2.7.17

Runous, helppoa ja hauskaa?

Kun kirjallisuudesta olen keskustellut monenlaisessa seurassa, niin olen huomannut että lajityypeistä runous koetaan usein hankalaksi, kokonaiseen kirjallisuuden lajiin suhtaudutaan kuin johonkin järkälemäiseen monoliittiin johon on hyvä pitää etäisyyttä.

Varsin monta kertaa olen kuullut, että runous on jotenkin niin tavattoman vaikeaa ja haastavaa että eihän sitä voi ymmärtää ja yrittäminenkin on niin kovin raskasta. Tätä asennetta ei suinkaan helpota, että on myös lukijoita joille runous on egopönkityksen väline, koska he lukevat runoja he ovat parempia ihmisiä (joukko ei ole lukuisa mutta äänekkäämpi kuin määränsä tai totuudellisuutensa soisi).

Tietty elitismin leima on jossain määrin jopa perusteltua, ainakin perusteluja on esitetty. Olen aiemmin kirjoittanut T.S.Eliotin näkemyksestä runouden tehtävästä uudistaa kieltä, ja runous joka tämän parhaiten toteuttaa on väistämättä pienen yleisön juttu: runous joka nauttii yleistä hyväksyntää on kielen kannalta niin valtavirtaa ettei se enää sitä uudista, ja runouden vaikutusten tulisikin näkyä laajemmin vain välillisesti.
Ymmärrän pointin ainakin sillä tasolla että on runoutta (ja muutakin taidetta), joka luonteensa puolesta pysyy pienten piirien juttuna ja jonka tavoitteet ovat jossain muualla kuin laajan yleisön tavoittelussa (toisaalta sitten ei ole syytä valitella kun laaja yleisö ei tavoitu). Ja läpitunkematonta obskurantismia ei Eliotkaan arvosta, runon täytyy puhua edes sille pienelle yleisölle.
Toisaalta väitän kuitenkin, että runouden ainoa tehtävä ei voi olla uudistaa kieltä kollektiivisella tasolla. Ainakin huomauttaisin, että sama kielen uudistamisen tavoite voi rajoittua myös yksilötasolle, yksittäinen henkilö, minä tai sinä tai hän, löytää tavan verbalisoida jotain jonka tietää, tuntee tai kokee mutta jota ei ole osannut sanoiksi pukea: tämä pätee erityisesti alueilla joissa konkreettinen termistö koetaan riittämättömäksi. Lukija voi myös kohdata itselle uusia ajatuksia, tuntemuksia, kokemuksia jotka ovat aiemmin välittyneet vain huonosti konkreettisen kielen avulla (uskonnollisessa mystiikassa runous on joskus ainoa tapa puhua, mutta myös Alkon viinihyllyjen kuvaukset soveltavat lajityyppiä).
Kieli elää käyttäjistään ja kieli on jokaisen käyttäjän joten runouden tehtävä ulottuu jokaiseen, ja tällöin yleisön suuruudella ei ole merkitystä, ennemminkin niin yleisön kuin runouden laaja-alaisuudella.
(Runoudella voi olla myös muita tehtäviä, esim. asioiden muistamisen helpottaminen kun ne laitetaan runomittaan...)

Edellisestä aiheesta johtuen on totta, että runous tapaa vaatia aktiivisempaa lukemista kuin monet muut tekstilajit, lukijan pitää tuoda vahvemmin itsensä mukaan olemaan vuorovaikutuksessa tekstin kanssa, neutraalilla vastaanottamisella ei yleensä saada mitään. Tämä tarkoittaa vaatimusta tulkintaan. Ainakaan itse en kuitenkaan tahdo ajatella, että tulkinta tarkoittaisi jonkinlaista ristisanan ratkontaa, jossa kun kuvavihjeet on keksitty oikein pystyriville muodostuu salasana mitä runoilija on tarkoittanut (pidän ristisanoista, mutta ne ovat oma juttunsa). Runoilijan intentio on eittämättä tärkeä asia, mutta lopulta itse pidän lukijana keskeisempänä lukijan kokemusta. Ja sitä ei synny jos lukija pitää itsensä piilossa.

Joskus tämä kokemusyhteys syntyy nopeasti, joskus se vaatii hieman hakemista ja kontemplointia, ja joskus se jää syntymättä. Sitten ei auta kuin siirtyä eteenpäin, ei kaikki ole kaikille.

Olen arvellut ja arvelen nytkin että varsin merkittävä syy runouden välttelyyn nykykulttuurissa, jopa muuten paljon lukevien keskuudessa, on runouden marginaalinen näkyvyys. Joskus aikoinaan vähän jokaisen vähänkään juhlallisemman tilaisuuden ohjelmaan kuului runonlausuntaa, ja monissa lehdissä oli (usein palstantäytteenä mutta kuitenkin) siroteltuna runoja. Epäilemättä tuo oli usein pompöösiä ja jäykkääkin, mutta samalla se kuitenkin piti huolen että runous oli esillä vähänkään lukevan tai kulttuuritapahtumissa käyvän henkilön elämässä.
Nykyään monelle keskeisin, ja mahdollisesti viimeisin, runouskokemus on koulussa laadittu runoanalyysi, jossa edellämainitun ristisanamaisesti ratkotaan intentioita ja keinoja ja suoritus pisteytetään ja vaikuttaa arvosanaan. Äidinkielenopettajat, arvostan suuresti teitä ja työtänne, mutta...

Toinen ongelma on että kaikkea runoutta ei välttämättä sellaiseksi huomata. Suomessa lauletun runouden traditio on pitkä ja yhä jatkuva, laulujen sanoihin on perinteisesti panostettu (täällä ei popeinkaan kappale helposti pärjää "uu beibi jeah"-tasoisilla sanoituksilla) ja myös runojen säveltäminen lauluiksi on ollut hyvin yleistä.
Joskus niin että yhteys on jo hämärtynyt. Kun olen viime aikoina selaillut runoantologioita niin oma hupinsa on ollut huomata tuttuja tekstejä joista ei ollut varsinaisesti ajatellutkaan että niillä on tunnetut runoilija-kirjoittajat. Jaakko Juteini kirjoitti Arvon mekin ansaitsemme, Valter Juva Karjalan kunnailla, J.H.Erkko No onkos tullut kesä...hauskinta oli huomata tässä blogissa ääneen arvostamani Unto Kupiaisen kirjoittaneen sanat Teinilauluun, opiskelijapiireissä tunnettuun juomalauluun (toisen tunnetun juomalaulun, joka tunnetaan nimellä Eino Leinon juomalaulu, nimi on virheellinen: kirjoittaja on Heikki Asunta ja oikea nimi Pieni episodi).
Toisaalta osa nykyrunoilijoista pyrkii aktiivisesti nostamaan esiin runollisuuden arkielämän kokemuksissa, esim. löydetyissä teksteissä, hakukonerunoudessa yms. Joskus näissä on ehkä itsetarkoituksellisen kikkailun makua, mutta usein myös oivaltavuutta (ja tekstimuotona nämä voivat olla aika helposti tutustuttavia myös lukijoille joilla ei ole laajaa perehtyneisyyttä runouden kaanoniin).

Oma ongelmansa on myös runoudesta kirjoittaminen ja esim. kritiikkien lukeminen. Kriitikko voi kirjoittaa teoksen suhteesta muuhun runouden traditioon, käytetyistä keinoista, rytmiikan ja kuvien yms. tärkeydestä mutta jos lukija etsii tietoa onko runo tai niiden kokoelma hyvä vai huono, niin saanee pettyä...jos runous vaatii lukijan aktiivista osallistumista, niin kokemuksen saa kokemalla, ei lukemalla kokemuksesta. "Mitä kannattaisi lukea"-suosituksia ei kannata ihan kauheasti kuunnella ennen kuin on jotain käsitystä itsestä runojen lukijana, ja tämä on tietysti helposti ahdistavaa henkilölle joka ei runoja ole lukenut (trust me, I've been there).

------------------------------------------

Näistä ajatuksista saa tulla olemaan samaa tai eri mieltä ensi torstaina 6.7. Helsingin keskustassa järjestettävälle Runokävelylle, tai muuten vaan juhlistamaan sitä että runous on helppoa ja hauskaa silloinkin kun ei ole.
Runokävely1A
Aloitamme Runebergin patsaalta kello 16, sieltä jatkamme kahdelle muulle muistomerkille joissa kussakin vietetään noin vartti ennen asettumista Kansalaistorille (jos sää on huono, olemme sisällä Sanomatalossa). Myös päivänsankari Eino Leino on tietysti huomioitu.

Tapahtuman kynnykset pyritään pitämään matalina, varsinaista lausuntaa tai esitelmöintiä ei ole luvassa mutta keskustelua ja lukemista itsekseen tai ääneen. Tai hengailua ja sen katselemista ja kuuntelemista kun muut lukevat runoja.  

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:
1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!
#runokävely

8 kommenttia:

riitta k kirjoitti...

Haa, otitkin sitten pitkän kaavan kautta! :) Hyvä kirjoitus. Kommentoin tässä nyt yhtä pointtia Ilpo Tiihosen sanoin:

'Olen aina ajatellut että joo kyllähän proosaa kelpaa lueskella sohvalla makoillen, mutta runonlukijan on oltava jalkeilla, joka hetki valmiina astumaan askel johonkin suuntaan.'

ketjukolaaja kirjoitti...

Hyviä säitä teidän kävelyllenne! Jospa sinne kertyy runottaria ihan parveksi asti. Luen sitten jälkeenpäin miten on teiltä jalka kapsanut ja suu napsanut.

Omppu Martin/ Reader, why did I marry him? kirjoitti...

Tosi kiinnostava kirjoitus. Mainiota, että mainitset nuo "egopönkittäjät" - osa heistähän ei edes lue runoja, mutta antavat itsestään vaikutelmaa, että runot ovat heille kovinkin tärkeitä ja ovat tosiaan sitten sen vuoksi mielestään parempia ihmisiä.

Itse kun olen tässä nyt aktiivisesti muutaman kuukauden lukenut ja boostannut runoja niin huomaan, että tarkoituksellinen epäselvyys (josta käytit termiä obskurantti) alkaa ärsyttää yhä enemmän. Tietysti voi olla myös niin, että ko. runot nyt vaan ovat niin hienoja, että en niiden hienoutta tavoita. Joka tapauksessa runot, olkoon sitten minkä universumin tahansa hienoimpia kaikessa vaikeaselkoisuudessan, eivät jaksa kiinnostaa, jos ne eivät herätä mitään tunnereaktiota lukiessa. Tämä on asia, jota pohdin parhaillaan ja palaan tähän myöhemmin (luultavasti tekeillä olevassa Jouni Inkalan uusimpaan kokoelmaan liittyvässä postauksessani).

hdcanis kirjoitti...

Riitta, näitä ajatuksia on kuplinut viime aikoina ja esim. joissain Runokävelyyn liittyvissä keskusteluissa näitä on jo ollutkin mainittuina.
Ja Tiihosen sanat ovat erinomainen tiivistys.

Ketjukolaaja, saa nähdä liikutaanko pienellä vai isolla joukolla mutta päästäneen ainakin joihinkin ohimeneviin turistikuviin...

Omppu, näitä on myös nähty, runoja jotka ovat kuin teflonpintaisia tai korkeita kivimuureja, estävät tehokkaasti läpäisyn...mutta koska lukijoissa on eroja ja lukijat osallistuvat aktiivisesti, niin jollekin toiselle lukijalle ne voivat tietysti olla hyvinkin puhuttelevia (ja samaan tapaan runot jotka minusta tuntuvat banaalin latteilta eivät välttämättä ole sitä kolmannelle lukijalle)
Mutta oletan nyt kuitenkin että olemassaolevan, ja julkaistunkin, ja ehkä arvostetunkin, runouden piirissä on myös materiaalia joissa on tavoiteltu tarkoituksellisesti epäselvyyttä.

Tuija Takala kirjoitti...

