22.8.17

Runokuu: Sinun puolestas elää ja kuolla

Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuu-festivaalia vietetään tällä viikolla, ja kuten viime viikolla lupailtiin, osallistuu siihen myös joukko bloggaajia omilla runousaiheisilla postauksillaan.
Ainakin seuraavat kuusi ovat mukana, mutta tietysti mukaan pääsee itse kukin, ei tarvita muuta kuin kiinnostusta (tai sellaisen feikkaamista).

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!


Teemana on tänä vuonna rakkaus. Mutta mitä se nyt sitten oikein tarkoittaa?
Henkilökohtaisena "pet peeve"nä minulla on sanan "rakkaus" epämääräinen ja veltto käyttö. Kun kulttuurisessa, filosofisessa, teologisessa jne. sillä on tarkoitettu hyvin monia eri asioita, niin nykyisin törmää usein esim. ajatukseen että rakkaus tarkoittaa vain romanttista eros-rakkautta ja joskus niin, että kaikissa muissa yhteyksissä ja merkityksissä aikojen kuluessa käytetyt rakkausajatukset myös redusoidaan suoraan erokseksi. Tuollainen löperyys typistää niin kieltä kuin ajatteluakin, ja runouden kuuluukin olla kielen ja ajattelun typistämistä vastaan.

Kirjasammon vinkkilistassa on mukana pari esimerkkiä myös vanhempien ja lasten toisiinsa kohdistuvasta rakkaudesta, hyvä niin, mutta mitäs muuta löytyisi. Voisi olla kiinnostavaa lähteä miettimään ansiokkaita esimerkkejä esim. agapesta tai caritaksesta runoudessa, mutta tähän hätään se vaati hieman liikaa tutkimustyötä, ehkä palaan asiaan joskus.
Toisaalla taas oli puhetta Oksasen ja Suonion tapaisista runoilijoista, ja kun olin kesän aikana muutakin 1800-1900-luvun vaihteiden runoutta lueskellut, niin mieleen tuli nostaa esiin isänmaallinen runous.

Isänmaallinen runouskin on epäilemättä laaja aihe, mutta lähdin nyt sellaisesta joka kehtaa sen ääneenkin sanoa: Helmet-hakukentässä hakusana "isänmaallisia runoja" nosti esiin kolme teosta, jotka Pasilan kirjavarastosta tilasin (jep, uusin näistä on julkaistu 1941 ja se on kooste 20-30-luvulla kirjoitetuista runoista...) ja nyt luin.
Luetut teokset ovat julkaisujärjestyksessä
Larin-Kyösti - Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja
Heikki Asunta - Leirinuotio: Isänmaallisia runoja
Uuno Kailas - Isien tie: Kokoelma isänmaallisia runoja

Larin-Kyöstin kirja vuodelta 1899 on aiheiltaan näistä väljin, mukana on historiallisia balladeja, henkilöinä niin Tuomas-piispa, Kaarina Maununtytär kuin Aleksis Kivikin, ja monia runoja joista en mitään leimallista isänmaallisuutta huomannut ja silloinkin kun sitä oli ei se sinänsä muista aikakauden runoilijoista erottunut, Oksasesta tai Kivestä tai Leinosta tai muista. Isänmaallisuus on enemmän toteamus kuin korosteinen identiteetti: jos suomeksi runoili niin ehkä se luonnollisesti tarkoitti tiettyä isänmaallista kiinnostusta.
Viittauksina mukana on kuitenkin kommentteja ensimmäisen sortokauden tapahtumiin, mm. muutama runo jossa puhutaan hyvin myönteiseen sävyyn tsaari Aleksanteri II:sta ja annetaan lukijan tehdä omat päätelmänsä mitä Nikolai II:sta pitäisi ajatella.

