17.10.17

Emmanuil Kazakevitš - Sininen vihko (ja lukemisesta yleensä)


Taas ollaan kuriositeettiosastolla, tämä Emmanuil Kazakevitšin pienoisromaani on niitä Neuvostoliiton puolella painettuja suomenkielisiä teoksia, joita olen pari aikaisemminkin lukenut, mm. Leningrad - Ost-Berlin-haasteeseen.

Kirjan tapahtumatkin sijoittuvat osuvasti paria kuukautta päälle sadan vuoden taakse, loppukesään 1917 jolloin Vladimir Iljits Lenin oleskeli piilopaikassa Karjalan kannaksella ja suunnitelmat vievät kohti työläisten vallankumousta.

Ei tässä kauheasti tapahdu, enemmän keskitytään henkilökuvaan, niin pienessä maalaismajassa asuvaan ja uutterasti työskentelevään Leniniin kuin tätä ympäröiviin ystäviin, piilottelijoihin. Maailman kaikuja kuuluu runsaasti niin sanomalehtien kuin vierailijoiden puheiden perusteella mutta niistä kuullaan vain toisen käden tietoja, kunnes olisi taas aika itse tarttua toimeen...paljon on puhetta monenlaisista toimijoista, joita en niin hyvin tunne kun en ole perehtynyt Neuvostoliiton syntyyn, jostain mensevikeistä olen just ja just kuullut mutta monet muut olivat tuntemattomia...ja näiden ja muiden poliittisten puheiden välissä sitten sirotellaan sitten vähän luontoidylleja yms.

Eihän tämä nyt siis mitenkään hyvä kirja ole, Kazakevitš kirjoittaa henkilökuvaa joka menee reippaasti hagiografian puolelle ja muidenkin henkilöiden laatu korreloi selvästi oikeaoppisuuden kanssa, eli vaikka henkilökeskeisesti kirjoitetaankin niin ei tässä tavatonta psykologista syvyyttä nyt niin harrasteta. Tällainen jokseenkin pompöösi tendenssityyli on kuitenkin minusta jotenkin viehättävää ainakin kohtuullisen pieninä annoksina...

Tässä muistelen kuitenkin pari viikkoa sitten bloggaamaani Friedebert Tuglasin kirjaa, ja sen sitaattia "Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää."

Joku voisi ehkä tässä vaiheessa kysyä että miksi minä tällaisia kirjoja oikein luen (ja sen suuntaisia kysymyksiä olen joskus vähän kuullutkin), jatkan siteeraamista, ensin lisää Tuglasia:
"Tottakai sulkeisjärjestystä on hyvä harjoitella. Mutta jos kaksi ihmistä siviilissä tekee samaan aikaa saman liikkeen, se tuntuu jo koomiselta.
Ajattelussa on samoin."


Ja aiemmin esittämääni lainausta Papinin Gog-kirjan postauksessa, sitaatti C.S.Lewisin esipuheesta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin:
"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 


Moneen kertaan on kuullut väitettävän että kirjallisuus, erityisesti kaunokirjallisuus, kasvattaisi lukijan ymmärrystä toisten ihmisten elämistä, näkökulmista, kokemuksista ja ajatuksista ja näin edistäisi empatiaa. Joskus on esitetty kirjallisuusharrastajien ja -ammattilaisten keskusteluja todisteeksi että tämä ei pidä kovin hyvin paikkansa.

Mutta eihän lukeminen itsessään mitään auta jos ei oikeasti lue kirjoja jotka menevät oman kokemuksen ulkopuolelle, muutenhan sitä vain rakentaa päänsä ympärille kaikukammiota jossa vahvistaa omaa kokemustaan, omia ajatuksiaan, omia mielipiteitään ja kehittää pahimmillaan ehkä illuusion että mitään muuta ei olekaan, että maailma on juuri sellainen kuin millaiseksi sen kuvittelen.

Tämä pätee tietysti myös laajemmalla yhteisön tasolla: tietyn hetken kirjallisuus rakentaa oman aikansa mallia, yleisesti hyväksyttyä paradigmaa. Näin tekee erityisesti suosittu kirjallisuus mutta vähemmänkään suosittu ei ole tästä vapaa. Ei myöskään käännöskirjallisuus, koska mallin sisällä päätetään mikä kirja käännetään ja julkaistaan, ja nämä kirjat ovat siis suurelta osin mallin mukaisia.

Ymmärrän kyllä kirjallisuuden (ja muunkin taiteen) merkityksen oman identiteetin rakentamisessa, erityisesti nuorissa tämä on tärkeä prosessi, ja samoin kirjallisuuden avulla voi jäsentää vallitsevaa ajankuvaa. Mutta samalla pidän epäterveenä loputonta identiteetin rakentamista ilman sen haastamista, ja myös vallitseva paradigma on ajoittain hyvä kyseenalaistaa tutustumalla johonkin ihan muuhun.
Helppo tapa toteuttaa tämä on lukea vääriä kirjoja, kuten vaikkapa tällaisia vanhoja teoksia joita ei normaalisti enää lueta.
(Sen verran kompromettoin että suosin kirjoja joita nimitän B-sarjan klassikoiksi, kirjoja jotka ovat joskus olleet arvostettuja mutteivät ole enää, tai ovat tunnettuja jossain kulttuuripiirissä mutteivät muualla, koska tämä kuitenkin kertoo jonkinlaisesta kirjallisesta laadusta).

Lukijana luokittautunen "paranoidiksi lukijaksi", ja saatan ehkä etsiä kirjallisuudesta ymmärrystä ja totuutta, mutta yhtä lailla apofaattisuuden kautta. Sinisessä vihossa on paljon arveluttavaa, kyseenalaistettavaa ja historian hylkäämää, mutta negaation vuoksi juuri siihen voinkin luottaa.

--------------------
Tämä on vähän rajatapaus Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun keisarikunnan alueella pysytään, mutta maanpakolaisuuden mekaniikka on kuitenkin sen verran vahvasti mukana että menköön.

14.10.17

Helsingin kirjamessut lähestyvät


Kun Turusta on selvitty niin onkin aika alkaa valmistautua Helsingin kirjamessuihin, jossa on aikomus seikkailla tänäkin vuonna (viimevuotisia kokemuksia täällä ja täällä ja täällä).

Ohjelmalehteä on taas selattu ja kiinnostavia juttuja poimittu muistiin. Tällä kertaa ohjelma onkin vähän väljempi, vuoden Suomi-teema ei tuo olennaista lisää ohjelmaan kun aiheeseen sopivia juttuja olen ei-temaattisestikin bongaillut joitain ohjelmiini, ja muutaman kiinnostavan jutun voi myös jättää väliin kun olin niitä jo kuulemassa Turussa, vaikka niissä ehkä jotain uutta/eri asiaa tulisikin (esim. pari aihetta saa nyt 30 minuuttia 20 minuutin sijaan).

Mutta tällä kertaa muodostuukin siis tärppilista jossa on teoreettisesti mahdollista jopa ehtiä suureen osaan juttuja, vaikka taas kerran suhtaudunkin suht rennosti ohjelmaan, menen osaan ja flaneeraan messuilla muuten vaan ja saatan satunnaisesti päätyä kuulemaan muitakin juttuja jos sattuu kivasti kohdalle.