Kiinnostavia pointteja, näistä keskustellaan sitten lisää. Mainitsit sen, miten runouden on tarkoitus uudistaa kieltä. Mielestäni sitä voi tehdä sitenkin, ettei ilmaisu ole ylenpalttisen hämärää ja epäselvää. Toisaalta lukijoita on monenlaisia, varmasti on vaikeatajuisen ja kokeilevan lyriikan ystäviä ja sitten sellaisia, jotka hakevat Runosta muuta, vaikkapa omaperäisiä katsantotapoja, verbalisoituja havaintoja yllättävästä vinkkelistä..

Tänään luin runoja, joiden kanssa olin lujilla, enkä päässyt niiden rytmiin ja ajatukseen. Tunnistin itsestäni sellaisen runon lukijan, joka nauttii kielellisestä kekseliäisyydestä, muttei sitä vaadi, ja haluaa jonkinlaista löytämisen ja keksimisen iloa ajatus- ja tunnetasolla.

Mutta meitä on moneksi!

Tuija kirjoitti...

Alkon viinihyllyt ja nykyrunous, ha haa! Olenkin jo ihmetellyt ilmaisuja: nahkainen, herkkusieninen, arrokkinen, tamminen... Melkoista lyriikkaa ;)

Juha Makkonen kirjoitti...

Jossain kirjallisuuspodcastissa paremmin runoutta tunteva totesi, että kirjallisuudessa taiteelliset irtiotot tapahtuvat ensin runoudessa. Muotona se on nopea ja kevyt.

Elitistinen leima haihtuu, kun sitten pääjoukko ajaa hatkan kiinni (tai irtiotto väsyy ja luovuttaa).

Ranskan ympäriajon innoittama kielikuva johtaa miettimään irtiottojen tuottamaa nautintoa: onko jalompaa kannustaa niitä toisiaan vastaan kilpailevia etappivoitosta kamppailevia yksilöitä, jotka kokeilevat voimiaan suhteessa pääjoukkoon, vaiko ihailla karnevaalin omaista kulkuetta, joka halkoo maisemaa lihasvoimin kestävyyden äärirajoilla antaen muodon laajemmin inhimillisille ponnisteluille? Voiko runoudesta nauttia kokonaisuutena?

hdcanis kirjoitti...

Ensimmäinen Tuija, joo, pohditaan lisää torstaina.
Tosiaan lukijoita ja tarpeitaan on monenlaisia, mikä asettaa tarpeen monenlaiselle runoudelle.
Noin kuukausi sitten tulin keskustelleeksi tästä aiheesta enemmänkin, kommunikaatiosta, asioiden, kokemusten ja ajatusten ilmaisemisesta ymmärrettävästi niin että ne välittyvät myös muille, "you need to build a language for that", ja se rakentaminen kestää elämän ajan...ja joskus se on runouden kieltä.
Itse olen huomannut myös että runojen lukijana tarvitsen jonkun nopean impaktin, jotain joka nappaa huomion, sen jälkeen voi sitten laajemminkin prosessoida mitä siinä on...mutta jos katse vain liukuu sanojen yli niin siitä ei oikein tule mitään.

Toinen Tuija, niinpä, siinä yritetään verbaalisesti ilmaista aistikokemuksia ja välittää niitä lukijalle, ollaan siis runouden ytimessä :)

Juha, samoja ajatuksia kuin Eliotilla, se mikä on keksitty pienen piirin eliittirunoudessa leviää aikanaan muuhun kirjalliseen ilmaisuun ja kieleen (tai on leviämättä).
Samoin eikös runous ole myös alue jolla moni kirjailija on kokeillut nuorena siipiään, osa sitten siirtyy muille aloille, mutta se nopeus ja keveys varmaan toimivat myös tuossa.
Tässä runokävelyllä taidetaan olla jälkimmäisen kannustajia, eli karnevaalinomaisen kulkueen juhlintaa jossa tärkeämpää on osallistuminen kuin pistesijat. Runouden traditio taas on ehkä enemmän niiden kärkisijojen vertailua, kuka on kullakin etapilla nousussa ja kuka laskussa...