Oksasen Säkenien tapaan tässä yhteydessä isänmaallisuus tuntuu kuitenkin olevan ensisijaisesti oman paikan ja identiteetin haentaa, peräänkuuluttaen kansan ja kielen oikeutta olla olemassa, vaikka rajanvetoa erityisesti itäänpäin jo harjoitetaankin. Mukana on tietysti myös pastoraaleja yms. vaikkakin isänmaa on koko kansan projekti jota tehdään myös vaikka Espan puistossa.

Hetken siivillä (ote)
(Kappelissa keväällä 1899)

Ilta on leuto ja punervata länne,
Kappelin sähkö se kimmeltää;
viinuri, kolmelle viiniä tänne,
täällä me tahdomme viivähtää!

Valkeita lakkeja kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.

Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
[...]
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?

Suomen malja! Sen tahdomme juoda!
Kansan keskeen polkumme vie,
tahdomme valolle linnoja luoda,
yhtyköön käsi ja erotkoon tie!

Noin muuten on kyllä sanottava että tässä kokoelmassa Larin-Kyösti ei taida olla parhaimmillaan, aika paljon laulumaisuutta näissä on siinä määrin että usein runoilija menee ihan rallattelijaksi, kun sanankäyttöä vertailee vaikkapa noihin kahteen muuhun, Kailaaseen ja Asuntaan...

Kailas ja Asunta ovat tässä 20-30-lukujen edustajina, Asuntan kokoelma on julkaistu 1934, Kailaan teos vuodelta 1941 on valikoima runoja uran varrelta 1921-32.
Näissä näkyy tiettyjä yhteyksiä, tarkempaa rajanvetoa meihin ja niihin, erityisesti tietysti itään ja siinä missä 1800-lukulaisten isänmaallisuus on kulttuurista, näissä korostuu enemmän militarismi. Suomen kansan lisäksi huolta kannetaan myös Karjalasta ja Inkeristä. 

Kailas on kuitenkin isänmaallisenakin tietyllä tavalla tarkkaileva, näissä ei erityisen ironinen mutta surumielinen ja uhriromanttinen ja kaihoava. Muutamassa runossa viitataan myös sisäiseen hajaannukseen ja esim. Kylmän kevään maassa viitataan sisällissotaan pyytäen yhtenäisyyttä. Ja tietysti kieleltään ja ilmaisultaan loistava.

Säkeitä isänmaalle (ote)

Valosta juopuneena vaeltavan
tään kansa näin mä tiellä kohtalon.
-- Oi etten näkisi sen lankeavan!
Polulla vaanimassa varjot oon
ja salahaudat kaunan kaivamina;
ja suosta nousta märkähattu mies
voi jousineen. - Oi kansa, tiedä ties
ja taiten astu, silmät valppahina!

Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.
Mi tutaan köykäiseksi, häviää.
Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.
Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.
Jos vihaa kylvät - omaa sydäntäsi
kuin käärme puret, ja saat tuomion:
tulisen "Mene tekelinsä" on
taas kirjoittava näkymätön käsi.

Mut isänmaani, sinun povellasi
tää kansani jos kansaks kasvaa vois,
mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi
ja minkä kaiun laulus saava ois!
Ei valuis hukkaan voima ydintemme,
vaan kilvoitellen kera mahtajain,
myös suurta suoritettais näillä main.
Me voimme nousta. - Miksi nousis emme!

Heikki Asuntakin kirjoittaa muun muassa sisällissodasta, mutta tällä kertaa tunnustetaan reippaasti väriä: mukana on Tampereen vapauttamisen 15-vuotisrunoa, valkoisille invaliideille omistettu Maan kiitos jne jne. Ja onpa mukana myös Mustapaitojen marssi...ja idän ja Aasian orjalauman ruoska uhkaa ja ne on yhtenäisen kansan torjuttava ja pelastettava myös Inkeri ja Aunus, ja idästä tullut rutto tietysti uhkaa myös yhtenäistä kansaa. Varsin on hapokasta, mutta toisaalta onko edes mielekästä vaatia runoudelta objektiivisuutta ja tasapuolisesti punnittuja tuntemuksia ja ajatuksia, eikös subjektiivisen kokemuksen välittäminen olekin runouden keskeisiä tehtäviä?
Mieleen tuli vähän aiempi kokemus Siionin lauluista ja virsistä, kuinka samoja kuvia, visioita ja ilmaisuja toistui useissa runoissa hivenen varioiden ja eri järjestyksessä, jonkin verran on toisteisuutta ja rakkaus on selvemmin muodostunut aatteeksi, ideologiaksi jolla on tietynlainen jargon (noin muuten Asunta ei juurikaan esitä uskonnollisia teemoja, yksi runo on muodoltaan rukous, mutta esim. kirjan prologina olevassa Uskontunnustuksessa ei sanallakaan mainita mitään korkeampia voimia...)

Valvokaamme! (ote)

Kalkatti kirves, vapisi sankat korvet,
aarniot aukes, leimusi kirkas kaski.
Helisi kellot, lauleli paimentorvet,
valtikan alle ihminen metsän laski.
Uurasti hiljaa, vakaana konnullansa
korpien yöstä rauhan löytänyt kansa.

Suonissa virtas ugrien uljas veri,
elämän voiman saanut vuorilta Altain.
Kestävä kansa asumasijan peri
korpien yöstä viereltä vihan valtain.
Puuhasi hiljaa, paljoa pyytämättä,
elämän eestä käytteli miehen kättä.

Vainottu kansa taisteli haukan lailla
pesimäpuustaan hornan kotkia vastaan,
uhraten kaiken, lyöden voimia vailla,
uljaana kiinni pitäen kalleimmastaan.
- Pimeni yöksi aamunsarastus herkin.
Moskova meihin upotti orjan merkin.

Myöhemmässä runoudesta sanotaankovaikka modernisteista eteenpäin on kyllä tunnustettu näkyvästi joitain ideologioita, pateettisestikin, mutta en muista patriotismin olleen kovin näkyvästi esillä tai ainakaan nähnyt sellaista oikein missään runouden valtavirtaan laskettavassa teoksessa. Mikä on vähän sääli ja outoakin, ottaen huomioon että ymmärtääkseni tunne on eri muodoissaan kyllä osa inhimillistä kokemusta...

Samoin kun huomasin Asuntan ja Kailaan kirjoittaneen joitain näistä runoista erilaisiin tilaisuuksiin, muistomerkkien paljastuksiin tai vaikka vuoden 1928 olympiajoukkueen kotiinpaluuseen, niin harmittelin että tätä ei tehdä enää ollenkaan tarpeeksi. Minua ainakin kiinnostaisi tietää millaisen runon vaikkapa Jarkko Tontti tai Henriikka Tavi laatisivat tilaisuuteen, jossa nuorten jääkiekkomaajoukkue juhlii MM-voittoa.

Runohaasteen lisäksi saan tällä lukuvalikoimalla Helmet-lukuhaasteesta kohdan 8. Suomen historiasta kertova kirja (kaikki kolme sopivat), ja saan myös aloitettua 1918-haasteen: Kailas sivuaa, Asunta runoilee enemmän.

Ja tietysti vietettyä tätä Runokuuta, jota huomenna juhlistetaan täällä.

8 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Minä sattumoisin puntaroinkin suomen kieltä korostavia 1800-luvun runoja tämän päivän tekstissäni. Näen muutaman näytteen perusteella asian niin, että varsinkin kansanrunoilijat toivoivat suomen nousemista juuri hallinnon kieleksi, jotta jokainen voisi asioida virastoissa omalla kielellään. Tämä ajatus tosiaankin vaikuttaa toistuvan useammassa runossa. Niinpä kyse saattaa joskus isänmaallisuudelta kalskahtavan runon yhteydessä ollakin jonkinlaisesta itsemääräämisoikeudesta tai omiin asioihin vaikuttamisesta. Haluan myös nähdä kansanmiesten runoissa toiveen kohota kansalaisina sivistyneistön rinnalle, ts. tasa-arvosta.

On selvä, että hävittyjen sotien jälkeen ja sitä paitsi hirveätä tuhoa tuottaneen maailmansodan jälkeen kaikenlainen patriotismi varsinkin hävinneissä maissa ei kukoistanut. Suomessa vasemmistolainen suuntaus viime sotien jälkeen korosti pikemminkin kansainvälisyyttä, samoin Suomen toiminta YK:ssa ja muissa vastaavissa järjestöissä. Voisi väittää, että isänmaallisuudelta katosivat harrastajat. Muistan silti kun osallistuin 1960-luvulla johonkin partiolaisten tilaisuuteen, jossa laulettiin Siniristilippumme. Se kyllä vetosi minuun, tosin olen aina olla helppo "uhri" voimakkaille ylisanoille. Varmaan jotain geneettistä.

Kun viime vuosikymmeninä on alettu vihdoin nähdä sotiemme veteraanit kunniakkaan palveluksen isänmaalle suorittaneina kansalaisina, on isänmaallisuus ehkä pitänyt keksiä uudelleen. Suomi ei ole yhtenäinen, joten sopivien sanojen ja symbolien keksiminen nykypäivän ihmiseen vetoamiseksi saattaa olla vaikeaa, niin että isänmaallisen runon laatiminen tänäpänä ei käy ihan noin vain. Sen sijaan edelleenkin riittää tehtävää tasa-arvon edistämisessä sivistyneistön ja minun kaltaisteni henkselinkäyttäjien välillä.

En tiedä vastasiko kommenttini paljon mitenkään tekstiisi, mutta ainakin minusta itsestäni tuntui siltä. Juu, ja hienosti olet runoja lukenut ja varmaan astunut ulos mukavuusalueeltasikin. Kailaan runo vaikutti minusta paraimmalta. En ollut sitä ennen lukenut.

hdcanis kirjoitti...

Hyvin ajoitettiin näitä samalle päivälle.
Kansanrunoilijoille tuo kielen asema hallinnon ja kulttuurin tasavertaisena kielenä on varmasti ollut vielä keskeisempi asia kuin "sivistyneistöstä" tuleville fennomaaneille mutta jälkimmäisilläkin se tuntuu 1800-luvulla olleen huomattava piirre miten patriotismi näkyy.

Tietysti tuli mieleen myös että tuo sinun lukemasi kirja on julkaistu 1898, vuotta aiemmin kuin tuo minun lukemani Larin-Kyösti, ja siinä on ehkä myös tarkoituksella painotettu kielikysymysaihetta, kun ilmassa olevat poliittiset muutokset uhkasivat viedä senkin mitä tsaari Aleksanteri II:n aikana oli saatu...

Sodan jälkeen poliittinen ja aatteellinen ilmapiiri tosiaan muuttui ja samalla tietysti myös runouden tyyli, modernistit ilmaisivat sitoutumisensa aatteisiin ja rakkautensa immateriaalisia asioita kohtaan eri tavalla tai useimmiten kai eivät ilmaisseet. Luulen että huomattava osa mahdollisia patriotismin tunteita kanavoituikin esim. luontorunoina...

En tiedä mukavuusalueista, kyllähän minua kiinnostaakin tuollainen väkevä aatteen palo (ainakin kun siihen pääsee tutustumaan kohtuullisen tiiviinä annoksina, 300+-sivuiset romaanit olisivat toista) vaikka esim. 30-luvun patriotismia en niin tunnistakaan omakseni (1800-luvun patriotismi sen sijaan on varsin jees), mutta tavallaan oli yllättävääkin kuinka tuntemattomaksi tuollainen Asuntan kokoelman henki oli jäänyt, en ainakaan tuollaisen ajattelun kaunokirjalliseen ilmaisuun juuri koskaan ole törmännyt (punaisista sen sijaan on saanut kuulla ihan tarpeeksi, ja maltillisiakin jonkin verran).

Epäilemättä on niin että nykyisin isänmaallisen runon laatiminen ei helppoa ole, mutta mieleen tulee taas se blogissa aika ajoin esiin tullut ajatus kuinka runouden kuuluukin kehittää kieltä ja löytää ja luoda ilmaisuja. Jos sopivia sanoja ja symboleja ei helposti löydy niin sitten niitä pitää etsiä ja tehdä.

Kailas on mestari ja tuossa kokoelmassa oli muitakin hienoja (ja tuttujakin, nämä Rajalla ja Suomalainen rukous), Larin-Kyöstiin ja Asuntaan pitänee tutustua lisää joskus myöhemmin, ainakin ensimmäiseltä tämä tuskin oli mitenkään ansiokkain teoksensa...

Omppu Martin/ Reader, why did I marry him? kirjoitti...

Voi Kailas! Kun aloitin runohaasteen oli Kailas ensimmäinen, jota haasteeseen luin ja hän ja hänen "uhriromantiikkaansa" jäi niin sydämeen. Hieno postaus ja niin sinun näköinen ja tyylinen. Tuo, että juhlatilaisuuksia juhlistettaisiin runoilla olisi kyllä mahtavaa. Saataisiinpa perinne elpymään.

Suketus kirjoitti...

Isänmaallinen rakkaus on kyllä teemana nykypäivänä sangen haastava, ehkä tulenarkakin. Nationalismin nousu viime vuosina ei tietenkään ole jäänyt keneltäkään huomaamatta, joten aivan ihmettelen, ettei tällaista patrioottista ilmaisua ole kehittynyt nykyhetkeen sopivaksi. Toisaalta ehkä sen paikan vie sitten vapaamittainen some- ja muu nettikirjoittelu, jossa ei alku- eikä loppusointuja tarvita, tulkinnan osaltakin on vähän niin ja näin...

Minulla on tämän vuoden runolukemisto keskittynyt huomattavasti uudempaan kotimaiseen lyriikkaan, mutta ilman muuta pitäisi tutustua vanhempaankin!

hdcanis kirjoitti...

Tosin jotkut patrioottiseksi itsensä määrittävät henkilöt ovat myös todenneet että patriotismi ja nationalismi ovat eri asioita, ja myös pitäneet nationalismia ongelmallisena...mutta rajanveto on eittämättä ongelmallista (tosin se on varmaan sitä myös muissa rakkauden lajeissa, vrt. Ompun tämänpäiväinen Vuosisadan rakkaustarina).
C.S.Lewis on ainakin aiheesta kirjoittanut (samoin kuin rakkauden lajeista, Four Loves on mainio teos vaikkei runoa olekaan).

Vanhemmasta puolesta pitää tosiaan suositella Kailasta, toisaalta ajattelussaan, maailmassaan ja kielessään on sen verran eroa nykyiseen että lukija löytää uutta ja toisaalta on sen verran tuttuuttakin että on kuitenkin varsin helposti lähestyttävä...

Tuija Takala kirjoitti...

Kiinnostavia nostoja! Vaikka Latin Kyösti rallattelee, yllättää runo eläväisellä ympäristökuvauksella, maisemarakkaudella. Rakkautta siis monenlaista.

hdcanis kirjoitti...

Joo, runosta tulee kyllä hyvä mielikuva keväisestä Espasta. Ja taas vasta kun vastaan tuli poikkeuksia niin kiinnitti enemmän huomiota niiden harvinaisuuteen, normaalisti patrioottinen kuvasto on liittynyt erämaahan tai pastoraaleihin, ei Kappelin terassiin tai Senaatintorille...

riitta k kirjoitti...

Minä olen myös keskittynyt nykyrunouteen, joten nämä tuntuvat äkkiseltään hiukan vierailta. Ehkä vanhempienkin aika koittaa!