Torstai
11.00-11.30 Minna Canth: Lajivirren laulamaa - Kalevala ja kirjallisuus
12.30-13.00 Mika Waltari: Kääntäjäkeskustelu
13.30-14.00 Takauma: Hyppysellinen tiedettä
14.30-15.00 Takauma: Tieteelliset menetelmät ja pyhien jäännösten tutkimus
18.30-19.00 Minna Canth: Kielletyt levyt - sata vuotta musiikin sensuuria

Perjantai
15.30-16.00 Aino: Suomalainen mytologia ja kansanperinne nykyajan kaunokirjallisuudessa
16.00-16.30 Kirjakahvila: Missä kirja-alalla mennään
16.30-17.00 Takauma: Muinaisuutemme jäljet
17.00-17.30 Takauma: Arkeologiaa pyhillä paikoilla

Lauantai
11.30-12.00 Katri Vala: Suomalaisuuden monet myytit
12.00-13.00 Kullervo: Parnasson kirjallisuuskeskustelu
14.00-14.30 Takauma: Suomen kirjailijaliitto esittää: Runouden uudet valtatiet
17.00-17.30 Mika Waltari: Sauna suomalaisessa kirjallisuudessa
17.00-17.30 Kullervo: Myrkkyjen maailma

Sunnuntai
10.30-11.00 Aino: Vuoden kristillinen kirja
11.00-11.45 Olohuone: Runosunnuntai: Sadan vuoden runokirjat
14.30-15.00 Takauma: Suomen kirjailijaliitto esittää: Kirjallisuuskritiikin kapeneva tila

Vaikka nyt olenkin merkinnyt tärpit myös perjantaille, se saattaa jäädä kuitenkin kokematta, suunnitelmissa on pyöriä messuilla lauantaina ja sunnuntaina ja luultavasti myös torstaina.

Olen myös lupautunut hengailemaan perinteisellä bloggaajapisteellä Boknäsin osastolla lauantaina ja sunnuntaina siinä neljän maissa, saa tulla tervehtimään (ja tervehtiä saa toki muuallakin jos näkee, itsehän olen usein niin puusilmä että näen messuilla vain kirjoja, ihmiset saattavat jäädä huomaamatta).

Nähdään messuilla!

13.10.17

Stig Dagerman - Sleet

 

Pari vuotta sitten luin Stig Dagermanin romaanin Äidin varjossa, ja vaikken nyt ihastunutkaan niin uteloitti kuitenkin sen verran että vastaan tullessa otin luettavaksi tämän novellikokoelman, 12 novellia 40-luvulta.

Dagerman nimitti journalismia taidoksi tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista: ei kirjoiteta nälästä vaan siitä kuinka nälkä on johtanut väkivaltaiseen kapinaan tms. Dagermania kiinnistaa enemmän nälkä, tai pelko, ahdistus, häpeä, yksinäisyys, usein lapsen näkökulmasta. Paljoa ei välttämättä tapahdu (parissa novellissa niin vähän että en oikein saanut niihin edes mitään otetta), pelataan taskushakkia, mennään ulos juhannusaattona, piilotetaan eväsvoileipien suolalihaa ja kurkkua, odotetaan juoppoa isää kotiin, mutta merkityksensä noissa tapahtumissa kuitenkin on.

When you're the child of a small family farmer, your back grows crooked already at an early age from you trying to bear as much on it as the grown-ups. It's only fitting that we bear their burdens, seeing as we already wear their outgrown clothes and speak their castoff words. Our haunches burn from the strain of trying to keep pace with their long strides. It's not easy walking in these grown-up shoes, no sir. But it's what we've got to do, 'cause being children is a choice we've never really had.

Kovin iloisia kertomuksia nämä eivät ole, mutta lämpöä ja ymmärrystä niissä kuitenkin harjoitetaan (jopa viimeisen, pisimmän, novellin 'Where's My Icelandic Sweater?' Knut on yhtaikaa varsin rasittava ja sympaattinen henkilö...), ja Dagermanin ilmaisussa on kyllä myös eleganttia purevuutta...

Kirjan aloittavassa To Kill a Child -novellissa sen sijaan tapahtumat ovat keskeisiä ja dramaattisia. Alunperin tilaustyönä liikenneturvallisuuskampanjaan ajonopeuksien laskemiseksi tehdyssä novellissa on mittaa vain neljä sivua, mutta silti siinä kuvataan piinallisen tarkasti erästä kesäistä sunnuntaiaamua, kuinka lapsi lähtee lainaamaan sokeria naapurista ja mies ajaa autoa, mielessä merenranta.

Mutta "[b]ecause life is constructed in such a merciless fashion, even one minute before a cheerful man kills a child he can still feel entirely at ease, and only one minute before a woman screams in horror she can close her eyes and dream of the sea, and during the last minute of that child's life his parents can sit in a kitchen waiting for sugar[...]"

Tämä kirja kuuluu siis Novellihaasteen II piiriin.

11.10.17

Penelope Fitzgerald - Human Voices


Tämä sopii hyvin muiden lukemieni Penelope Fitzgeraldin romaanien joukkoon, taas kerran kuvataan hieman eksentrisen ihmisjoukon muodostamaa mikroilmastoa, paikka, aika ja ihmiset vain vaihtuvat. Edellisissä ollaan oltu saksalaisromantikkojen, Thamesin asuntolaivojen, British Museumin Tutankhamon-näyttelyn ja pikkukaupungin kulttuuripiirien parissa, nyt asetutaan BBC:n Broadcasting Houseen toisen maailmansodan aikaan. Kirjailija itse työskenteli paikan päällä, joten jotain ammennetaan omista kokemuksista...

BBC pyrki sodan aikana korostamaan riippumattomuuttaan muista valtiollisista instansseista ja niiden kontrollista: liialliseen sotasensuuriin ei haluta alistua ja tapahtumista pyritään raportoimaan niinkuin ne tapahtuvat.

Broadcasting House was in fact dedicated to the strangest project of the war, or of any war, that is, telling the truth. Without prompting the BBC has decided the truth was more important than consolation, and, in the long run, would be more effective. And yet there was no guarantee of this. Truth ensure trust, but not victory, or even happiness.

Tämä riippumattomuus näkyy muutenkin, sota rajoittaa muutenkin toimintaa kun pommitusten vuoksi kaikki henkilökunnan jäsenet eivät välttämättä aina poistu työpaikaltaan vaan heidät majoitetaan BH:ssa, ja moni on myös siinä määrin omistautunut työlleen että sen tekeminen hyvin on tärkeää ja muista ei niin väliä (dramaattisen puheen aikana äänitarkkailija huolestuu vain äänentoiston laadusta, mitä sanotaan ei ole tärkeää).
Ja yhteisö koostuu tietysti yksilöistä, ja näistä parin osaston väkeä kuvataan sellaisina kuin he työssä ovat: Fitzgerald rajaa näkökulmaa, henkilökuvista ei tehdä kokonaisia mutta silti paljon mahtuu BH:n seinien sisälle.

At that precise moment, while the juniors were eating their dessert at Prunier's, Annie fell in love with RPD absolutely, and hers must have been the last generation to fall in love without hope in such an unproductive way. After the war the species no longer found it biologically useful, and indeed it was not useful to Annie. Love without hope grows in its own atmosphere, and should encourage the imagination, but Annie's grew narrower. 

Saattaa olla että pitäisi olla britti saadakseen tästä enemmän irti, BBC-suhdetta ei ole ja muutenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi: varsinaista juontakaan ei ole joka ohjaisi lukemista mutta tyyliltään Fitzgerald tietysti on erinomaisen nautittava.
Näkökulma on myös kiinnostava, onkohan Suomessa tehty vastaavaa tiedonvälitykseen keskittyvää sotaromaania tehty. Tai vaikka viihdytysjoukoista tai muista vastaavista (faktapuolelta olen jotain nähnyt ja olemassaolosta myös jotain kuullut).

