Tästä kirjasta on aika helppo kirjoittaa niin, että antaa siitä väärän kuvan. Toivon siis bloggauksen lukijoiltakin kärsivällisyyttä.
Itävaltalaisen Marlen Haushoferin kirjan (suom.Eila Pennanen) voisi sanoa olevan post-apokalyptista spefiä: päähenkilö, keski-ikäinen nainen saapuu parin ystävänsä kanssa lomalle alppimajalle, ja jää majalle kun ystävät lähtevät illalla läheiseen kylään. Aamulla ystävät eivät ole tulleet takaisin, ja kun nainen lähtee kävelemään kohti kylää, hän törmää näkymättömään seinään. Seuraten vähän matkaa seinää, hän näkee toisella puolella pari ihmistä ja joitain eläimiä, kaikki kuolleita ilmeisesti välittömästi. Radiokaan ei nappaa mitään signaalia mistään, ei siis ole mitään tietoa mitä on tapahtunut tai onko missään muualla ketään muuta hengissä.
Seinän tällä puolella elää kyllä eläimiä, majalla on koira ja pian nainen tapaa myös lehmän joka tarvitsee lypsämistä ja jatkuvaa huolenpitoa, jonka johdosta kovin pitkiä tutkimusretkiä nainen ei voi enää tehdä, joten on vaikea sanoa mihin asti seinä ulottuu, pitemmälle kuin yhdessä päivässä pystyy kävelemään.
Varsinainen kirja on sitten pari vuotta tämän tapahtuman jälkeen kirjoitettuja muistiinpanoja, joissa kuvaillaan tarkasti mitä nainen on tehnyt: selviytymissuunnitelmia pitää tehdä alusta asti, huolehtia eläimistä, hankkia ruokaa ja kerätä sitä myös pitempää oleskelua varten, kuvausta lypsämisestä ja perunanistutuksesta ja kaikesta muusta mitä tässä tilanteessa oleva henkilö joutuu tekemään. Juonta ei juuri tuon enempää ole, tämä on vähän kuin Robinson Crusoe, tai Häkki. Sitä seinääkään ei juuri mainita kirjassa, vaikka se toki onkin kaiken aiheuttaja...
Kirja on kuitenkin hyvin intensiivinen, lukujakoja ei harrasteta vaan tapahtumat ja tekemiset seuraavat jatkuvana virtana toisiaan (samalla toki myös reflektoidaan tilannetta, tekemisiä ja olemisia) ja ne veivät kyllä mukanaan: halukkaasti luin kirjaa eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu vaikka se seuraava tapahtuma olisikin heinänniittoa tai kissan jättämän painalluksen havaitsemista vuoteella, ja välittäen miten tämän kasvottoman ja nimettömän henkilön oikein käy, samalla tietäen että saan pettyä (vaikka kirja eteneekin suuren osan kronologisesti, niin siinä myös viitataan tulevaan tai kirjoitushetkeen, josta käy kyllä ilmi että loppu tulee jäämään auki, asioita ei selitetä).
Ja kirjassa on muutenkin koko ajan varsin surumielinen sävy, selviytymiskamppailusta huolimatta pian on ilmeistä että tässä ei olla selviytymässä mihinkään, apua ei ole tulossa, ja koko modernin ihmisen moderni yhteiskunta on kovin hauras, yksi asia saattaa paiskata koko olemassaolon raiteiltaan (tässä mielessä mainitsisin vertailukohdaksi myös Leena Krohnin Pereat Munduksen).
En osaa oikein selittää miksi tämä kirja tempasi niin hyvin mukaansa kuin teki. Jotain taikuutta varmaan.
Olin pessyt hiukseni, ja tukka lensi nyt keveänä ja pöyheänä pääni ympärillä. Sadevedestä se oli tullut pehmeäksi ja kiiltäväksi. Peilin edessä leikkasin sen juuri niin lyhyeksi että se peitti korvat, ja katselin ruskettuneita, auringonvaalistaman hiusmyssyn alta näkyviä kasvojani. Ne näyttivät aivan oudoilta, laihoilta, poskissa oli matalat kuopat. Huulet olivat kaventuneet, ja minusta näytti että näihin kasvoihin löy leimansa salainen puute. Kun ei ketään ihmistä enää elänyt, joka olisi voinut rakastaa näitä kasvoja, ne näyttivät minusta aivan tarpeettomilta. Ne olivat alastomat ja viheliäiset, ja minä häpesin niitä enkä olisi tahtonut olla missään tekemisissä niiden kanssa. Eläimeni olivat kiintyneet tuttuun hajuuni, ääneeni ja tiettyihin liikkeisiini. Olisin voinut rauhassa luopua kasvoistani, niitä ei enää olisi tarvittu.
Yksi kirja lisää Frau, Signora & Bibi -haasteeseen. Kirja on luettu myös Sivumakuja-blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti