13.12.17

Gustafva Sofia Hjärne - Hämeen linna

 

Lokakuussa kirjamessuilla tuli pienten kustantamojen puolella juteltua hetken aikaa Nysalor-kustantamon pyörittäjän Matti Järvisen kanssa, kustantamon jonka linja tuntuu olevan "kaikenlaista mitä kustantajaa kiinnostaa" mikä onkin erinomainen linja.
Tarjonnasta hankin luettavaksi tämän Gustafva Sofia Hjärnen eeppisen runoelman Hämeen linnan varhaisista vaiheista. Kovin pitkä teos ei ole, ohueen vihkoon mahtuu teksti niin alkukielellä ruotsiksi kuin suomennoksena (suoraan käännettynä, eli runollisuutta ei ole tavoiteltu).

Tarina itsessään on romanttis-traagillinen legenda keskiajalta, Birger-jaarli on sisarensa Hildegardin kanssa Hämeessä, mutta Birgerin palatessa Ruotsiin hakemaan kuninkuutta, Hildegard jää Hämeeseen ja linnanherra aikoo neidon naida...Hildegard on kuitenkin tavannut paikallisen pakanamiehen Ruhon, jonka saa kääntymään kristityksi, ja Ruhon vuoksi avioliitto linnanherran kanssa ei Hildegardia miellytä, ei edes vankilaan päätyminen saa mieltään muuttumaan...
Ei ehkä kaikkein suurinta kirjallisuutta mutta kuitenkin viehättävä ja eeppiselle runoudelle sopivasti etenee jouhevasti, täyttää tehtävänsä. Ja siinä mielessä tietysti huomionarvoinen, että noin yleensäkin kotimaisen kaunokirjallisuuden kannalta hyvin varhainen edustaja ja yksi ensimmäisistä naiskirjailijan julkaisuista teoksista Suomessa (teos ilmestyi pienpainatteena 1831).

Från vester han kom, den hjelten så båld,
Att resa på hedninga stranden
Det heliga kors, då med andakt och våld
Han förde sin gissel i handen.

De högsinte Finnar som vörda den tro,
De ärfvat från urminnes fäder,
Så tappert från klipporna dem de bebo
Försvara den jord han beträder.
===============================
Hän saapui lännestä, tuo urhea sankari,
pystyttääkseen pakanalliselle rannalle
pyhän ristin ja käytteli silloin
ruoskaansa hurskaasti ja väkivalloin

Ylevät suomalaiset, jotka kunnioittivat suuresti uskoa,
jonka he olivat perineet ikimuistoisilta isiltään,
puolustivat urheasti asuttamiltaan
kallioilta käsin maata, jonne hän astui.

Ja kas, kirjoittajahan on sama henkilö kuin Maila Talvion Linnoituksen iloisissa rouvissa esiintynyt Sophie Rosenborg...

10.12.17

Aleksandr Manzos - Kaikkien aikojen pelit

 

Kun videopelit asemoivat itseään kulttuurin kentällä ja ovat yhä suuremmassa osassa modernissa elämässä, on selvää että pelikulttuuriin ja pelien keskeisiin piirteisiin on syytä tutustua silloinkin kun ei itse aktiivisesti pelaa. Aleksandr Manzos on tarttunut toimeen ja tässä pelikulttuurin peruspaketissa esittelee kolmekymmentä keskeistä peliä vuosien varrelta (alkaen 70-luvun Pongista ja päättyen neljän vuoden takaiseen Papers, Pleaseen).

Valinnoissa ei ole valittu kaikkien aikojen suosituimpia pelejä (joskin niitä on mukana, Pac-Manista Tetriksen kautta Minecraftiin) eikä kaikkien aikojen parhaimpia pelejä (kenen asteikolla sellaiset valitaan, mutta varmaan sellaisiakin on mukana), vaan ennemmin käsitellään erilaisia pelilajeja niiden keskeisten edustajien perusteella, ilmiöitä, teknisiä ja taiteellisia ratkaisuja jotka ovat päätyneet hyvin vaikuttaviksi: eräänlainen "tiedä ainakin nämä pelit"-listaus siis. Joskus valittu teos on ollut alan pioneeri (Pong, Civilization, Doom), joskus lajityypissään keskeiseksi hioutunut teos (Final Fantasy VII, Grand Theft Auto III, Super Metroid).

Omakohtaisesti valikoima olikin kiinnostava, kun jonkin verran pelailua olen harrastanut ja pelikulttuuria seurannut (mm. Pelit-lehdestä, jonka toimittajista Manzos onkin parhaiten osunut omaan pelimakuuni, suosituksistaan on ollut syytä ainakin olla kiinnostunut), niin olen kuitenkin laajemmin alkanut pelailla vasta viime vuosina (käytännössä sen jälkeen kun hankin Steam-tunnuksen), joten en ollut pelannut juuri lainkaan kirjassa listattuja pelejä: niminä ne sen sijaan tunnistin kyllä kaikki, vaikkei kauhean selvää käsitystä ollutkaan mistä jossain Metal Gear Solidissa onkaan kysymys.
Vaikka juuri kyseisiä pelejä en ollutkaan juuri pelannut, niin teksteissä pääsin kuitenkin hyvin kiinni mistä on kyse ja mitä elementtejä erityisen huomionarvoisina näistä peleistä on syytä nostaa huomionarvoisiksi, kiitettävän yleistajuisia esittelyjä siis ainakin minulle (en sitten tiedä miten käy lukijan jonka kokemus rajoittuu johonkin Microsoftin pasianssiin kun pitää selittää metroidvaniaa tai 4X-pelejä tai kuinka hienoa on että Resident Evil -kauhuilussa on kömpelöt kontrollit tai Papers, Pleasen byrokraattisimulaattorissa tylsistyminen on osa kokemusta...)
Sen sijaan kirjan kuvituksesta pitää valittaa, mukana on kustakin pelistä yksi mustavalkoinen kuva, edustava se on ehkä Pongin kohdalla, joidenkin muiden kohdalla siitä saa selvää mutta aika monta kuvaa on lähinnä epämääräisiä suttuja josta ei saa mitään selvyyttä pelistä...

Mutta muuten erinomaisen kiinnostava teos: en välttämättä lähde nytkään kokeilemaan juuri näitä kuvattuja pelejä (paria ehkä) mutta hyvähän nämä on tietää, ihan sen kuuluisan yleissivistyksen nimissä.

9.12.17

Adam Mickiewicz - Pan Tadeusz

Viimevuotisten kirjamessujen kirjoja on hyllyssä yhä odottanut lukemista, myös tämä divariosastolta bongattu teos, jonka esipuhe alkaa heti raflaavilla väitteillä Adam Mickiewiczista Puolan ja koko slaavikunnan suurimpana runoilijana ja Pan Tadeuszista kaikkien slaavilaisten kansain ihanin taideteos, ainoa onnistunut eepos, minkä 19. vuosisata on synnyttänyt (Pushkin olisi ehkä jo haastanut suomentajan ja esipuheen kirjoittajan V.K.Trastin kaksintaisteluun ja pari muutakin tahoa voisi ehkä hieman kyseenalaistaa väitteitä...)
Mutta pitihän tämä laaja eeppinen runoelma ja Puolan kirjallisuuden klassikko lukea.

1811-12 nuori herra Tadeusz on saapunut setänsä tiluksille, tulevaisuutta on tarkoitus suunnitella ja samalla kuulostellaan kuinka Napoleonin sodat vellovat matkan päässä, puheena on että ovat tulossa itäänpäin ja ehkä vapauttavat Puolan ryssän ikeestä (Mickiewicz kirjoitti tämän teoksen 1830-luvulla Ranskassa, kotomaassa näin reippaan venäläiskritiikin tekeminen olisi ollut hankalaa).
Mutta ne ovat kauempana, lähempänäkin on kiistaa käynnissä toisen suvun kanssa, ja ihanainen Zosia suunnitelmallisine täteineen, ja muitakin ristiriitoja kevyistä metsästysnokitteluista laajoihin luokkariitelyihin ja reipas taistelukin maiden pakkoluovutuksen johdosta.
Henkilöitä ja tapahtumia siis riittää, kokonainen pieni yhteisö on kudottu kokoon yhtenäiseksi tarinaksi, jossa tunnelmat liikkuvat laidasta laitaan, kun lajityypille ominaisesti henkilöiden käytös on usein aika äkkiväärää...kyllä tämä on eeppinen teos sanan kaikissa merkityksissä.
Tarina rullaa kuitenkin hyvin eteenpäin ja huumoriakin viljellään varsin paljon...

Suomennoksesta on kuitenkin todettava, että Trast ei ole mikään Manninen tai Leino tai Vaara. Alkutekstille uskollisuudesta en osaa sanoa mitään kun en voi vertailla, mutta tekstintekijänä Trast on selvästi enemmän riimittelijä kuin runoilija, riimit on paikallaan mutta mitta menee miten sattuu ja kömpelöitä ilmaisuja löytyy.
Kuitenkin on todettava, että teksti pysyy varsin suorasanaisena ja helppolukuisena, paino on selvästi enemmän tapahtumilla ja sisällöllä kuin kielen tasolla, ja kumarrukset riimirunouden suuntaan (tällaisena vähän rallattelevan tuntuisena versiona) sitten ehkä korostaa kokonaisuudessa hilpeämpiä ja kepeämpiä puolia.
Tiedä sitten, pitäisi ehkä saada tästä jonkun toisen suomentajan versio (mutta mitkä ovat mahdollisuudet että Pan Tadeuszista julkaistaisiin uusi suomennos? Ei tarvitse vastata, arvaan kyllä).

"Jumala paratkoon!" - sanoi hän. - "Kuinka voit moista
puuhata? Onko se oikein? Ja auttaako toista?
Turpeitten puskijaksiko Tadeuksen pitää
tulla siis, katsella kuinka tattari itää?
Sulkea maailma nuorelta! Joutavaa vaivaa!
Kuinka voi sellaiset lahjat tunkioon kaivaa!
Tuosta hän saattaa kirota sinua kerran.
Ah, terävyyttänsä tunnen jo jonkun verran.
Sellaista miestä kehittää maailma juuri.
Olkoon asuinpaikkanaan kaupunki suuri,
Warsowa ... taikka, veljeni, tiedätkö mitä?
Ehkäpä Pietari? Juuri mietinkin sitä.

6.12.17

Törkeän virallisesta Runo-Finlandiasta ja muustakin


Tämän vuoden kestävän runohaasteen puitteissa Omppu järjestää myös palkintojenjaon, Törkeän virallinen Runo-Finlandia ojennetaan parhaalle vuoden aikana luetulle runokokoelmalle, jokainen lukija saa siis jakaa omansa.