10.10.17

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vihaiset koirat


Kyllä kirjamessujen ohessa tuli jotain luettuakin, otin matkalukemiseksi mukaan dekkarin sarjasta josta olin lukenut ensimmäisen osan alkuvuonna ja se kiinnosti tarpeeksi että nyt toisenkin osan luin. Ja varmaan tulevaisuudessa kolmannen.

Alkuasetelma lähtee edellisen jäljistä, uusi hieman triviaalilta näyttävä tapaus tipahtaa barcelonalaispoliisi Petra Delicadon ja työparinsa Fermin Garzónin käsiin: tuntematon mies makaa tajuttomana sairaalassa pahoinpitelyn jälkeen, ja pitäisi selvittää kuka hän on (ja sen jälkeen tietysti mitä on tapahtunut). Vähän ajan päästä mies kuolee joten rikosastekin nousee murhaksi, mutta juttu ei olekaan helppo kun henkilö on ollut varsin etäinen ja erakkomainen, henkilöllisyyden selvittäminen vie jo oman aikansa, samoin mitä mies on tehnyt viime vuosina ja keitä tuntee että on päätynyt tuolla tavalla hakatuksi...no, pikkurikollisuutta on harrastettu paljon ja siihen liittyviä pikkujuttuja keriytyy auki, mutta pääjutussa meneekin koko kirjan mitta. Mutta tapahtumat liittyvät koiriin...

Toisena sisältönä on sitten Petran ja Ferminin yhteistyö ja siviilielämän ponnistukset, kummallekin tulee romansseja omalla tahollaan.

Teos on erinomaisen sujuvasti etenevä ja siinä mielessä "täyttää paikkansa" ja mieleen tulee yhä Leena Lehtolaisen Maria Kalliot, mutta eri suuntaankin mennään enkä ole ihan vakuuttunut että monet erot tapahtuvat oikeaan suuntaan.
Sarjallisuus tuntuu sen verran että Petran ja Ferminin henkilöihin ja näiden keskinäiseen suhteeseen pääseminen vaatii edellisen osan lukemista, mutta iso osa kaikesta muusta siinä kirjassa olevasta vaietaan pois, ikään kuin sitä ei olisi: työpaikalla ei tehdä oikein muuta kuin keskitytään juuri tähän juttuun, jolloin poliisityön arki ei oikein elä. Ja sivuhenkilöt vaihtuvat täysin: edellisessä osassa varsin näkyvät (hieman rasittavassakin määrin) Petran ex-miehet vaietaan tässä täysin (olemassaoleviksi mainitaan mutta ei edes nimiä mainita) eikä muutakaan ulkopuolista jatkuvuutta ole, Giménez Bartlett kirjoittaa henkilöitä muttei kovinkaan selkeää maailmaa.
Samoin niin Petran kuin Ferminin persoonasta on tasoiteltu suuremmpia särmiä pois, ensimmäisessä osassa olivat ristiriitaisampia ja sillai kiinnostavasti ärsyttävämpiäkin.
Dekkarijuonessa riitti käänteitä mutta eteneminen oli kuitenkin varsin selkeää, aika ison osan arvasinkin jo hyvissä ajoin (ja kirjan nimi antaa jo vihjeitä ja takakansi sanoo jo varsin suoraan yhden koukun jota oikeasti kirjassa pantataan viimeiselle kolmannekselle).

Monin tavoin kirja siis tuntui hyvin sulavalta ja siloitellulta, vähän liiankin. Se täytti erinomaisesti tarkoituksensa mutta en ole ollenkaan varma onko sarja menossa hyvään suuntaan, seuraava osa kertonee lisää...
Ja joka tapauksessa tästä saa osuman Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen.

9.10.17

Turun kirjamessut, sunnuntai


Vietin Turun kirjamessuilla koko viikonlopun, vaikka sunnuntaina alkoikin hiipiä messuväsymys, kroppa alkoi huomautella että en ole nukkunut ihan optimimäärää viime öinä ja syönytkin vähän epätyypillisessä rytmissä...mutta kun on lähdetty niin ollaan sitten, ja kyllähän se pahin väsymys taas rapisi pois.

Päivä tosin alkoi toisessa messussa, vieläpä kirkon nimikkopyhimyksen, pyhän Birgitan, juhlapyhänä. Isä Peter vietti aamumessun, jossa ei vielä kauheasti väkeä ollut (kun on tottunut Henkan väkimääriin), varmaan sitten myöhempään päämessuun tuli enemmän.
Tämän jälkeen suuntasin taas messukeskukselle.

Sunnuntaina messuilla oli paljon spefiohjelmaa, jopa runsaaseen päällekkäisyyteen asti (usein pari kolmekin samanaikaista juttua jotka luultavasti vetoaisivat samaan yleisöön), ja samoin messuilla liikkui varsin näyttäviin cosplay-asuihin pukeutunutta väkeä. En napsinut heistä kuvia, joku muu varmasti niin teki.

Päivän ensimmäisenä puheena Tuomas Aitonurmi ja Reetta Saine puhuivat kirjavinkkauksesta, yleisesti mistä on kyse ja miten sitä tehdään ja kenelle, ja muutamin esimerkein (joista yhdestä kuulin lisää myöhemmässä keskustelussa).

Tämän perään tuli keskustelua klassikoiden kääntämisestä ja nimenomaan uudelleenkääntämisestä, puhujina Kersti Juva (mm. Nalle Puh, Shakespearea, Ylpeys ja ennakkoluulo) ja Paavo Castrén (Ilias ja Odysseia) ja kesken keskustelun yleisön joukosta värvätty Juhani Lindholm (Vänrikki Stoolin tarinat, Robinson Crusoe ja tuleva Huckleberry Finn).
Juttua riitti hyvin ja viehättävänä esimerkkinä tuli Gottlundin parinsadan vuoden takaista savolaisvoittoisella kielellä kääntämää Iliasta. Sinänsä ajatusta kielen vanhenemisesta vastustettiin, jotkut vanhat käännökset ovat yhä täysin valideja, mutta ongelmia tulee runokielisestä tekstistä joka saattaa muuttua helposti hyvin koukeroiseksi ja että lukemisen tavoissa on tullut sen verran muutoksia että nykylukija ei siitä koukeroisesta runokielestä enää ymmärrä mitä tapahtuu. Tai sitten vanhoissa käännöksissä on vikoja, niistä on jätetty osia pois tai ne ovat muuten vaan huonoja...

Loppupäivästä vietin suuren osan kakkoskerroksen seminaarihuoneissa ajoittaisia ekskursioita alakertaan lukuunottamatta. Puhujatilat itsessään olivat varsin mukavat, rauhallisemmat kuin messulavat, mutta väkimäärät puheissa eivät olleet kovin suuret, vaikutti siltä että moni messukävijä ei niitä edes löytänyt.

Ensimmäisenä keskustelu spekulatiivisista presidenteistä: Pasi Karppanen, Vesa Sisättö, Katri Alatalo, Shimo Suntila ja Magdalena Hai olivat kirjoittajia novellikokoelmassa joka tulee ilmeisesti joskus ensi vuonna, kunkin novellissa esiintyy joku Suomen presidenteistä spekulatiivisissa kummatunnelmissa (kokoelmassa ovat mukana kuulemma kaikki Stålbergista Niinistöön). Ja ilmeisesti ihan reaalimaailmassakin presidenttien taustoista paljastuu kaikenlaista kummaa, että kuinka suuri osa onkaan sitten fiktiota ja kuinka suuri faktaa...

Kuvan vasemmassa laidassa kolme kirjaa. On ne.

Sitten lyhyt esittely kirjasta erikoisena esineenä, Niklas Bengtsson on alan harrastaja joka on koonnut monenlaisia epätyypillisesti tehtyjä kirjoja, muodoltaan, materiaaliltaan, sidonnaltaan tms. Lastenkirjoissa näitä tietysti on mutta myös esim. taidekirjoissa harrastetaan myös epätyypillisiä ilmiasuja ja ratkaisuja...

Mikko Kauko ja Marko Lamberg esittelivät Naantalin luostarin kirjaa, keskiaikaisessa birgittalaisluostarissa ollutta koodeksia johon oli koottu monenkirjava kokoelma tekstejä ja joka on nyt ilmestynyt suomeksi.

Suomi koodattu täyteen raamatullisuutta -keskustelussa Jaana Hallamaa, Niko Huttunen ja Markku Jokisipilä tarkastelivat suomalaista kulttuuria ja sosiologisia ilmiöitä ja niiden suhdetta kristillisyyteen tarinoiden, etiikan ja dogmien tasolla.


Shimo Suntila, Juha-Pekka Koskinen, Johanna Venho, Johanna Sinisalo ja Juri Nummelin taas puhuivat Satuja aikuisille -novellikokoelmasta, jossa perinteisiä satuja on tarkasteltu ja tulkittu uusin näkökulmin ja tyylein, enemmän aikuisemmalla asenteella (mikä ei kuitenkaan kuulemma tarkoita yksinkertaista K18-kuvaston lisäämistä).


Ja lopuksi Miten kirjani ovat kuolleet -keskustelussa Magdalena Hai haastatteli Juha-Pekka Koskista ja Anne Leinosta miten eri tavoilla heidänkin kirjojaan on kuollut: jotkut teokset eivät ikinä päädy ideatasoa tai käsikirjoituspätkiä pitemmälle, joku jää julkaisematta (ehkä jopa vaikka on osa sarjaa...), jotkut jäävät mitättömälle huomiolle (taas linkitytään eilisiin keskusteluihin unohdetuista kirjoista) ja lopulta monen kirjan jäännöserät päätyvät makuloitaviksi.
Leinonen ehdotti makulointijuhlien järjestämistä, jossa hävitys tehdään näkyvästi ja vierailla on vielä viimeinen hetki hankkia kappale hävitettävää kirjaa...itse varoitin että tuo toimii kerran tai ehkä kaksi, mutta sen jälkeen ihmiset alkavat vihata sinua...

Ja tähän päättyivät messut ja oli aika lähteä takaisin Turun keskustaan ja raahautua pikkuhiljaa kohti linja-autoasemaa. Nyt on aika väsynyt olo mutta mukavaa oli, kiinnostavaa ohjelmaa tuli seurattua ja tuttujen ja muutaman tuntemattomankin kanssa juteltua. Ja yhden kirjan ostin tänäänkin.

Messut ovat jonkin verran erilaiset kuin Helsingin, näytteilleasettajia on vähemmän mutta ohjelmaa kuitenkin riitti ja sen seuraamisessa tilan suurempi kompaktius toimi, lavalta toiselle siirtyminen noin nollassa minuutissa oli oikeasti mahdollista. Ja suurimmassa osassa näkemistäni puheista oli yleisössä myös kivasti tilaa, perjantainen Eero Huovisen haastattelu taisi olla ainoa jossa osa yleisöstä joutui seisoskelemaan (joitain muita vastaavia bongailin kyllä myös, mutta ne eivät olleet omassa ohjelmassani). Ehkä tänne pitää tulla tulevaisuudessakin.

7.10.17

Turun kirjamessut, lauantai


Toinen päivä Turun kirjamessuilla sujui myös ohjelmallisesti varsin runsaana: määrällisestä vähän harvempia eri aiheita, mutta tällä kertaa pitempiä keskusteluja (puolesta tunnista tuntiin) ja lisäksi keskustelut limittyivät jännästi niin että vähän samoja asioita nousi eri yhteyksissä ja eri näkökulmista.

Aamupäivän ensimmäinen aihe oli unohdetut kirjat: saavuin paikalle pari minuuttia myöhässä ja läsnäoloni ansiosta puhujia ei ollut enemmän kuin yleisön jäseniä (joitain muita valui vielä myöhemmin paikalle...). Aihe oli sen verran kiinnostava että toinen aika kuin heti messun avautumisen jälkeen tai toinen paikka kuin yläkerran varsinaisesta massuhumusta erillään oleva sali olisi ollut hyödyksi, toivottavasti vastaavia keksusteluja järjestettäisiin uudestaan, koska aiheeseen sopivia kirjoja varmasti riittää...
Mikko Aarne, Anna Baijars ja Ville Rauvola nostivat kukin esiin jokusen viime vuoden kirjoja, jotka eivät ole saaneet ansaittua huomiota ja/tai myyntilukuja, ja samalla puhuttiin myös yleisemmin kuinka satunnaiselta kirjojen menestys tai menestymättömyys joskus tuntuu (ja Stoner-ilmiöstäkin puhuttiin). Kuinka Heidi Jaatinen jäi paitsioon kunnes kolmas kirjansa sattui nousemaan Finlandia-ehdokkaaksi, tai kuinka käännöskirjoille usein merkittävää on kirjoittajan saaminen vierailemaan, ja joskus sekään ei auta...
Esiin nousi myös kustantajan happotesti, että kustannuspäätöstä tehdessä jos kuvittelee sen huonoimman mahdollisimman tilanteen, että huomio on olematon ja myynti vähäinen, niin voiko silti olla tyytyväinen että on moisen kirjan kuitenkin tuottanut. Jos voi, niin hyvä, jos arveluttaa niin ehkä pitääkin arveluttaa.
Keskustelun lopuksi esille nostetut kirjat olivat yleisön mukaan napattavissa, saatte ehkä myöhemmin kuulla ansaitsiko Goliarda Sapienzan Elämän ilo unohduksen.

Tämän jälkeen kuulin loppuosan Tuija Lehtisen, Pasi Pekkolan ja Hannu Niklanderin neuvoista esikoiskirjailijoille, jossa mainittiin myös edellisessä keskustelussa noussut aihe, että siinä missä esikoinen vielä voikin saada huomiota esikoisuudella, niin toinen kirja on yleensä ongelmallisempi ja saattaa jäädä unohduksiin vaikka ensimmäinen kirja olisikin menestynyt...

Tämän jälkeen Anja Leinonen, Rosa Liksom, Juha-Pekka Koskinen ja Venla Hiidensalo jatkoivat kustannusalan murroksesta. Aihe on tuttu mutta kyllä siinä hyviä pointtejakin nousi, ja hyvä että nyt oli esillä enemmän mm. markkinointi. Rosa Liksom kertoi kuinka uransa alkuaikoina hän kieltäytyi markkinoimasta kirjojaan, ja sitten kun kiinnostuikin tästä niin kustantaja vuorostaan ei ollut kiinnostunut...ja kuinka muutenkin kustantajat sysäävät markkinointia kirjailijan harteille, pitää olla aktiivinen somessa yms yms. (lukijoissa moni kuulemma arvostaa henkilökohtaista kontaktia eli tällainen kirjailijuusprosessin jakaminen FB:ssa yms kuulemma ihan toimiikin).

Samalla mieleen tuli kuitenkin niin tämän kuin sen unohdettujen kirjojen keskustelun pohjalta, että myös kustantajien pitäisi oikeasti skarpata somepresenssiä.
Näin bloggaajana olen tietysti myös huomannut moneen kertaan mainitun asian että lehtikritiikkien määrä on laskussa ja epätasaisesti jakautunut, ja että palautteessa bloggaajien osuus ja rooli on kasvanut. Someaktiiviset kirjailijat ovat aika hyviä nostamaan omilla kanavillaan omista kirjoistaan tulleita bloggauksia, joka näin molemminpuolisesti toimii positiivisesti, kirja saa todistusta että sen on joku lukenut ja ehkä ollut jotain mieltäkin (ehkä jopa positiivista), bloggaus saa huomiota ja tätä kautta kirjankin huomioarvo nousee (edes pikkuisen).
Mutta samalla useammankin bloggaajan toimin on ihmetelty että monet kustantajat taas ovat kovin haluttomia moista tekemään kustantamistaan kirjoista: joskus sitaatteja saattaa päätyä jopa kirjankansiblurbeiksi mutta uudelleentwiittauksia, FB-linkityksiä yms ei harrasteta ollenkaan siinä määrin mitä voisi.
Kun somemarkkinointi sysätään näin paljon kirjailijan harteille niin someaktiivisten kirjailijoiden ja bloggarien välille voi syntyäkin kirjaa edistävää synergiaa, mutta eihän sellainen ole mahdollista esim. käännöskirjoille. Jos niistä joku bloggari kirjoittaakin niin tavoittavuus on rajallisempaa (ei liene sattumaa että unohdetut kirjat -keskustelussa nousi esiin useampikin käännöskirja, tai kuinka käännöskirjallisuuden asema suomalaisessa nykykirjallisuudessa on ongelmissa...)
Vaikka joskus kirjallisuuskeskustelun henkilökeskeisyys rasittaakin niin ei minusta ole ongelmallista että moni kirjailija on myös someaktiivinen, mutta ei se riitä: ei kustantaja voi sysätä kaikkea vastuuta markkinoinnista kirjailijalle, jotkut resurssit on hyödynnettävä kustantajatasolla (ja toisissa sekä kustantaja- että kirjailijatasolla toimiminen parantaa saavuttavuutta laajemmalle kuin pelkällä kirjailijatasolla).

Noniin, takaisin messuohjelmaan.
Poikkesin myös ruokapuolella bongaamassa tiskin johon tutustumiseen velvoittaa ihan blogin nimikin, eli Entocuben syötäviin hyönteisiin.


Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun sirkkoja syön, ja eiväthän ne maun puolesta mitään ihmeellisiä ole, lähinnä ne eivät maistu juuri millekään (jos ne on esim. marinoitu niin ne maistuvat marinadille) mutta suhtaudun silti hyvin myönteisesti tuoreeseen lakiin joka mahdollistaa hyönteisten käytön ruokatuotteina, koska proteiinilähteenä ne ovat parempia kuin muut eläimet, proteiini/rasva-suhde on terveellisempi, ja tuotanto on huomattavasti ekologisempaa kuin muun lihakarjan.

Mutta sieltä otin nyt vain maistiaisia, ja kävin varsinaisesti lounastamassa muualla.

Tämän jälkeen takaisin kirjapuolelle, kuuntelemaan keskustelua mikä on olennaista runokritiikissä.
Runokriitikolle tyypillistä jalkojen asentoa treenasin minäkin

Mervi Kantokorpi, Miikka Laihinen ja Siru Kainulainen puhuiva aiheesta, päivälehtien vs erikoislehtien merkityksestä (ensimmäiset merkittäviä lähinnä näkyvyyden kannalta, merkittävä runokritiikki ilmestyy Tuli & Savussa, Nuoressa voimassa yms), runouden "vaikeudesta" (itseääntuottava ajatus jota on parempi olla sanomatta), tai kuinka runokritiikkiä kirjoittaakseen tärkeää on lukea runoutta...
Taas näin bloggarina kiinnitin huomiota siihen huomioon että runokritiikissä on hyvä tuntua kokemuksellisuus ja "rakennustelineiden näkyminen", nämähän ovat piirteitä joita nimenomaan harrastetaan kirjabloggaamisessa, painotetaan oman kokemuksen esiintuomista sellaisena lukijana kuin on.
(Pohdin myös kohdeyleisön ajattelua, itse kirjoitan lähinnä itselleni joka ei välttämättä runouden suhteen ole aina positiivisen kiinnostunut vaan ennemminkin utelias-mutta-epäluuloinen...)

Jotain kiinnostavia puheita olisi ollut lavoilla mutta suuntasin juomaan kuoharia muiden kirjabloggaajien kanssa,oltiin sovittu tapaaminen. Koska missä bloggaajat kirjamessuilla toisensa kohtaavat, siellä kuohari on tervetullut lisä.
Katseltiin myös naapurilavan äärelle Alexander Stubbia kuulemaan tullutta runsasta väkijoukkoa, joka hajaantui sitten seuraavan puheen alkaessa.


Miki Liukkonen, Matias Riikonen ja Sinikka Vuola keskustelivat romaanin uusista muodoista, kaikilta kun on tullut romaani (tai romaanipari), joka ei perinteisen juonivetoisen lukuromaanin piiriin kuulu ja jotka siis ehkä vaativat myös erilaisia lukutapoja (terveisiä tässä nimeämättömälle bloggaajalle joka mainitsi lukeneensa Liukkosen kirjaa sata sivua, kirjailija itse pitää vain osittaista kirjan lukemista täysin toimivana ratkaisuna).
Ja toisaalta mainittiin myös että kyllähän myös perinteisemmissä romaaneissa voi olla tasoja jotka vaativat erilaista luentaa kuin "mitä seuraavaksi tapahtuu", ja Riikonen ehdotti lukemis-Finlandian perustamista vuoden parhaalle luennalle...
Aloin myös pohtia esiin nostettua ajatusta siitä kuinka todellisuuden todella realistinen kuvaus onkin juuri fragmenttisen polyfoninen, että kuitenkin ihmisellä on suuri taipumus kääntää elämänkokemuksensa tarinalliseksi, usein jopa itsepetokseen saakka: riippumatta siitä millainen todellisuus on, kokemus siitä on usein lineaarinen ja tarinallinen...
Niin, Riikonen myös luonnehti nykymaailmaa etukenoiseksi, kuten teki myös Koskinen kustannusalan murros -keskustelussa: Koskinen tosin puhui kustannusalasta jossa kirjan elinkaari on käynyt kovin lyhyeksi ja näin syksyn kirjamessujen aikaan suunnitellaan jo ensi kevään katalogeja, kun taas Riikonen laajemmin teknologian kehityksestä yms.


Lopuksi annos runoutta: Maria Matinmikko, Outi-Illuusia Parviainen, Juha Kulmala ja Jouni Inkala puhuivat tuoreista runokokoelmistaan. Tai siitä kuinka hankala on puhua, erityisesti runoudesta, itsestä ja/tai itse tehdystä runoudesta. Huomioita tehtiin ja niihin suhtauduttiin vaihtelevalla innostuksella ja tietysti runoja myös luettiin ääneen (ja vähän laulettiinkin).

Tähän päättyi lauantain kirjamessut minun osaltani, paluubussissa Arja suuntasi jo Helsinkiä kohti, minä jatkan messuilua myös huomenna.
Ja kirjankin ostin, sen saadun lisäksi.

6.10.17

Turun kirjamessut, perjantai

Kuten uhkailin, innostuin tänä vuonna lähteä tutustumaan Turun kirjamessuille, ja vielä pitemmän kaavan kautta eli koko viikonlopuksi.

Pyhän Birgitan patsas vieraskodin pihalla

Lähtö oli Helsingistä varsin aikaisin kun bussilla huristelin, ja kun Turkuun yhdeksältä pääsin niin kävin jättämässä runsaammat matkatavarat majapaikkaan, birgittalaisten vieraskotiin, ja sitten otin suunnan kohti messukeskusta. Sisääntullessa näkyi runsaat määrät myös koululaisryhmiä, sisäänkäynnillä oli aikamoinen tungos ja sitten kun sisään pääsi niin hetki meni ihmetellessä että millainen tämä tila oikein on. Mutta se onkin varsin kompakti ja eri lavojen sijainnit tuli tajuttua nopeasti, ja heti ensimmäisenä näkyy Kallas-lava (ja haastattelijana Katja Jalkanen).

Maarit Leskelä-Kärki puhuu elämäkerroista ja niiden kirjoittamisesta ja vastaanotosta, kuka on kirjoittanut, kenestä ja miten. Yksi keskeinen pohdinnan aihe on kuinka paljon kirjoittajan pitää näkyä kirjoissa, pitääkö tämän häipyä etäälle ja pyrkiä objektiivisuuteen vai voiko esittää omia painotuksia tai jopa käyttää kohdetta omien pyrkimysten edistämiseen (Lucina Hagmanin Minna Canth -kuvaus keskeisenä esimerkkinä). Ja tietysti esillä oli myös muuallakin puhuttu miesten vs naisten elämäkertojen epäsuhta ja mietittiin naisia joista pitäisi saada elämäkerta (jep, Jotuni ja Vala olisivat kivoja, mahtaako kunnollisia löytyä myöskään vaikka Helvi Juvosesta. Tai Siiri Angerkoskesta tai Ansa Ikosesta? Ada Nornakin vaikuttaisi potentiaalisesti kiinnostavalta tapaukselta...)

Heti perään luettiin runoja.

Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto olivat laatineet antologian satavuotiaalle Suomelle, jossa joka vuodelta on valittu yksi runo niin että ainakin noin vuosikymmenen tarkkuudella saadaan aikakautta kuvattua...ja joitain esimerkkejä sitten luettiin, tutumpia ja tuntemattomampia.
Tässä vaiheessa saattoi myös huomata että monelle puheelle varattu 20 minuuttia on varsin lyhyt aika, tässäkin sanottavaa olisi selvästi riittänyt pitempäänkin, ja samaa huomasin muutamassa myöhemmässäkin ohjelmassa.

Vaihdoin paikkaa Tieto-lavalle, jonka taustavalaistus oli kuvaamiselle varsin hankala...

Alexandr Manzosin Kaikkien aikojen pelit -kirjassa kuvataan joukkoa keskeisiä videopelejä vuosien varrelta. Pelit ovat kasvava kulttuuriala ja koska "sinun lapsesi ovat kiinnostuneita peleistä" niin vanhempienkin on hyvä kasvattaa vähän alan sivistystä...(Manzos kirjoittaa paljon Pelit-lehteen, jossa allekirjoittaneen silmissä nauttii sen verran auktoriteettia että mitä kehuu, siihen pitää ainakin kiinnittää huomiota. En ole kuitenkaan pelannut The Witnessia. Vielä.)

Vähän tämän jälkeen Kari Kallioniemi ja Kimi Kärki puhuivat oikeasta ja väärästä musiikista, asenteiden muutoksista eri musiikkityylejä kohtaan ja miten eri lajeissa ja kulttuuripiireissä suhtaudutaan musiikillisiin ratkaisuihin, niin omiin kuin muiden (miten Lordista tuli koko kansan Lordi kun menestyi euroviisuissa, onko syntikkamusiikki oikeaoppisen "suomalaista", onko edes mielekästä määrittää jokin menneisyyden hetki jonkinlaiseksi "oikean suomalaisuuden kulta-ajaksi"...)

Tämän jälkeen kävin katselemassa vähän ruokapuolta, joka oli tupaten täynnä koululaisryhmiä (kirjapuolella oli vähemmän) ja söinkin ja siinä sivussa kuulin vähän mutten kuitenkaan kunnolla puhetta poikien lukemisesta, ja lopun Miehen roolista kirjallisuudessa (lähinnä sen osuuden jossa Paretskoi, Lampela, Palviainen ja Kalajoki lukivat otteita kirjoistaan).

Tämän jälkeen Juri Nummelin puhui 50 suomalaisesta kirjasta joista on tehty elokuva.
Ei ole Tuntematon sotilas -vissyä

Joitain nostoja tuli esiin ja pohdintaa onko mielekästä tehdä uusia filmatisointeja samoista kirjoista (on, jos niissä tuodana jotain uutta), mikä merkitys on brändäyksellä ja oheistuotteilla, mistä kirjasta pitäisi tehdä elokuva (Jorma Napolan Ruuvikierre), kehuttiin niin Helvi Hämäläisen Säädyllistä murhenäytelmää kuin Kaisa Rastimon filmatisointia, vaikkei sitä saakaan oikein mistään. Ja harrastettiin kulttuuripessimismiä (tehdään nyt jotain kirjoja vielä viimeiselle sukupolvelle joka harrastaa lukemista...)

Siiten vaihdetaan taas lavaa, nyt Pertti Grönholm ja Kimi Kärki puhuvat tulevasta kirjasta (ei ehtinyt messuille, ehkä ensi kuussa) turkulaisesta populaarimusiikista vuodesta 1970 eteenpäin.

Monenlaista nimeä dropattiin, joitain vain vihjaistiin, ja näin ei-turkulaiselle osa viittauksista jäi aika hämäräksi, mutta olihan sitä monenlaista, Matista ja Teposta ja Bogart Co:sta rave- ja industrial-alakulttuureihin. Pitänee ainakin selata jos vastaan tulee...

Ville Eloranta ja Jaakko Leino puhuivat kielitieteellisestä Sanaiset kansiot -kirjasta.

Joitain tuttuja teemoja muista populaareista kielitieteellisistä teoksista oli esillä, ja kielitieteilijöidne tapaan suhtautuminen oikeaoppiseen normikieleen on aika vapaa ("alkaa tekemään" on kuulemma ihan hyväksyttävää). Esiin tuli myös mm. mistä Siilinjärven nimi tulee...


Seuraavaksi Harri Raitis ja Antti Siukonen esittelivät ehdokkaat Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Yhden ehdokaskirjan olin lukenut ja siitä blogannutkin...

Ja teemalla jatketaan, kun Helsingin ev.lut. emerituspiispa Eero Huovinen puhui uudesta kirjastaan Parhain päin. Kokoelmassa on ilmeisesti monenlaisia tekstejä eri aiheista, presidentti Koiviston ruumissaarnasta ekumenian alkeiskurssiin ja henkilökuviin (mutta kuulemma aika vähän seksuaalimoraalista, "seksi on mukava asia mutta mitä enemmän siitä puhutaan, sitä vähemmän puhutaan Jumalasta" vai miten hän sen sanoikaan).

Yhä saman lavan ääressä, Antti Heikkinen kertoo Mummo-kirjastaan: vähän aiheesta olin jo kuullut kesäisellä Kuopion-retkellä, mutta nyt vähän enemmän, mutta kunnianosoituksena vanhemmalle suomalaiselle maalaisnaiselle pysyy. Parin kysymyksen ajan Heikkinen myös alkoi kanavoida Heikki Turusta...


Ja paikallani pysyn kun lavalle kiipeää seuraavaksi Jyrki Linnankivi (en katsonut oliko yleisössä kauhean monta muuta joita kiinnosti sekä Eero Huovinen että Jyrki 69, oletan ettei meitä monta ollut) jolta oli tullut kirjan verran muisteluja matkoilta ympäri maailmaa. Jyrki 69:lla oli mukava asenne, ei esiintynyt minään khuulina rokkistarana vaan reippaan epäironinen innostus asioihin välittyy (ja ilmeisesti se leimaa myös kirjaa).


Tässä vaiheessa kello oli jo puoli viisi joten päätin että tältä päivältä tämä riittää, huomenna sitten lisää. Joskin illalla käytiin vielä syömässä kirjabloggarituttujen kanssa...

Ostin messuilta yhden kirjan ja sain lisäksi toisen kirjan (tiukassa kohtuullisuudessa on tarkoituskin pysyä kirjahankinnoissa).

30.9.17

Syyskuun luetut

Jon Fosse - Plays Four
Unto Kupiainen - Soutaja
Mariama Bâ - Pitkä kirje
Maila Talvio - Linnoituksen iloiset rouvat
Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä
Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia
Aino Kallas - Polttoroviolla
Hanne Ørstavik - Rakkaus 
Yasunari Kawabata - The Master of Go

Nick Yee - The Proteus Paradox
Hans Urs von Balthasar - Mary for Today
Bede Jarrett - Life of St Dominic
Friedebert Tuglas - Marginalia

Aika paketoida syyskuu: kirjoja on taas tullut luettua. Helmet-lukuhaaste vetelee viimeisiään, kun jäljellä on enää yksi kohta: Kirja kertoo Intiasta (vähän olen katsellut josko saisi tämän kohdan kombotettua Frau, Signora & Bibiin mutta on aika vaikea löytää intialaisia naiskirjailijoita jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanniksi...)
Ensi kuussa tarkoitus on tietysti myös lukea mutta huomiota saanevat myös muu kirjallisuustoiminta, eli kirjamessut Turussa ja Helsingissä. Ja Nobelinkin joku taitaa saada.



mies nainen muu
englanti 98 97 2 197
suomi 53 40
93
saksa 39 10
49
ranska 35 12 2 49
japani 35 9
44
italia 37 2
39
venäjä 25 6 2 33
ruotsi 21 11
32
norja 13 4
17
espanja 11 3 1 15
tsekki 12 2
14
unkari 7 2 1 10
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
puola 4 4
8
viro 4 1
5
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

430 219 17 666

29.9.17

Yasunari Kawabata - The Master of Go


Honnimbo Shusai, go-mestari pelaa jäähyväisottelunsa heinä-joulukuussa 1938 nuorempaa haastajaa Kitani Minorua vastaan (kyllä, peli kesti kuusi kuukautta, tosin siinä oli välillä kolmen kuukauden tauko, jolloin mestari oli sairaana). Mestari häviää ottelun, ja vähän yli vuotta myöhemmin kuolee. Yasunari Kawabata oli seuraamassa ottelua ja raportoi siitä sanomalehteen.
Lähes 15 vuotta myöhemmin Kawabata kirjoittaa ottelusta romaanin, suurelta osin todellisiin tapahtumiin perustuen mutta myös osin fiktiivisen (jota esiintuodakseen on muuttanut kirjassa niin oman kuin haastajan nimen, tämä on kirjassa Otaké), ja myöhemmin on pitänyt lopputulosta parhaana kirjanaan.

Kirjassa ollaan siis varsinaisen mikrokosmoksen parissa, pelin etenemistä kuvaillaan joskus hyvinkin tarkkaan (go-pelin säännöt on siis ainakin alkeellisella tasolla hyvä tuntea, ja varmasti mitä enemmän peliä tuntisi, sitä enemmän kirjan tästä osuudesta saisi irti...en ole ollenkaan niin hyvä pelaaja että osaisin lukea pelin etenemistä strategisella tasolla).
Mutta samalla kuvaillaan pelaajia ja muita toimijoita, pelaajat pyritään tietysti pitämään ainakin jossain määrin eristettynä muusta maailmasta jottein hitaasti etenevän pelin aikana muilla taitavilla pelaajilla tulisi houkutusta vaikuttaa otteluun, pelaajat ovat molemmat valtavan omistautuneita pelille ja tämä luonnollisesti aiheuttaa kaikenlaista eksentristä käytöstä ja terveysongelmiakin, ja varsinkin näin tärkeään otteluun liittyy runsaasti myös rituaalisuutta ja filosofisia ja esteettisiä tasoja...
Ja lopulta kyse on historian murroksesta, vanhat perinteet kohtaavat uuden, erilaiset ajattelut ja maailmankuvat törmäävät: kulttuurin murros on japanilaisen modernin kirjallisuuden suosikkiaiheita, mm. Yukio Mishima on tästä paljon kirjoittanut (ja tehnyt muutakin kuin kirjoittanut) samoin kuin Junichiro Tanizaki, mutta toisen maailmansodan traumasta ja vanhan kulttuurin tuhosta uuden tieltä ammentaa myös Kawabata, joka on tässä kirjassa tehnyt Shusain viimeisestä ottelusta tragedian: Musta 121 tai Valkoinen 130 voivat olla vain yksittäisiä siirtoja pelilaudalla mutta samalla niissä on pelissä koko japanilainen kulttuuri, maailmankuva ja elämäntapa.

Vaikka kirjan lukijan on tosiaan hyvä tuntea go-pelin perusteita niin sen vähäeleinen suoruus on kuitenkin omalla tavallaan helppoa lähestyä, ja se tarjoaa kiinnostavan ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
(Tämähän ei ole ensimmäinen lukemani go-obsessoitunut fiktio, olen aiemmin blogannut Hikaru no Go -mangasta, mutta mieleen tulevat myös pari jalkapallokirjaa, joissa myös harrastetaan kulttuurista maailmanselitystä pelin avulla...)
Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä

27.9.17

Friedebert Tuglas - Marginalia

 

Virolainen kirjailija Friedebert Tuglas ei ollut aiemmin tuttu, mutta tämä Marginalia-kokoelma (suom. Johanna Laakso) vaikutti kiinnostavalta teokselta, kirjan täydeltä fragmentteja jotka sijoittuvat jonnekin aforismin ja esseen välimaastoon, kappaleen tai parin mietteitä: muotonsa puolesta osa teksteistä sopisi vaikkapa bloggauksiksi tai Facebook-julkaisuiksi...

Aiheita on monia, ja niiden käsittelyssäkin sijoitutaan aforismin ja esseen välimaastoon, joskus lausutaan yleisiä totuuksia (tai joskus hahmotelmia totuuksiksi, ja reippaan subjektiivisesti), joskus puidaan jotain tarkemmin rajattua aihetta. Suosittu teema on tietysti kirjallisuus tai taide yleisemminkin, mutta kun elinaikaan sijoittuu Viron ja maailman historiassa varsin dramaattisia vaiheita, niin Virosta ja maailmastakin puhutaan (ja näiden yhteyksistä). Sivistys ja viittausten aiheet ulottuu laajasti yli Euroopan (ja suomalaisetkin ovat luonnollisesti edustettuina) vaikka, myönnetään, osa vuosisadan alkupuoliskon taiteilijanimistä ja heidän merkityksistään olivat minulel tuntemattomia ja jotkut vain niminä tuttuja, ilman että ymmärsin mitä heistä haluttiin sanoa.
Aika suuri osa kirjan mietteistä oli kuitenkin tarpeeksi ymmärrettäviä, muodoltaan ja ilmaisultaan miellyttäviä ja aiheiltaan kiinnostavia. Joskus Tuglaksen kanssa oli samaa mieltä, joskus eri, ja vaikkei jokainen miete nyt mikään kultajyvä ollutkaan niin mukana oli myös ainesta oivalluksille tai pohdinnoille.

Osassa mietteistä on maininta vuodesta, aika monesta ei, eikä kirjassa muutenkaan käy mitenkään selvästi ilmi onko tekstien valinta ja järjestys suoritettu miten...