Runohaasteen puitteissa olen blogannut nyt seitsemästä kirjasta (enemmänkin olisi voinut, lueskellut vähän enemmän selailemalla olen muutaman antologian ja muun kirjan enemmän, ja tässä kuussa vielä jotain lisää).
Kun painotus on ollut vanhemman runouden puolessa, niin näin itsenäisyyspäivän henkeen sopivasti moni on läheisesti liittynyt isänmaallisiin aiheisiin, mitä ne sitten kenellekin ovat tarkoittaneet tai miten niitä on tulkittu. Ja elokuisen Runokuun yhteydessä teinkin teemapostauksen nimenomaan isänmaallisesta runoudesta...

Mutta vuoden paras?
Muitakin hyviä oli mutta kyllä valinta oli silti varsin helppo, Helvi Juvosen Kootut runot.


Juvosen ura ei kovin pitkä ollut mutta terävä, sen verran terävä että tällainen Kootut runot on toimiva kokonaisuus, elävää luontorunoutta jossa kuitenkin osataan katsoa myös luonnon taakse.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

-------------------------------

Olen uudestaan harkinnut aikaisempaa päätöstäni vältellä blogissa uudempaa kotimaista kirjallisuutta (keskittyen niihin kirjailijoihin joiden kuolemasta on vähintään 50 vuotta). Kuten näkyy olen parin tietokirjan kohdalla jo linjasta joustanut (bloggaamalla elävien kirjailijoiden tänä vuonna ilmestyneistä teoksista), koska ne olivat liian tärkeitä sivuutettaviksi. Samoin kun runouden painopiste on perinteisesti ollut kielen ja ilmaisun kehittämisessä, on siihen perehtyminen ehkä lopulta jopa välttämätöntä jokaiselle kielenkäyttäjälle (tai ainakin heille, jotka haluavat tulla paremmiksi kielenkäyttäjiksi, ja minähän haluan).
Samalla on muistettava, että kuinka voin ikinä odottaa kotimaisen kirjallisuuden kehittyvän paremmaksi, jos en ole sille kertomassa konkreettisin esimerkein kun se epäonnistuu?

Tästä syystä päätin näin itsenäisyysjulistuksen satavuotisjuhlapäivän (jolla ei ole kauheasti tekemistä Suomen iän tai kirjallisuuden kanssa, mutta kuitenkin) kunniaksi poistaa asettamani moratorion kotimaiselle kirjallisuudelle.
(Pidän kuitenkin luultavana, että painotus tulee jatkossa pysymään runoudessa ja satunnaisesti tiedossa, ja proosan osuus tulee pysymään vähäisenä, koska tässä bloginpitoaikana on tullut myös selviteltyä omia piirteitä lukijana...)

3.12.17

Heinrich Böll - Palavat sielut

 

Tässä muutaman vuoden takaisessa kokoelmassa (suom. Otto Lappalainen) julkaistaan yhdentoista novellin (tai mitä nuo mikäkin sitten ovat) verran Heinrich Böllin elinaikana julkaisematonta varhaistuotantoa, vanhin tarina on kirjoitettu 36-37 ja uusimmat aivan 50-luvun alussa (Böllin esikoiskirjahan ilmestyi 1947).

Täytyy myöntää, että varhainen Böll ei ole suosikkieni joukossa, karu hemingwaylaisuutensa ei suuremmin vetoa, kun taas myöhempi näkökulmilla ja kerronnalla pelaava, huumoria (mustaakin) sirotteleva yhteiskuntakriitikko taas on erinomaisesti arvostamani kirjailija.
Tässäkin kokoelmassa tarinat jakautuvat puoliin, ensimmäiset novellit ovat sitä varhaista Bölliä josta en niin välitä (vaikka ehkä ansiokkaita esimerkkejä omassa lajissaan ovatkin), mutta 'Selvityksen Berkowon sillan vaiheista' mukakuivakka byrokraattiraportti tai 'Anekdootin Saksan ihmeestä' ivallisuus taas osuvat paremmin suosimaani tyyliin.

Edustava kompromissi näiden välillä on novelli 'Kelmeä koira', jossa minä-kertova lääkäri saapuu toteamaan nuoren miehen kuolleeksi ja siinä ennen kuin poliisit korjaavat ruumiin pois kuulee paikalla olevalta kappalaiselta miehen, murhaajan jota kutsuttiin Kelmeäksi koiraksi, elämäntarinan. Tarina on itsessään varsin synkkä ja toivoton, kurjista oloista tulevan älykkään ja kunnianhimoisen (ja siitä hyvin tietoisen) miehen vaellus 'puolueen' jäseneksi, sen murharyhmän toimijaksi ja myöhemmin ammattirikolliseksi, mutta noiden eri kertojatasojen läpi kerrottuna tarinaan tulee syvyyttä...

Yhdentoista novellin ohella kirjassa on myös saksankielisen alkuteoksen toimittajan teksti Böllistä ja suomentajan jälkisanat.

Kirja on luettu myös Maailmankirjoissa. Itse osallistun sillä novellihaasteeseen.

30.11.17

Sigrid Undset - Stages on the Road


Norjalainen Sigrid Undset on tunnetuin historiallisista romaaneistaan, mutta muutakin tuotantoa tietysti löytyy, kuten vaikkapa näitä eri lehdissä julkaistuja esseitä joita tähän teokseen on koottu kuusi, kirjoitusajankohtana 20-luvun loppu eli aika jolloin Undset vastaanotti Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Toki näissäkin esseissä historiallista kerrontaa on vahvasti mukana, neljä esseistä on elämäkerrallisia, joskin lajityyppi on nimenomaan essee, ja ensimmäisessä, Ramón Lullia käsittelevässä, esseessä aloitetaan puimalla laajasti historiallisen romaanin kyvyttömyyttä (tai haluttomuutta) käsitellä kunnolla kohdeaikansa maailmaa, yhteiskuntaa, ajatusmalleja ja henkilöitä, kuinka helposti kirjailija vääristääkään kohdettaan kirjoittamalla oman aikakautensa näkökulmasta (jos siis Undset tai historialliset romaanit yhtään kiinnostavat niin tämä essee on hyvinkin lukemisen arvoinen).

Myös muissa henkilöesseissä, joidne kohteena ovat pyhimykset Angela Merici, Robert Southwell ja Margaret Clitherow sivutaan laajempia aiheita, Merici-essee on laajin ja ursuliinisisarten perustajan elämän ohella käsiteltiin laajemminkin naisten asemaa ja oikeuksia keskiajalta Undsetin päiviin asti, Southwell ja Clitherow keskittyivät enemmän henkilöihin, joskin kun molemmat olivat englantilaisia marttyyreja, kirkon ja valtion suhde tuli mukana...(totean tässä että itse olin näistä neljästä henkilöstä aiemmin kuullut nimenä Angela Mericin mutten tästäkään juuri sen enempää tiennyt, kolmesta muusta jos olen joskus kuullut niin olin kokonaan unohtanut, Undsetin henkilövalinnat eivät siis ole kaikkein ilmeisimpiä).
Kaksi muuta lyhyttä esseetä käsittelevät sitten juoruilua ja avioliittoa.

Esseevalikoimassa on paljon apologista henkeä, poleemisuuteen saakka: Undset, maallikkodominikaani, kirjoittaa katolisesta näkökulmasta pääosin protestanttisessa yhteiskunnassa, mikä on täällä tunnistettava positio. Mutta kun en sellaisten aiheiden apologioista, joiden puolella jo olen, niin suuresti välitä niin nämä osuudet eivät niin suuresti hetkauttaneet, mutta kiinnostavaa pohdintaa löytyy muutakin.

Lukuhaasteiden kannalta tämä on aikamoinen rajatapaus, kaksi kuudesta esseestä julkaistiin ensi kertaa norjalaisissa lehdissä ja neljä ruotsinkielisessä Credossa, eli koko teos ei sovi Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta huomioidaan nyt kuitenkin.
Samoin vain kaksi kuudesta esseestä sopii Naisen tie -lukuhaasteeseen, mutta mainitaan sekin.

Marraskuun luetut

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet
Alan Garner - Red Shift
Elizabeth Taylor - Angel
Arthur Schnitzler - Piirileikki
Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja
Marlen Haushofer - Seinä
Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus

Koko Hubara - Ruskeat tytöt
Eduard Kotšergin - Risteillä ristityt
Sigrid Undset - Stages on the Road

Marraskuussa tuli taas luettua varsin paljon, perinteinen lukuhaaste FB:ssä kannusti lukemaan joka päivä vähintään 30 sivua ja tämä määrä tuli taas hyvin täytettyä, vaikka varsinaisena haasteena se tuntui vain parina päivänä kun ennen nukkumaan menoa vedettiin muutama sivu lisää, muuten nämä tulivat varsin hyvin kokoon sen kummemmin yrittämättä.

Sillanpään kirja luettiin Ylen Kirjojen Suomi -projektiin (ja mieluinen teos siihen olikin, projektissa oli myös vähemmän houkuttelevia teoksia), Bose täydensi Helmet-haasteen loppuun ja kirjojen ohella tuli pohdittua myös lukijatyyppejä ja millaisista teoksista millä tavoin lukija saakaan nautintoa, ja myös sivistyksen olemuksesta tuli kirjoitettua ja keskusteltua.

Joulukuu lähestyy, pari haastetta pitää paketoida sen aikana ja tietysti muutenkin lukea kiinnostavia kirjoja ja ehkä myös suunnitella ensi vuotta (jossa näyttäisi olevan suunniteltavaa luvassa, tästä lisää sitten joskus).
Ja tietysti itsenäinen Suomikin täyttää sata vuotta (minusta Suomi on tietysti vanhempi, aloitan vähintään vuodesta 1249 mutta mahdollisesti parin kolmen miljardin vuoden takaa...)

-----------------------



mies nainen muu
englanti 100 99 2 201
suomi 54 40
94
saksa 42 11
53
ranska 35 12 2 49
japani 35 9
44
italia 37 2
39
venäjä 26 6 2 34
ruotsi 22 11
33
norja 13 4
17
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2
14
unkari 7 2 1 10
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
puola 4 4
8
viro 4 1
5
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
bengali 1

1

439 223 17 679

28.11.17

Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus


Joskus vuosia sitten eräällä nettifoorumilla keskusteltiin vähiten lukemaan houkuttelevista kirjojen nimistä, ja arvoisan nobelistimme F.E.Sillanpään tuotannosta nousi useampikin ehdokas: omiin inhokkeihini kuuluivat sellaiset epämääräisyydet kuin Poika eli elämäänsä, mutta Hurskas kurjuus oli yleisesti suositumpi/kammotumpi. Ja myönnetään, ilman klassikkomainetta ja esim. paikkaa Ylen Kirjojen Suomi -listalla (vuoden 1919 edustajana) tuolla nimellä varustettu kirja jäisi varmaan monelta lukematta...jonkun Viikatteen tai Palefacen levynkantena voisi vielä mennäkin, onhan nimi äänteellisesti viehättävä, painollisten tavujen urahdukset ja painottomien sihahdukset.


Kun aloin tätä kirjaa lukea, olin juuri aiemmin lukenut Stig Dagermanin novellikokoelman ja sieltä luonnehdinnan journalismista: taito tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista.
Samoihin aikoihin sosiaalisessa mediassa näkyi keskustelu toimittajasta jolla oli juuri ollut viikon kokeilu jossa "selvittiin vähin varoin", viikon aikana ruokamenoihin käytettiin vain 50 euroa, ja huomioitiin että vaikka tuo olisikin tehty kunnolla (eikä esim. pummaamalla aterioita työpaikalta ja tutuilta) niin ei siinä silti vähävaraisuudesta voi selvitä mitään, toimittaja ei pysty simuloimaan köyhyyttä ainakaan viikossa, ei vuodessakaan.
Sillanpään voi sanoa tulleen tässä myöhässä kun kuvasi vuoden 1918 tapahtumia vuonna 1919, mutta ainakin mittakaava on oikea, prologissa teloitettava Toivolan Juha on jo kuusikymppinen ja varsinaisessa kirjassa käydään läpi elämäntarinaansa, kaikki kuusi vuosikymmentä.

Hieman tuntuu riitasoinnulta, mutta tarpeelliselta, satavuotiaan Suomen hehkutuksen keskellä lukea kirjaa joka alkaa vuonna 1857, kun satakuntalaiselle Nikkilän rappiotilalle syntyy Johan-poika. Äitinsä, piika joka on nainut leski-isännän, ei oikein paikkaansa emäntänä tai elämässä löydä ja samoja ongelmia on Jussillakin. Kun nälkävuosina tila menee velkoihin ja isä kuolee, on edessä maantielle lähtö: äidin veli on vävynä toisaalla varakkaalla Tuorilan tilalla, ja vaikka äitikin pian kuolee niin Jussi päätyy enonsa luo, ei oikein rengiksi eikä oikein miksikään muuksikaan.
Aikanaan tulee sieltäkin lähtö, Tuorilan Jussista tulee Toivolan Jussi, metsätyömies ja myöhemmin renki. Jotenkin aina outona, jotenkin siedettynä muttei pidettynä tai toivottuna, elämänreunan murusilla elävänä ja ajelehtivana.
Vaimokin löytyy saman talon piiasta kun lapsikin on jo tulossa (ei Juhan mutta sitähän ei hän tiennyt), torppa laitetaan ja se menestyykin ihan kohtalaisesti, lapsia tulee muutama lisää ja kylällä nimi on muuttunut Toivolan Janneksi, mutta kyllä se taas Juhaksi palaa:

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria kertakaikkisia romahduksia, niinkuin kehittyneemmiissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle. Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.

Huonompaan suuntaan mennään, lapsia kuolee ja vaimo, ja samalla täytyy luopua torpan maistakin, mäkitupalaiseksi voi Juha sentään jäädä. Sitten tulee työväenaate, josta Juhakin innostuu, kehittyen aiheen äänekkääksi tukijaksi mutta muotoillen siitä kuitenkin omanlaista aatetta josta eivät muu työväenliikkeen väki kovin suuresti pidä. Ja niin, lopulta tulee alkuvuosi 1918 ja sota, millä nimellä sitä kukin nimittää (joulukuu 1917 menee vähillä huomioilla, laajemman valtakunnan asiat eivät juuri Juhan kaltaisten elämiä hetkauta). Punakaartiin Juhakin kuuluu ja kun lopulta rintama murtuu niin syyte tulee erään isäntämiehen murhasta (tätäkään ei Juha tehnyt mutta mitäs väliä sillä on) ja syytettä seuraa pikainen teloitus. Niin päättyi tämäkin elämä.

Ilmeisesti tästä kirjasta eivät juuri pitäneet punaiset eivätkä valkoiset. Elämän kuvaus ei sopinut oikein ainakaan silloiseen työväenkamppailuun, köyhyyttä ja kamppailua ei ylevöitetä ja Juha oli ajautuva rassukka ja yhtä lailla vertaistensa hyväksikäyttämä. Tässä kuitenkin tulee esiin varsin hyvin köyhyyden ongelma, jos elämästä ei ole saanut kunnollista otetta alusta alkaen niin tilannetta on hyvin vaikea muuttaa, sisäinen sankari ei ihan vaan itseään niskasta kiinni ottamalla toteuta unelmiaan joille vain taivas on rajana. Elämä alkaa epävarmana ja epävarmuus ei koskaan katoa, mikä tahansa pienikin tapahtuma voi hajottaa hauraan tasapainon...
Tämä tulee ilmi ihan jo siinä kuinka päähenkilön nimikään ei pysy samana, yhteisö määrittää kulloinkin käytetyn nimen olosuhteiden ja yhteiskunnallisen aseman mukaan.

Sillanpään sympatiat ovat selvästi köyhän puolella, ja Toivolan Juha on luettavissa jopa jonkinlaisena Kristus-hahmona kurjemmissa, kärsivimmissä ja nöyrimmissä muodoissaan ('Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle', Matt. 25:40), vailla glorifikaatiota, romantisointia tai käytettävyyttä poliittisten liikkeiden esikuvana. Kristus-hahmo kuitenkin, kirjan alun maininnasta Juhan esi-isien yhteyksistä isoimpiinkin taloihin kuin olisi Daavidin huonetta ja sukua lopun kuolemaan toisten syntien tähden.
Tästä syystä en lukenutkaan kirjaa ihan vain kurjuudessa rypemisenä tai yhteiskunnallisena pamflettina, tiukasti rajattu fokus yhteen elämään varsin rajallisella alueella ja elinympäristössä ja tapahtumien laajemman historiallisen kontekstin näkyminen vain epämääräisinä kaikuina taustalla tekee tästä universaalimman kirjan ihmisestä ja maailmasta yleensä (loppupuoli toi mieleen ne teemat jotka myöhemmin Flannery O'Connor teki omikseen, mikä epäilemättä väritti lukemistani).

 
Miksi tämä on sitten Ylen Kirjojen Suomi -projektissa vuoden 1919 edustajana, kun melkein koko kirja sijoittuu aikaan ennen itsenäisyyttä ja loputkin vuoteen 1918?
Sillanpää osoittaa kirjallaan, että nykyhetkeen johtaa menneisyyden juuret, jotka ovat usein varsin vaikeasti havaittavia mutta tavattoman pitkiä. Itsenäinen Suomi ei sinkoutunut esiin valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen otsasta, eikä historia noin vain näppärästi pyyhkiydy pois niin että voidaan aloittaa nollapisteestä, menneisyyden taakkoja on kannettavana ja niistä tiliä tehtävänä jo heti alussa. 

26.11.17

Marlen Haushofer - Seinä

Tästä kirjasta on aika helppo kirjoittaa niin, että antaa siitä väärän kuvan. Toivon siis bloggauksen lukijoiltakin kärsivällisyyttä.

Itävaltalaisen Marlen Haushoferin kirjan (suom.Eila Pennanen) voisi sanoa olevan post-apokalyptista spefiä: päähenkilö, keski-ikäinen nainen saapuu parin ystävänsä kanssa lomalle alppimajalle, ja jää majalle kun ystävät lähtevät illalla läheiseen kylään. Aamulla ystävät eivät ole tulleet takaisin, ja kun nainen lähtee kävelemään kohti kylää, hän törmää näkymättömään seinään. Seuraten vähän matkaa seinää, hän näkee toisella puolella pari ihmistä ja joitain eläimiä, kaikki kuolleita ilmeisesti välittömästi. Radiokaan ei nappaa mitään signaalia mistään, ei siis ole mitään tietoa mitä on tapahtunut tai onko missään muualla ketään muuta hengissä.
Seinän tällä puolella elää kyllä eläimiä, majalla on koira ja pian nainen tapaa myös lehmän joka tarvitsee lypsämistä ja jatkuvaa huolenpitoa, jonka johdosta kovin pitkiä tutkimusretkiä nainen ei voi enää tehdä, joten on vaikea sanoa mihin asti seinä ulottuu, pitemmälle kuin yhdessä päivässä pystyy kävelemään.

Varsinainen kirja on sitten pari vuotta tämän tapahtuman jälkeen kirjoitettuja muistiinpanoja, joissa kuvaillaan tarkasti mitä nainen on tehnyt: selviytymissuunnitelmia pitää tehdä alusta asti, huolehtia eläimistä, hankkia ruokaa ja kerätä sitä myös pitempää oleskelua varten, kuvausta lypsämisestä ja perunanistutuksesta ja kaikesta muusta mitä tässä tilanteessa oleva henkilö joutuu tekemään. Juonta ei juuri tuon enempää ole, tämä on vähän kuin Robinson Crusoe, tai Häkki. Sitä seinääkään ei juuri mainita kirjassa, vaikka se toki onkin kaiken aiheuttaja...

Kirja on kuitenkin hyvin intensiivinen, lukujakoja ei harrasteta vaan tapahtumat ja tekemiset seuraavat jatkuvana virtana toisiaan (samalla toki myös reflektoidaan tilannetta, tekemisiä ja olemisia) ja ne veivät kyllä mukanaan: halukkaasti luin kirjaa eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu vaikka se seuraava tapahtuma olisikin heinänniittoa tai kissan jättämän painalluksen havaitsemista vuoteella, ja välittäen miten tämän kasvottoman ja nimettömän henkilön oikein käy, samalla tietäen että saan pettyä (vaikka kirja eteneekin suuren osan kronologisesti, niin siinä myös viitataan tulevaan tai kirjoitushetkeen, josta käy kyllä ilmi että loppu tulee jäämään auki, asioita ei selitetä).
Ja kirjassa on muutenkin koko ajan varsin surumielinen sävy, selviytymiskamppailusta huolimatta pian on ilmeistä että tässä ei olla selviytymässä mihinkään, apua ei ole tulossa, ja koko modernin ihmisen moderni yhteiskunta on kovin hauras, yksi asia saattaa paiskata koko olemassaolon raiteiltaan (tässä mielessä mainitsisin vertailukohdaksi myös Leena Krohnin Pereat Munduksen).

En osaa oikein selittää miksi tämä kirja tempasi niin hyvin mukaansa kuin teki. Jotain taikuutta varmaan.

Olin pessyt hiukseni, ja tukka lensi nyt keveänä ja pöyheänä pääni ympärillä. Sadevedestä se oli tullut pehmeäksi ja kiiltäväksi. Peilin edessä leikkasin sen juuri niin lyhyeksi että se peitti korvat, ja katselin ruskettuneita, auringonvaalistaman hiusmyssyn alta näkyviä kasvojani. Ne näyttivät aivan oudoilta, laihoilta, poskissa oli matalat kuopat. Huulet olivat kaventuneet, ja minusta näytti että näihin kasvoihin löy leimansa salainen puute. Kun ei ketään ihmistä enää elänyt, joka olisi voinut rakastaa näitä kasvoja, ne näyttivät minusta aivan tarpeettomilta. Ne olivat alastomat ja viheliäiset, ja minä häpesin niitä enkä olisi tahtonut olla missään tekemisissä niiden kanssa. Eläimeni olivat kiintyneet tuttuun hajuuni, ääneeni ja tiettyihin liikkeisiini. Olisin voinut rauhassa luopua kasvoistani, niitä ei enää olisi tarvittu. 

Yksi kirja lisää Frau, Signora & Bibi -haasteeseen. Kirja on luettu myös Sivumakuja-blogissa.

23.11.17

Sivistyksestä

Kun lapsi opettelee puhumaan, käy alussa usein niin että muodostetaan jo tunnistettavia sanoja mutta niiden käyttö ja merkitys on vielä epämääräinen, sanotaan "hauva" ja osoitetaan puuta tai autoa.

Kun Tommi Melender puhuu sivistyksestä, on ajatuksissa paljon totta, mutta en ole ihan varma onko se, mihin Melender osoittaa, oikeasti sivistystä.

Melender sanoo sivistyksestä tullee karikatyyrin, "[h]assu vanhan ajan herrasmies, joka puhuu kuolleita kieliä, tutkii vanhoja aikoja ja rentoutuu Volter Kilpeä lukemalla" ja että nykyisessa rahakeskeisessä arvomaailmassa "kaunotaiteet ja filosofia eivät voi enää oikeuttaa itseään sivistyksen kantajina". Olen samaa mieltä, mutta mitä tuosta sitten pitäisi ajatella?

Tuossa nostetaan esiin piirteitä, jotka ovat olleet sivistyksen tunnusmerkkejä aiemmin, mutta on vaarallista tehdä johtopäätöksiä vain ulkoisten tunnusmerkkien perusteella, eikä sen minkä tunnusmerkkejä ne ovat.
Siinä missä aiemmin taiteiden, filosofian yms. tuntemus viittasi laajaan ymmärrykseen ja monipuoliseen käsitykseen maailmasta, jossa nähtiin muutakin kuin pelkät oman rajallisen aistitodellisuuden suorat ja konkreettiset ilmiöt, niin onko niin nyt?

Vai ovatko taiteet ja filosofiat kehittyneet omiksi insulaareiksi piireikseen, jotka puhuvat yhä enemmän vain itsestään vain itselleen vailla laajempaa kosketusta ympäristöönsä? (kosketusta, tai relevanssia)
Ovatko näiden harjoittajat muodostuneet oman alansa teknokraattisiksi spesialisteiksi, fakki-idiooteiksi jotka keskittyvät niin täysin omaan alaansa että ymmärrys muusta katoaa, ja sen ymmärryksen puutteesta saatetaan jopa ylpeillä? Ja jotka suhtautuvat omaan alaansa myös niin mustasukkaisesti, että kellään muulla kuin korkealle koulutetulla ja alalle täysivaltaisesti omistautuneella spesialistilla ei ole alalle mitään asiaa? Jos rajankäyntiin tai vapaiden intellektuellien olemassaoloon suhtaudutaan vihamielisesti, niin ei ole mitään asiaa puhua sivistyksestä.

Jos kuolleista kielistäkin leikataan pois niiden laajempi yhteys ja rooli maailmassa ja niitä aletaan harjoittaa ihan vain itsetarkoituksellisesti, ei kyse ole enää sivistyksestä. Ulkoisiin tunnusmerkkeihin keskittyminen sisällön sijaan on tekopyhää silmänpalvontaa ja lakihurskautta.

Monta on eittämättä lahjakasta taiteilijaa, tutkijaa ja muuta jotka ovat erittäin taitavia omilla aloillaan, mutta moniko on aidosti ääneen kiinnostunutta sivistyksestä?
Ainakin jos jätetään pois ne kerrat jolloin sanotaan "sivistys" ja tarkoitetaan "kaikkien kuuluisi olla kiinnostuneita siitä mitä juuri minä teen ja antaa minulle paljon rahaa (minun ei sen sijaan tarvitse olla kiinnostunut mistään muusta)", nämä puhujat ja plutokraatit ansaitsevat toisensa.

21.11.17

Eduard Kotšergin - Risteillä ristityt



Eipä voi Eduard Kotšerginin lapsuutta 40-luvun Neuvostoliitossa kuvailla kauhean tavanomaiseksi. Ainakaan toivottavasti.

Toisen maailmansodan alussa isä teloitetaan ja puolalainen äiti pidätetään vakoojana, ja pikku-Eduard toimitetaan Leningradista muutaman vuoden ikäisenä vakoojien ja kansanvihollisten lastenkotiin Siperiaan. Siellä hieman kasvettuaan ja sodan loputtua kahdeksanvuotias Eduard karkaa tarkoituksenaan päästä takaisin Leningradiin, ja vaellus halki Neuvostoliiton vie seuraavat kuusi vuotta...systeemi kun oli sellainen että kiinnioton seurauksena toimitettiin aina kyseisen alueen lastenkotiin, joten matkustaa saattoi etapeissa alueelta toiselle, viettää aikaa (esim. talvet) kulloisessakin lastenkodissa ja paeta taas.
Ja kuten arvata saattaa tapahtumia riittää, lastenkodeissa on omanlaisensa kulttuurit ja toimintatavat ja matkoilla näkee myös monenlaista, kun jäniksenä liikkuu niin liikkuu väkisinkin alamaailmassa, jossa tulevat tutuksi myös monenlaiset risteillä ristityt (viittaa henkilöihin joille Kresty-tutkintovankila on tullut tutuksi).

Vaikka aika ja tapahtumat sinänsä rankkoja ovatkin, niin kirja on hyvinkin sujuvaa luettavaa, kerronnassa tuntuu pienen lapsen tapa suhtautua asioihin, kaikenlaista nyt vain tapahtuu ja kulloisetkin olosuhteet otetaan sellaisina kuin ne ovat, silloinkin kun joku vanhempi hajoaisi täysin vastaavassa tilanteessa...ja mukana on myös reilusti sellaista venäläisen ominaista hurtinmustaa huumoria.

En tiedä kuinka suuri osa tästä kirjasta on fiktiota, ilmeisesti ihan kaikkeen ei ole luottamista vaikka noin yleensä ottaen muistelmaksi tämä voidaan laskea...tarina kuitenkin etenee hyvin suoraviivaisesti, alun hämärien muistikuvien jälkeen elämää ensimmäisessä lastenkodissa kuvataan enemmän, muista lastenkodeista vähän pienempiä pätkiä ja välissä olevilta reissuilta parhaita paloja.

Tulikin mieleen että itse asiassa tämä teos muistuttaa aika paljon sellaisia vanhemmanmallisia nuortenkirjoja joita esim. Nuorten toivekirjastossa julkaistiin: poika pakenee kurjia oloja, seikkailee ja kokee vaaroja, tapaa ihmisiä, oppii asioita ja pääsee lopulta perille. Osa kirjan tapahtumista on toki sellaisia joita tuon kirjasarjan kirjoihin ei ehkä laitettaisi mutta hei, ei joku Musta veljeskunta nyt niin erilainen ole. Melkeinpä huvittaisikin tietää miten tämä menisi nykyteinille, vaikkei tätä kai nuortenkirjana markkinoida...

Suomennoksestakin tulee vahvasti ilmi, että alkukielinen teos on ollut aikamoista kielellistä tykitystä, jossa sekoitetaan mukana runsaasti alamaailman slangia, aikakauden lastenkotien ja katulapsien omia ilmaisuja ja ties mitä. Suomentaja Tuukka Sandström on vetänyt ilmeisestä pakosta ilmaisua hieman yleiskielisemmäksi, mutta kyllä tämäkin varsin herkullista kieltä on. Tyylinäyte Tšeljabinskin lastenkodin opettajalta (joka ei kiroillut, vastuullinen kasvattaja kun oli):

- No niin, ja jälleen te mahamörssärit olette tahrineet housunne ja leikitte rosvoa ja kasakkaa, te kärpästen imukärsät, te löyhkäävät peikot. Vai tahdotte te opiskelun sijaan vain ölistä ja ärveltää läpi elämän, niinkö, te syyhypunkit, te mumisevat sianpäät? Mitä sinäkin, takapuolinaama siinä auot leipäläpeäsi, tahdotko tintata vai nakata minua klapilla nuppiin? Yritäpäs. Sinä finnikaani olet jo naimaiässä, ja täällä vain kiillotat toisen luokan penkkiä. Kuuletko, tänään saat koko kriminaaliköörisi puolesta anella armoa opettajien edessä, muuten annan sinut vartijoille ja käsken nipistämään ilolihakset irti. Menikö jakeluun?! Ja te muut kurnukonnat, onko läksy hallussa? Tähän luokkaan tulee järjestys välittömästi tai minä teidät pierukepit tuuletan henkilökohtaisesti...


Näitä kuvauksia itä-blokin elämästä on viime ja tänä vuonna tullut luettua useita, tämä oli erinomaisen viihdyttävä lisä aiheeseen: 40-luvun Neuvostoliitto oli merkillinen miljöö ja tämä vaellus lastenkotien ja alamaailman välillä kiinnostava näkökulma, ja kun kerrontakin toimii...

Kustantamolta saatu arvostelukappale.

20.11.17

Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja (ja Helmet-haasteesta)

 

En ollut aiemmin Buddhadeva Bosesta kuullut, mutta ilmeisesti on yksi bengalinkielisen kirjallisuuden suuruuksista (heti Tagoren jälkeen), ja tällainen suomennos löytyi sopivasti kirjastosta (suomennos englanninkielisestä antologiasta Hannele Pohjanmies).

Teos on varsin laaja läpileikkaus tuotannosta, vanhimmat runot on julkaistu 1930 ja uusimmat 1971, ja niissä tuntuu jonkinlaista modernismin henkeä, mutta siinä missä suomalaisessa modernismissa olen tottuneempi vähän riisutumpaan ilmaisuun, Bosen runoista tuleva mielikuva on enemmän rehevyyden suuntaan, monet runot ovat pitkiä ja säkeet ovat pitkiä ja kuvien sarjat ovat usein runsaita. Teksti on usein varsin suoraa, rivi riviltä selkeää vaikka kokonaisuuksissa en ainakaan yksinkertaisilla lukemisilla aina mukana pysynytkään, kokonaisuuksia en aina hahmottanut joten lukukokemus jäi vähän amorfiseksi.

Sävy on usein ironinen, irvailevakin ja hetkin myös surullinen, ja suhteessa omiin ennakko-oletuksiin oli jotenkin huvittavaa huomata yllättyvänsä että niin moni runo viittaili talviaikaan, koska jotenkin ajatuksissa "talvi" ja "Intia" eivät kuulu yhteen. Mutta vuodenajat näkyvät hyvin, ja rakkaus ja vanheneminen ja muut isot teemat, ja Intiakin.

Kirjasta Kiiltomadossa.

Nuoret miehet, nuoret naiset (ote)

Yhtäkkiä maailma on täynnä nuoria ihmisiä.
Kun kävelen kaduilla, näen vain nuoria miehiä
ja nuoria naisia. En tiennyt, että heitä on niin paljon.

   Tiuhassa kuin ruohoa, hurmaavia kuin sammal, levottomia
                          kuin muurahaiset.
Heitä on koko ajan kaduilla ja he ovat koko ajan kiireissään.
On kuin jostain olisi löytynyt kultakaivos, uusi ja koskematon,
tai laiva huutaisi vaimeasti sumun seasta:
"Tulkaa heti, tulkaa tänne päin!
Tulkaa matkaan lumotulle saarelle!"

    Tai niin kuin he olisivat voittaneet arpajaisissa -
kun aurinko lämmitti ja tuuli kantoi kauas
heidän nauruaan.

    Nyt on talvi, ja miltei joka päivä näen
hautajaissaattueen. Aallot lyövät katukäytävillä
kahden puolen. Keskellä lipuu lautta
ja siinä vainaja, joka on tyyni, päässyt rauhaan
                                   kaikista toiveistaan.
Mutta kun katson hänen kasvojaan järkytyn,
sillä ei kuolemaaan muuta vanhuutta miksikään.

 ---------------------------------

Tämän nappasin luettavaksi pääasiassa Helmet-lukuhaasteen viimeisen puuttuvan kohdan vuoksi: Kirja kertoo Intiasta.
Ajattelin yrittää kombottaa tämän Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta kun selasin Helmet-kirjastojen valikoimaa naiskirjailijoista, joilta olisi löytynyt jotain luettavaa suomeksi tai englanniksi (että pystyn niitä lukemaan) ja alkukieli olisi joku Intian muista isoista kielistä kuin englanti, niin eipäs muuten tahdokaan löytyä. Katsoin hindin, urdun, bengalin, tamilin, gujaratin, punjabin ja pari muutakin kieltä, ja löytyi jotain kaksikielisiä lasten kuvakirjoja, joiden kirjoittajia en sen kummemmin katsonut, bengalinkielinen Taslima Nasrin, jonka tarjolla oleva kirja ymmärtääkseni kertoo Bangladeshista, ja maininta yhden relevantin antologian olemassaolosta, josta ei kuitenkaan ollut enää valikoimassa yhtään kappaletta.
Edustus kielistä, joilla on puhujia yhteensä useampi sata miljoonaa, on siis hyvin vaatimaton. Reflektoikaapa sitä.

No, vaikkei haasteita päässytkään kombottamaan, niin Helmet-haaste on nyt suoritettu, ja aikaakin olisi vielä jäljellä. Aika monta haastekohtaa tuli täytettyä kirjoilla, joita lueskelin ihan muutenkin, jolloin tarvitsi vain katsoa, että mihin kohtaan mikäkin kirja sopi (ensimmäinen kirja joka ei sopinut mihinkään taisi tulla maaliskuussa), mukana oli pari kohtaa joita piti hieman enemmän miettiä.

Lopullinen lista näyttää tältä:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Leonid Andrejev - Punainen nauru
2. Kirjablogissa kehuttu kirja Grazia Deledda - Marianna
3. Suomalainen klassikkokirja Juhani Aho - Yksin
4. Kirja lisää hyvinvointiasi Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt
5. Kirjassa liikutaan luonnossa Unto Kupiainen - Sotarunot
6. Kirjassa on monta kertojaa Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina
8. Suomen historiasta kertova kirja Larin-Kyösti - Ajan käänteessä ; Uuno Kailas - Isien tie ; Heikki Asunta - Leirinuotio
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Tiziano Scarpa - Silmät halsterissa
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Hella Haasse - The Black Lake
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja Amanda Cross - 3213 heinäpaalia
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja Karin Boye - Kallokaiini
13. Kirja "kertoo sinusta" Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Monika Peetz - Tiistaisiskot
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Mercè Rodoreda - Timanttiaukio
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Paolo Giordano - Alkulukujen yksinäisyys
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Sergei Dovlatov - Ulkomuseo
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Naguib Mahfouz - Adrift on the Nile
19. Yhdenpäivänromaani Hanne Ørstavik - Rakkaus
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Friedrich Dürrenmatt - Epäily
21. Sankaritarina János Arany - Toldi & Toldin ehtoo
22. Kuvitettu kirja Erich Kästner - Lisen ja Lotten salaisuus
23. Käännöskirja Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi
24. Kirjassa selvitetään rikos Rex Stout - Puuttuva lenkki
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Jarl Hemmer - Viljan valtakunta
26. Sukutarina Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Klaus U. Suomela - Hopeakihlajaiset
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan Gianni Celati - Tasankojen kertojia
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Almudena Solana - The Curriculum Vitae of Aurora Ortiz
30. Kirjan nimessä on tunne Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
31. Fantasiakirja Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Johann Wolfgang von Goethe - Faust
33. Kirja kertoo Intiasta Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Barbara Pym - Less Than Angels
35. Kirjan nimessä on erisnimi Somaya Ramadan - Leaves of Narcissus
36. Elämäkerta tai muistelmateos Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Arthur Schnitzler - Unikertomus
38. Kirjassa mennään naimisiin Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta
39. Ikääntymisestä kertova kirja Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä Nnedi Okorafor - Kabu-Kabu
41. Kirjan kannessa on eläin Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä
42. Esikoisteos Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Helvi Juvonen - Kootut runot
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja N.R.Syme - Se on tietysti Petteri
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Giovanni Papini - Gog
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Slavenka Draculić - The Taste of a Man
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Maila Talvio - Linnoituksen iloiset rouvat

15.11.17

Arthur Schnitzler - Piirileikki

 

Alkuvuonna lukemani toinen  Arthur Schnitzlerin kirja Unikertomus oli etukäteen tuttu Kubrickin leffaversiona Eyes Wide Shut, ja sama pätee tähän näytelmään (suom. Heikki Salojärvi), tunsin teoksen jo Max Ophülsin elokuvana La ronde vuodelta 1950.

Näytelmä julkaistiin alun perin jo vuonna 1900 pienenä painoksena lähinnä ystävien huvitukseksi, julkisempi painos vasta jokunen vuosi myöhemmin ja esitetteväksi se päätyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja tällöin näytelmä aiheutti skandalöösin sisältönsä vuoksi niin paljon negatiivista kohua että Schnitzler päätti julistaa näytelmän esityskieltoon joka ulotti 50 vuotta kuolemansa jälkeen, siis vuoteen 1981 (kielto havaitusti vuoti jonkin verran...)

Näytelmä on vahvasti ideavetoinen, siinä määrin että ei tätä olisi kai edes tarvinnut lukea kun sen leffan on nähnyt: kymmenen henkilöä ja kymmenen kohtausta, ensimmäisessä kohtauksessa tapaa kaksi henkilöä, joista toinen tapaa seuraavassa kohtauksessa kolmannen, joka tapaa kolmannessa kohtauksessa neljännen, ja viimein kymmenennessä kohtauksessa viimeinen henkilö tapaa ensimmäisen.
Henkilöt tunnetaan vain määreiltään: prostituoitu, sotilas, kotiapulainen, nuori herrasmies, nuori nainen, hänen aviomiehensä, nuori kaunis tyttö, runoilija, näyttelijätär ja kreivi.

Kohtaukset etenevät samaan tapaan: henkilöt juttelevat joskus enemmän ja joskus vähemmän, sitten keskustelussa tullaan katkoviivaan
------------- (teatterissa tässä kohtaa laskettiin esirippu, koska eihän 20-luvunkaan teatterissa nyt ihan mitä tahansa näytetty)
ja sitten sanotaan mitä vielä on sanottavaa. Joskus tulee toinenkin katkoviiva.

Vaikka henkilöt vain määreitä ovatkin niin persoonallisuutta on kuitenkin häivähdys mukana, tunteita taas aika lailla vähemmän: mikään rakkauden karuselli tämä ei ole vaikka intohimot (tai joskus mahdollisesti laskelmointi tai valloitus) miestä ja naista vievätkin. Johtopäätökset Schnitzler kuitenkin jättää lukijalle...

12.11.17

Elizabeth Taylor - Angel


Angelica Deverell on yksi kirjallisuushistorian suurista fiktiivisistä kirjailijoista.

Gilbright and Brace had been divided, as their readers' reports had been. Willie Brace had worn his guts thin with laughing, he said. The Lady Irania was his favourite party-piece and he mocked at his partner's defence of it in his own version of Angel's language.
"Kindly raise your coruscating beard from those iridescent pages of shimmering tosh and permit your mordant thoughts to dwell for one mordant moment on us perishing in the coruscating workhouse, which is where we shall without a doubt find ourselves, among the so-called denizens of deep-fraught penury. Ask yourself - nay, go so far as to enquire of yourself - how do we stand by such brilliant balderdash and live, nay, not only live, but exist too..."
"You overdo those 'nays'," said Theo Gilbright. "
She does not."
"There's a 'nay' on every page. M'wife counted them."


Gilbright ei tiedä mitä kirjailijalta odottaa, ei ainakaan toimistoon ilmestyvää pikkukaupungista tulevaa 15-vuotiasta tyttöä, jossa täydellinen huumorittomuus yhdistyy vankkumattomaan itsetietoisuuteen: eräänä päivänä näytellessään sairasta ettei tarvitsisi mennä kouluun, Angel Deverell alkoi kirjoittaa kirjaa ja on nyt täysin tietoinen että hänen tulevaisuutensa, ei, vaan hänen kohtalonsa on olla suuri kirjailija.
Gilbright ehdottaa joitain muutoksia, shampanjapulloa ei avata korkkiruuvilla, ja se kortinpeluukohtaus on hieman, no, uskalias (eletään 1900-luvun alkua, viktoriaaninen aika on juuri päättymässä). Angel kieltäytyy muuttamasta sanaakaan.
Kirja julkaistaan silti, kriitikot pilkkaavat mutta se myy varsin hyvin, samoin kuin seuraavatkin joita Angel suoltaa maanisesti, samalla kuin suurempi omaisuus ja tunnettavuus mahdollistaa näkyvämmän eksentrisen ja ekstravagantin käytöksen. Angel ei juuri lue kirjoja, ei kuuntele ihmisiä, ja jos maailma ja hänen mielikuvituksensa joutuvat joskus ristiriitaan, maailma todetaan ikävystyttävämmäksi ja sivuutetaan, ja ne pilkkaavat kriitikot ovat vain kateellisen pahanilkisiä tai pelkästään pohjattoman typeriä kun eivät kykene ymmärtämään hänen nerouttaan.
Ja aikanaan Angel Deverell menee pois muodista, yleisö unohtaa ja ristiriita Angelin olosuhteissa päänsä sisä- ja ulkopuolella kasvaa, tähän verrattuna Norma Desmondilla oli tiukempi ote todellisuudesta...

Love and wine transformed her. As she was now he wanted to paint her - not staring him out in defiance, as she had done; but glowing, uncertain, with thoughts crowding in, some of them, he could tell, disturbing.
"I read one of your books," he said, sounding as if it were rather a surprising thing to do.
She blinked, jolted by what he had said. She always supposed that everyone had read all her books and had them nearly by heart, that they thought about them endlessly and waited impatiently for the next one to appear.
"My landlady lent it to me. I sat up until I had finished it."

Angelica Deverell ei juuri muistuta Elizabeth Tayloria, tarkkaavaista ja pohjattoman hienovaraista kirjailijaa. Kirjan alku muistuttaa parodiaa, Angelin hahmo on kohtuuttomuudessaan, maanisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään niin tolkuton että tähän on vaikea suhtautua vakavasti.
Mutta siinä missä alkuosa on humoristinen, Taylor onnistuu kääntämään kirjan suunnan: Angel on tarpeeksi menestynyt kyetäkseen toteuttamaan unelmansa, ja ne unelmat muuttuvat kultaiseksi häkiksi, rappioksi ja valheeksi, mutta Angel ei periksiantamattomuudessaan ja ehdottomuudessaan voi koskaan sellaista myöntää. Päähenkilöä ei tehdä tippaakaan miellyttävämmäksi tai inhimillisemmäksi, mutta pateettiseksi kyllä, ja se taitavasti luotu paatos sai kuitenkin lukijan myötätunnon kaapattua puolelleen...

No one seemed about. She wondered where Nora and Esmé were, and, feeling suddenly as if she had been deserted when she most needed company, she hurried to finish dressing. The end of her work, to which she had advanced so determinedly, so eagerly, came with a sense of anti-climax. She had emerged from it at last, to a perfectly dull evening with nothing exceptional in the least likely to happen, no fanfare of trumpets, not a glass lifted in salutation, or even any sensation within herself other than tiredness and a certain shrinking from the world.

Angelica Deverell on suuri fiktiivinen kirjailija (kunhan minun ei varsinaisesti tarvitse lukea hänen kirjojaan), Elizabeth Taylor taas todellinen ja havaitusti taitava tällaisessa hienovaraisessa ironian ja surumielisyyden sekoituksessa (hänen kirjojaan luen mieluusti jatkossakin).
Ja myönnetään, tämä kirja sai omaa väriään siitä että toisaalla tietoisuudessani lepatti monenlaisia keskusteluja kirjailijoista, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kriitikoista, lukijoista yms yms.

11.11.17

Paranoidista lukemisesta

Kun proosa-Finlandian ehdokkaat paljastettiin eilen, valikoima oli kieltämättä yllättävä ja yllättävyys on näissä kuvioissa positiivinen juttu. Samalla sen reaktiona heräsi myös kommentteja perinteisestä lukuromaanista ja vastaavista joitain toisia lukijoita miellyttävistä ratkaisuista.
Itse en osaa asettaa itseäni kovin selkeästi kumpaankaan suuntaan, suhteeni niin kokeelliseen kerrontaan kuin perinteiseen draaman kaareen on moniulotteisempi kuin pelkkä kyllä/ei - on/off -valinta.

Mietin tässä hieman omaa lukumakuani ja hahmottelen itseäni lukijana jatkaen siitä minkä vajaa kuukausi sitten aloitin, olenko Barthesin lukijatyyppien hahmotelmassa "paranoidi lukija".
Tommi Melender nosti aiheen tietoisuuteeni pari vuotta sitten, kirjoittaen enemmän fetisistisestä lukijasta, joka keskittyy enemmän katkelmiin, yksittäisiin lauseisiin ja yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin ja lyhyesti mainiten muut kolme lukijatyyppiä: "Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi tarve laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas heittäytyy ehdoitta tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautumalla tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon."
Hysteerinen lukija lienee siis immersiota jahtaava ja juuri perinteistä lukuromaania suosiva, pakkomielteistä en tästä täysin hahmota mutta vähän kuitenkin (kun jatkan sillä mitä Barthes käännettynä sanoikaan). Paranoidius sen sijaan kuulostaa itsetehtynä diagnoosina hyvältä lähtökohdalta.
Toki myöntäen että jokainen on jossain määrin yhdistelmä noita ja saattaa lukea eri kirjoja eri tavalla (esim. olen huomannut että lukumaratoneilla luen usein immersiivisemmin kuin muuten).

Ensisijaisesti sanoisin että minua kiinnostaa eniten aihe ja lukemani tekstit ovat usein argumentteja tai todisteita. Sillä ei ole niin väliä olenko samaa mieltä, ennemminkin päinvastoin: laaja-alaisesti kootut argumentit tuovat toki parempaa todistusaineistoa kuin että valitsisin heti alkuun suosikkiteoriani ja sitten vain kokoaisin sitä teoriaa puoltavia todisteita.
Tuon mukaisesti minua kiinnostaa kirjallisuus joka lähestyy esseistiikkaa, poikkeavista näkökulmista tulevat tekstit, allegoriat jotka eivät epäröi näyttää olevansa allegorioita, ja myös tendenssikirjallisuus (näistä asioista kirjoitinkin jo linkitetyn Kazakevitšin kohdalla).

Lukeminen on metatietoista, etäännytys on mukana. Tästä ehkä tulee myös kiinnostus mitalliseen runouteen, joka on hyvin näkyvästi keinotekoista kieltä: modernismi pyrki lähemmäs luonnollista kieltä, mikä ei ole ollenkaan niin hauskaa. Myöskin vaikken niin paljoa varsinaista genrekirjallisuutta luekaan, minua kiinnostavat kyllä genrekonventiot ja kirjailijan leikittely niillä, niiden keinotekoisuus ei olennaisesti haittaa. Dashiell Hammett ja Agatha Christie ovat parhaat dekkaristit, ja korkealentoinen satufantasia on myös jees (ja eeppisessä runoudessa yleensä vieras kulttuuripiiri ja keinotekoiset konventiot yhdistetään keinotekoiseen kieleen, ihan huippua).

Näistä syistä suhtaudun periaatteessa positiivisesti kokeelliseen kerrontaan, jossa mahdollisuuksilla leikitellään, ja "realistinen" kerronta jossa edetään draaman kaarta näppärästi alusta loppuun ei ole ainakaan mikään myyvä tekijä. Samalla muistutan kuitenkin aiheesta, kerronta joka keskittyy kokeiluihin kielen ja muodon kanssa mutta jolla ei ole mitään (kiinnostavaa) sanottavaa ei tuo nautintoa. Ja niin kuin hyvä argumentti, hyvä kirja on myös napakka eikä jaarittele turhia.

Argumenttien ja todisteiden kanssa kannattaa olla epäluuloinen, kyseenalaistaa tarvittaessa niin toiset kuin itsensä. Varsinainen kirjallinen mukavuusalue on hyvin venyvä käsite, koska vaikka yllä mainitsinkin mieltymyksiä, niin mukavinta on lukea jotain uutta, ja liian tiukasti yhdessä asiassa pysyminen ei tuo tätä, paraskin argumentti muuttuu jankutukseksi.
Yleiseen suosioonkaan ei kannata liikaa luottaa suuntaan tai toiseen: kirjassa joka nauttii laajaa suosiota on eittämättä jotain kiinnostavaa juuri siksi että se nauttii niin laajaa suosiota, mikä se jokin on? Vaikka samalla näissä on myös runsaasti kirjoja joissa riittää toisen käden tiedot, varsinainen lukeminen on tarpeetonta (ja ovatko suositut kirjat yritystä aivopesuun, yritys jonkin sellaisen argumentin normalisointiin joka olisi kuitenkin syytä haastaa?).
Ja toisaalta ilahduttaa tutkia kuriositeetteja, unohdettuja kirjoja, omituisuuksia juuri siksi että ne ovat kuriositeetteja (mestarietsivä ei jätä johtolankaa huomiotta vain siksi että se on pieni ja huomaamaton), ja näistä ei helposti saa toisen käden tietoja.
Suhtaudun myös myönteisesti lukuhaasteisiin, koska ne ovat hyvä johdatus lukemaan jotain muuta, ehkä jopa sellaista jota ei muuten lukisi (jotkut parhaista kirjoista ovat kirjoja joita ei muuten lukisi), ja kiinnitän joskus huomiota kirjojen välillä oleviin yhteyksiin koska olen ne lähekkäin lukenut; ovatko kirjailijat olleet toisistaan tietoisia on samantekevää. 

Ei, en ole ihan varma mikä on se rikostapaus jota varten kerään näitä todisteita ja argumentteja, mutta mysteeri sanan kaikissa merkityksissä se eittämättä on (jotenkin se liittyy ihmisenä olemiseen maailmassa tai jotain). Katsotaan miltä tilanne näyttää viimeisen luvun parlour scenessä, onko mysteeriin saatu enemmän selvyyttä.

7.11.17

Alan Garner - Red Shift


Jos sanoisin, että Alan Garner kirjoittaa nuorten spefiä, puhuisin totta. Mutta vaikka lukemani kirjat (tätä ennen Mustan tornin portilla/Elidor ja Huuhkajalaakso/The Owl Service) ovatkin olleet ansiokkaita, ei ainakaan tämä kirja taitaisi olla kauhean hyvä "vähän lukevat nuoret lukemaan"-täky.

Kerrontaratkaisu ei nimittäin ole kauhean helppoa sorttia, ekspositiota ei liiemmin harrasteta ja suuri osa kirjasta etenee pelkkänä dialogina, joka poukkoilee nopeasti ja lyhyinä kommentteina henkilöltä toiselle niin että on ajoittain vaikea pysyä kärryillä siitä kuka milloinkin puhuu. Ja iso osa dialogista on myös aika viitteellistä, puhujat puhuvat toistensa ohi, selittely on heikoille (jossain vaiheessa aloin miettiä jokin aika sitten lukemaani Harold Pinteriä, tässä oli vähän samaa).
Ai niin, kirjan tarina etenee yhtaikaisesti kolmessa eri aikatasossa joiden välillä on ehkä yhteyksiä tai ehkä ei, ainakin tapahtumapaikka on sama (Cheshiren Mow Cop ja sen ympäristö).Ja kirjan päättää koodilla kirjoitettu kirje, ja koodin murtaminen ei ole ihan triviaalia kun sen avainta ei ole annettu...ei se Huuhkajalaaksokaan nyt niin helpolla lukijaansa päästänyt mutta tässä on silti ihan omanlaistaan yritystä (ja piti erikseen käydä tarkistamassa että kyllä, tämä on määritelty nuortenkirjaksi, kyllä, tämä on määritelty fantasiaksi. Kuka kirjoittaa tällaista nuortenfantasiaa?)

"I don't like this chapel," said Jan. "Go now?"
"What's wrong with it?"
"Perhaps it's that dead her."
"Perhaps."
"Perhaps perhaps perhaps perhaps -"
"It's life," said Tom. "There's flux for you. Continental drift, five centimetres a year, and that -"
"Do buildings change, or is it us?"
"Both?"

Tuosta huolimatta, ja vaikka kirja epäilemättä avautuisi paremmin toisella lukukerralla, henkilöihin ja tapahtumiin ainakin pintatasolla pääsi aika hyvin kiinni, ja omalaatuiseen tunnelmaankin.
Kirjan keskustarinassa nykyajassa Tom ja Jan ovat nuoret rakastavaiset Cheshiressä, Jan lähtee opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lontooseen ja Tom taas pysyy kotona, etäisyyttä eivät lievitä kirjeet ja muutaman viikon välein tehdyt tapaamiset, Tom on yksinäinen ja jumissa elämässään ja mielenterveytensä on varsin kyseenalainen...
Tähän limittyvät roomalaisaikaisen Maceyn ja Englannin sisällissodan aikaisen Thomasin elämät, paikka on sama, onko henkilökin, jonkinlainen yhteys näiden välillä kuitenkin on...
Fantasia-osuudesta Garner pysyy epämääräisen vihjailevana, mikään tapahtuma ei moista lopulta paljasta vaan enemmän yleinen tunnelma, kummitusjutun tai Tam Linin legendan hyvin väljä uudelleentulkinta, hyvin tavallinen elämä kietoutuu legendaan...

Merkillinen teos, Garneria pitänee lukea lisääkin (ja tämä teos varmaan joskus uudestaan).

5.11.17

Koko Hubara - Ruskeat tytöt


Luin Koko Hubaran esseekokoelman Ruskeat tytöt.

Koska en ole ruskea tyttö, en sen tarkemmin pureudu suureen osaan siitä mitä Hubara sanoo (valkoisuuteni on lajia joka menee paikallisesta normista pitkin pohjois- ja keski-Eurooppaa, Välimeren rantamilla alan erottua muualta tulleeksi myös olemalla keskimääräistä pitempi. Tietysti erotun myös avattuani suuni mutta se on eri asia).
Mutta koska olen myös lukuisten eri identiteetinpalasten intersektio, kiinnitin toki huomiota joihinkin aiheisiin joista Hubara puhuu.
On tietysti klisee että valkoinen mies ei tykkää kun puhutaan jostain muusta kuin valkoisesta miehestä, näin en tee. Samalla minulla kuitenkin on syytä puhua ensisijaisesti omista kokemuksistani.

Jokin aika sitten kirjallisuuspiireissä Hubara herätti huomiota kommenteillaan Laura Lindstedtin Oneiron-kirjasta ja kulttuurisesta omimisesta. Tästä aiheesta eivät nämä Hubaran esseet juuri puhu, mutta kun aihe lienee yhä monille ongelmallinen niin siitä on kuitenkin hyvä puhua.
Oma anekdootti viime kesältä: Vantaan ev.lut. seurakunnat jakeli eräillä kesäfestivaaleilla värikkäitä rukousnauhoja kaulakoruiksi. Kyseiset nauhat olivat kiinteästi katoliseen rukousperinteeseen kuuluvia viiden dekadin ruusukkoja, joiden kohdalla korostetaan voimakkaasti että ne eivät ole koruja, vaan nimenomaan rukousvälineitä (ja mariaaniseen hengellisyyteen liittyvinä niiden rukouskäytön ei edes kuuluisi olla luterilaisten oppien mukaista). Tämä luonnollisesti herätti närkästystä katolilaisten keskuudessa, että meille tärkeä hengellisyyden muoto tuolla tavalla irrotetaan noin vain kontekstistaan kivannäköiseksi blingblingiksi.
Kun valitin tästä asianomaisille, sain vastaukseksi pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu.
Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi.
Toki voidaan sanoa kauniita sanoja sananvapaudesta, mutta olen aikaisemmin jo pitänyt sitä ongelmallisena argumenttina, koska se vaatii hyvin paljon, luultavasti liikaa, kohteeltaan: lukijan/kuulijan velvollisuus on lukea/kuulla kaikki argumentit, vaikka kuinka hiljaiset ja kuinka paljon omien mieltymysten vastaiset, jopa ne argumentit joista vaietaan. Muussa tapauksessa "sananvapaus" heijastaa liian usein yhteiskunnan valtasuhteita, ne jotka saavat äänensä kuuluviin peittävät alleen ne jotka eivät saa.

Muutenkin näissä Hubaran esseissä koin eniten tuttuuden havaintoja juuri uskonnon kautta: joskus muistakin ja joistain asioista saatoin sanoa että tuo ei ole minun kokemukseni millään tavalla.
Kokemuksissa on huomattavia eroja, mutta siinä missä Hubara on selannut Instagramista jemeninjuutalaisuuteen liittyviä kuvia, olen minäkin tutustunut historialliseen arkistomateriaaliin saadakseni parempaa ymmärrystä mitä on olla katolilainen Suomessa (arkistot eivät ole laajat eivätkä aina niin selkeät tai hyvässä järjestyksessä, mutta niitä kuitenkin on, koska en selvästikään ole ensimmäinen, joka tätä etsintää tekee. Enkä varmaan viimeinenkään).

Samoin tutulta tuntui Hubaran kokemus journalistina että ruskeus on asia josta joko pitää vaieta kokonaan tai nostaa jutun pääaiheeksi: tämä lokerointi on hyvin tuttua, erityisesti nykyaikana jolloin uskonnot, jos sellaisia nyt välttämättä ylipäänsä pitää olla, pitäisi olla jonkinlainen sentimentaalinen epämääräinen affekti ja täysin yksityisasia.
Kyseinen asennehan on lähtökohtaisesti absurdi, eihän metafysiikka, etiikka, käsitys ihmisestä ja maailmasta ole mitään yksityisasioita vaan asioita joiden kuuluukin vaikuttaa näkyvästi tapaan jolla ihminen on olemassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Samalla on pidettävä mielessä, että sekulaari materialismi ei ole mitenkään "neutraali" asenne joka yksin on normi ja kaikki muut poikkeuksia, ei myöskään etiikan puute tai haluttomuus metafysiikkaan.
Mutta nykyisessä kulttuurissa on vaikea löytää kieltä jolla puhua, koska se on norminvastaista. Ja kokemus on osoittanut, että mitä luultavimmin tätäkin tekstiä klikkasi lukemaan henkilöitä jotka lakkasivat lukemasta jotakuinkin heti kun mainitsin "Vantaan ev.lut. seurakunnat" tai muun johonkin uskontoviitteen (kiitos sinulle, joka luet tätä riviä).
Toki on totta, että tuollaista lokerointia harjoitetaan myös uskontojen sisällä, tunnen esim. kristittyjä joista mikä tahansa sellainen joka ei ole todella näkyvästi leimautunut kristilliseksi on vähintäänkin epäilyttävää jos ei suoranaisesti tuomittavaa, ja varmaan heitä löytyy myös muista uskonnoista. Ja heitä kohdatessani huokaan sisäisesti koska en jaa näkemystä, ja he voivat olla yhtä rasittavia kuin tiukimmat "uskonnot ovat yksityisasia, en halua kuulla!"-ihmiset. Mutteivät yhtään enempää.

Tuohon liittyy myös piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota näin käännynnäisenä: uudet sosiaaliset suhteet ovat painottuneet merkittävässä määrin muihin katolilaisiin, samalla kun aiempia tuttuja näkee vähemmän ja suhteetkin ovat usein etäisempiä. Vaikka tuttuni ovatkin olleet varsin myönteisiä (he jotka olettavat minun tulleen hulluksi tai epäilevät aivopesua ovat olleet diskreetisti hiljaa minun ollessani paikalla, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut) niin tuo normi että uskonnoista tai mistään niihin liittyvästä ei pidä puhua luo silti eräänlaisen henkisen miinakentän, silloinkin kun ei pitäisi, kun taas omien luona voi olla normaalisti, me puhumme edes suunnilleen samaa kieltä (silloinkin kun emme puhu: suomalaisista katolilaisista alle puolien äidinkieli on suomi).
Näin ihan sen kummemmin suunnittelemattakin: paljon on puhuttu sulkeutuneista uskonnollisista yhteisöistä, mutta minusta näyttää että sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa...
Tuo eroaa Hubaran kokemuksista ruskeana tyttönä: tämä ei näy päällepäin, joten en toimi henkilökohtaisena kohteena tuntemattomien aggressioille (toki ei-henkilökohtaisesti päätyy kuulemaan ihan riittävästi yleisesti ihmisryhmiä koskevia aggressioita), mutta tämä vaikuttaa sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen, myös sukulaisten ja perheenjäsenten (toisaalta käännynnäisenä on aikuinen, epävarmempana lapsena tai nuorena nämä ongelmat ovat isompia).

Viimeviikkoisilla Helsingin kirjamessuilla kuulin Sofi Oksasen puhumassa kirjallisuuden kapenevasta tilasta medioissa: kulttuuripalstat ovat oma aiheensa mutta myöskään muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirjat eivät näy. Jos oikein ymmärsin niin samaa aihetta käsittelivät jotkut muutkin kirjailijat. Heitä en kuullut, ja Oksasen pointti on jo tärkeä.
Kirjamessujen yhteydessä äänekkäästi vastustin myös ajatusta että kirjallisuuden julkinen vastaanotto pitäisi tapahtua vain ammattikriitikoiden toimesta etabloituneissa, toimitetuissa medioissa: käytin moisesta ajatuksesta mm. sanoja "teknokraattinen" ja "sivistysvihamielinen". Ne ovat minusta osuvia myös tällä viikolla. Tämän ajatuksen ongelma on juuri se, että se lokeroi kirjallisuuden omaksi pieneksi alueeksi jolla ei ole mitään merkitystä kirjallisuuden ulkopuolella, edistäen sitä toista puolta huolesta josta Oksanen puhuu: kirjallisuuden pitää näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, jolloin kirjalliset teokset pitää ottaa vastaan myös muista näkökulmista.

Koska kirja on kirjallisuutta, on toki mielekästä tarkastella sitä myös, ja joskus erityisesti, kirjallisuutena, mikä on sen paikka ja sen arvo kirjallisuutena, osana jatkuvaa kaanonia. Koska kirja on kaupallinen kulutustuote (on se, sori vaan), on sitä mielekästä markkinoida massamedioissa selkeästi kirjallisuudeksi kategorisoituna ostaville ihmisille, tietysti mieluiten keskittyen uutuuskirjoihin jotka ovat juuri nyt kaupoissa ja mahdollisesti keskittyen mieluummin kiinnostavaan henkilöön kirjan takana kuin itse tuotteeseen, jos se vain lisää myyntiä.

Mutta riittääkö tuo? Ei.
Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta (jos joku on tästä asiasta eri mieltä, en pystyne sitä pitävästi todistamaa, siksi "uskon". En tiedä onko joku tästä eri mieltä). Tästä syystä on syytä tarkastella kirjallisuutta myös tavoilla joihin perinteinen kirjallisuuskritiikki ei mene, ja myös sellaista kirjallisuutta joka ei perinteisen kirjallisuuskritiikin kannalta ole relevanttia. Toki ammattikriitikko joskus pystyy myös tuohon, mutta ei olennaisesti paremmin kuin joku muu, ja usein huonommin kuin joku muu asianomainen.
Toiseksi massamediat ovat käytännössä näkökulmiltaan rajoittuneita, tietynlaiset ihmiset ja heidän näkökulmansa, kokemuksensa, norminsa ovat edustettuja, ja toisenlaiset ovat parhaimmillaan kohteita (jotka esitetään normien mukaisissa konteksteissa) ja pahimmillaan näkymättömiä. Näin kerrotaan, että kirjallisuus kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, toiset pysykööt poissa.
Toinen pointti ei rajoitu vain massamedioihin ja kirjallisuuskritiikkiin, vaan myös kirjallisuustutkimukseen.

Hubara kirjoittaa ruskeiden tyttöjen näkyvyydestä medioissa, niin kohteina kuin tekijöinä, ja on toisaalla nostanut esiin miten Lindstedtin Oneiron näyttää erilaiselta teokselta vaikkapa jemeninjuutalaisen naisen lukemana. Montako on ruskeaa tyttöä kirjallisuuskriitikkona?
Eikä tämä sinänsä rajoitu voimakkaisiin yhteiskunnallisen vallan epätasa-arvoihin. Olen lukenut kollegaltani Primo Leviltä esseen, joissa hän pohtii kemistin ammatin vaikutuksia kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen. Olen lukenut sisareni Flannery O'Connorin esseitä joissa hän pohtii kristillisenä kirjailijana kirjoittamista pääosin sekulaarissa kulttuurissa, ja katolisena kirjailijana kirjoittamista pääosin protestanttisessa maankolkassa (hänen kohdallaan USAn etelävaltioissa), ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen.
Sekalaisten muiden identiteettini palasten merkitystä suhteessa kirjallisuuteen on myös puitu ja jos ei ole, ehkä syytä olisi (mukaanlukien mitä on olla valkoinen kirjailija/lukija tai mieskirjailija/lukija, aiheiden tarkastelu negaatioiden kautta ei riitä), kaikkien noiden intersektioista puhumattakaan.

Massamediat toimivat omilla, yleensä talouden, laeillaan, ja näistä johtuen Hubara esittääkin toiveen "meiltä meille"-medioista. Suomen kokoisella kielialueella valitettavasti on niin että aika moni "me"-näkökulma joutuu rajoittumaan varsin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten vaikka nollabudjetilla pyöritettäviin yhden hengen projekteihin, esim. itsenäisiin blogeihin, tai olemaan kokonaan hiljaa. Silloinkin kun massaa on tarpeeksi pyörittää jotain isompaa (kun olen käyttänyt katolisuutta esimerkkinä, on Suomessa hiippakuntalehti, pari seurakuntalehteä, pari kustantamoa, muutamia nettikanavia joissa tämä on fokuksena) niin niiden rinnalle on kuitenkin hyvä muodostua myös laajempaa verkostoa (koska esim. hiippakuntalehti ei voi keskittyä kirjallisuuteen niin paljon kuin yksittäisen harrastajan blogi, pienemmilläkin medioilla on omat realiteettinsa).

Miten tämä blogi asettuu "meiltä meille"-mediaksi? Olen yrittänyt pitää "me"idän määrittelyn epämääräisenä. En voi keskittyä täydelliseen intersektioon koska yleisö-me rajoittuisi tarkalleen minuun, mutta en ole myöskään halunnut keskittyä vain yhteen osa-alueeseen tai luentatapaan (samalla olen toki sitä mieltä että joku toinen voisi niin tehdäkin, ja se voi tuottaa hyvinkin kiinnostavaa tulosta, joskus myös heille jotka ovat keskitetyn "me"n ulkopuolella).
Siirtelen hieman luentatapaa aiheesta riippuen, joskus saattaa korostua että olen suomalainen, joskus että olen mies, joskus että olen katolilainen, joskus että olen valkoinen, joskus että pidän eeppisestä runoudesta jne. Ja silloinkin kun en tietoisesti korosta mitään noista, niin ne kuitenkin vaikuttavat siihen mitä luen, miten luen ja mitä lukemastani kirjoitan tai jätän kirjoittamatta. Tästä on syytä olla tietoinen.
Minua ja oletettua yleisöäni yhdistää olla "kirjallisuudesta kiinnostunut", muista aspekteista voi sitten poimia itselleen relevantteja kosketuspintoja ja kiinnostuksen kohteita, ja jos sellaisia ei löydy yhtään niin sitten ei kai myöskään jää lukemaan blogia vaikka muuten olisikin kirjallisuudesta kiinnostunut. Vaikka oletankin että täällä saattaa olla niin lukijoita joita kiinnostaa asia X mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta Y kuin lukijoita joita kiinnostaa asia Y mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta X...

Hyönteisdokumentti-blogissa minun pyrkimykseni on kirjoittaa niin hyvin Hyönteisdokumentti-blogia kuin mahdollista.
Teen sitä jo nyt paremmin kuin kukaan muu.

Mm. näitä ajattelin kun luin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.
(Sitä on luettu monissa muissakin blogeissa, viimeaikaisia mm. Mai, Hanna, Katri...

3.11.17

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet



Divarihyllyjä selatessa Reiner Kunzen kirja kiinnitti huomion kiinnostavan fragmenttisella rakenteellaan: kirja koostuu lyhytproosasta joka on hioutunut tiiviiksi, usein vain kappaleen tai kahden mittaisiksi teksteiksi. Takakannessa oli Heinrich Böllin blurb, mutta ei muuta tietoa sisällöstä, mutta mitä sitä enempää tarvitseekaan.

Ja kas, olinhan tästä kuullut aiemminkin ja kiinnostavana huomioinut Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piirissä kun Ketjukolaaja oli tästä blogannut. Kunze, itä-saksalainen dissidentti, tarinoi varsin tavallisesta elämästä rautaesiripun takana: lyhytproosa ei asetu varsinaisiksi novelleiksi, vaan pysyy fragmentteina, jotka muodostavat sarjoja jotka muodostavat jonkinlaisen ikkunan aikaan.
Erityisesti huomion kohteena ovat nuoret: yhdessä sarjassa isä puhuu tyttärestään ja näissä huomioissa limittyvät yleiset kokemukset teini-ikäisen kasvattamisesta ja yhteiskunnasta jossa postikortti Tokiosta on vihamielistä propagandaa ja keskijakauksen kuuluu olla suorassa (näistä tuli omalla tavallaan mieleen Marjane Satrapin Persepolis), ja monissa muissakin nuoret ovat niinkuin nuoret tapaavat olla, mutta eri asia on saavatko olla.

Loppupuolen taas täyttää sarja kokemuksia jotka liittyvät Prahan kevääseen 1968, kun muiden joukossa myös itäsaksalaiset sotilaat palauttivat Tsekkoslovakiaa ruotuun, ja niistä ristiriitaisista tunteista, joilla myös tavalliset itäsaksalaiset asiaan suhtautuivat. Tähän osaan oli otettu myös joitain sensuroitujen tsekkiläisten runoilijoiden runoja (muun kirjan on kääntänyt Aarno Peromies, nämä runot Kirsti Siraste).

Kirjassa saattaa olla kohtalainen määrä fiktiivisyyttä, mutta myös paljon sellaista joka on joskus tapahtunut ainakin jollekulle. Oma annoksensa huumoriakin tapahtumia ryydittää, mutta siinäkin on puolet hirtehisyyttä, ja muuten toteava-mutta-sirpaleinen kuvaus alleviivaa olojen absurdiutta...

Hän oli lukenut "Vankileirien saariston". Vastoin minun neuvoani. Mutta häntä eivät vainonneet selostukset fyysisistä kidutuksista. -Oletsä lukenut sen kohdan Ira Kalinasta? hän sanoi. En voinut muistaa. -Butyrkan, erään kauttakulkuvankilan asemalla muuan ostaja sanoo, huomattuaan seitsemäntoistavuotiaan Ira Kalinan: No, näyttäkääpäs, tavaranne! Hänet tuodaan alastomana katsastettavaksi.
- Kun kuvittelee, että kaikki voi yhdessä yössä taas muuttua tuollaiseksi, hän sanoi, -juoksenteleehan täällä ihan riittävästi noita tyyppejä -, kun sitä kuvittelee, alkaa ihmetellä, minkä takia ei sittenkään häivy täältä. Saisivat vaikka tärskäyttää kuoliaaksi, parempi sekin.