Hyvä kirja ei paljasta luojansa sielua vain lukijalle vaan myös luojalle itselleen. Suuren teoksen valmistuessa ei yksikään kirjailija ole enää sama kuin sitä aloittaessaan. Sitä luotaessa koetellaan monta outoa tapaa elää. Se on iloista matkantekoa uudessa maassa nuoren auringon alla. Se on vankilan hämärää, ahdistusta ja epätoivoa. Se on itsensä kadottamista ja löytämistä kerran toisensa jälkeen, itsensä luomista tuhannesta ajatuksen ja tunteen sirpaleesta. Toisille lahjoittaessaan lahjoittaa ennen muuta itselleen!

Arvostelu ei edes voi olla oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuus syö arvostelusta voiman ja mehun. Lohduttakaamme itseämme sillä, että arvostelun epäoikeudenmukaisuudessa voi piillä uusi totuus.
Arvostelussa pitää olla aktiivisuutta ja liikettä. Parempi joutua harhaan kuin polkea paikoillaan. Kiihkeässä valheessa on enemmän edistystä kuin veltossa totuudessa.

"Älkää tutkiko kirjoja vaan elämää!"
Mutta eivätkö kirjatkin sitten ole elämää? Huonokin kirja on fakta, huono fakta nimittäin.
Kirjat ovat tiiviimpiä kuin elämä. Niissä on elämän uutetta. Ne ovat valittuja lehtiä elämästä: elämän syvyyttä ja kauneutta, elämän tyhjyyttä ja latteutta.
Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme.

21.9.17

Hanne Ørstavik - Rakkaus


Pohjoisnorjalainen pikkukaupunki talvella. Kun Vibeke tulee kotiin on jo pimeää ja pakkanen kiristelee: poikansa Jon, joka täyttää huomenna 9 vuotta, lähtee ulos ja sitten illan ja yön aikana tapahtuu kaikenlaista...Hanne Ørstavikin kirja (suom. Tuula Tuuva) on kylmä monella tapaa.

Tapahtumat ja kerronta ovat sinänsä hyvin minimalistisia, tapahtumat ovat varsin vähäisiä ja arkisia ja niistä kerrotaan viileän toteavasti, mutta kaiken yllä leijuu painostava uhka, alusta asti on selvää että tässä ei ihan hyvin käy...kerronta etenee niin Vibeken kuin Jonin näkökulmasta, yhtäaikaisesti niin että näkökulma vaihtuu usein, sen kummemmin varoittelematta ja kesken luvun (sekaantumista ei kuitenkaan tapahtunut, koko ajan pysyin kyllä kärryillä kumman luona kulloinkin ollaan).
Vibeke ja Jon ovat vastikään muuttaneet paikkakunnalle ja nyt Vibeke kaipaa puolisoa, ja Jon perhettä ja ystäviä: vaikka äiti ja poika ovatkin, niin perheyhteys on pahasti hakusessa ja niinpä he tulevat kulkemaan toistensa ohi...Jon ajattelee paljon äitiään muttei kovin hyvin ymmärrä häntä, ja Vibeke taas ajattelee paljon kaikkea muuta.

Vahva surullinen tunnelma tässä kirjassa on, ahdistavakin sellaisessa valtavassa arkisuudessaan.

Kirja on luettu myös muualla: Kiiltomato, Les-Lue, Sanojen jano.
Kirjalla osallistun myös Frau, Signora & Bibi-haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteesta tulee toiseksi viimeinen kohta, 19. Yhdenpäivänromaani (menee allekin yhden päivän, ehkä noin 8 tuntiin).

19.9.17

Aino Kallas - Polttoroviolla

Olen Aino Kallaksen tuotannosta lukenut aiemmin sen Sudenmorsiamen tietysti, sekä parin kirjan verran novelleja, nyt sitten myös runoja.

Tämä kokoelma julkaistiin 1945 ja vuoden alkuun sijoittuvat myös päivätyt runot: aika on tietysti hyvin raskasta yleisestikin, ja Kallaksen elämässä erityisesti, kahden lapsen kuolema, Viron miehitys, maanpako Ruotsiin, ja se tuntuu myös teoksessa, jossa on surua, kaipuuta ja epätoivoa.

Runot ovat lyhyitä, purskahduksia joissa on ajoittain mukana hieman klassista mitallisuutta, joskin runouden perinteessä Kallas kurottuu kauemmaksi: läpi kirjan kuuluu raamatullinen klangi, psalmien ja profeettojen kielenkäyttö, ja huomattava osa runoista onkin muodoltaan rukouksia, puhuttelua Jumalalle.

Herra, Sinä olet silponut minun rahvaani ruumiin,
Sinä olet jättänyt sen jäsenet myrskyn siipien riepoittaa,
katso, he etsiskelevät toinen toistansa eivätkä löydä,
meren kuljuista he huhuavat,
maan raoista kuuluu heidän rukouksensa,
eivätkä he enää yhdeksi yhtyä taida.
(Silvottu, ote)

Sudenmorsiamessa ja vähän noissa novelleissakin erityisesti Kallaksen kieli tekee vaikutuksen, ja näissä runoissakin se tuntuu, ikiaikaisuuden tuntu, sanat ja ilmaisut jotka ovat kotoisin jostain kaukaa mutta joissa silti on ymmärrettävää tuttuutta, kielen syntaksi joka ei ole ihan totuttu...
Vaikutteita virosta epäilemättä on mukana, tuossa yllä olevassa sitaatissakin "kansan" sijasta puhutaan "rahvaasta", mutta myös vanhasta kansanperinteestä tai hyvinkin suoraan raamatullisesta kielestä ammentaminen antavat oman luonteensa tekstille, ja vaikka yksittäiset runot ovatkin tavallaan yksinkertaisia, hetkellisiä huokauksia, tämän hetken vaikeudet, yleiset ja yksityiset, linkitetään laajempaan, universaaliin kehykseen.

Osallistun kirjalla Runohaasteeseen, ja kas, tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Maanpaossa

Katso, hopeaisiin halaviin ripustamme kanteleemme,
vierellä vieraan virran,
itkupajujen alla,
saineet silmävedet ovat suumme särvin,
ihomme verho vetten kaislain vehreät kuidut.

O, Herra, peitä meidän murheemme alastomuus,
kata katkeruutemme laupeuden sulkkuisella vaatteella,
kolkuta outojen sydänten suljetuille oville,
että ne aukeaisivat orvoille ja maattomille,
niinkuin erämaan ruusut,
sulaa lempeyttä täynnä.

Vie, o, vie, korpivaeltajasi kosteikon vesilähteelle,
että hän elävätä vettä ammentaisi
ja sammuttaisi palavan janonsa polton,
o, maanpakolaisten paimen!

17.9.17

Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia


Sisilialaisen Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjallinen tuotanto ei ollut järin laaja, ja sekin mitä julkaistiin tuli postuumisti: romaani Tiikerikissa on klassikko, ja suomeksi on tullut myös tämä pieni, neljän novellin kokoelma (tai mihin kirjallisuudenlajiin tuon neljännen tarinan sitten sijoittaakaan), suomennos tässäkin Tyyni Tuulion.

Ensimmäiset pari tarinaa eivät mitenkään suurta vaikutusta tehneet. Toinen kertoi sisilialaisesta maanomistajasta, joka on ahkerilla kaupoillaan hankkinut itselleen jo varsin suuren tilan, ja aiheuttanut ylempien luokkien edustajissa (jotka tietysti katsovat maanomistamisen olevan heidän etuoikeutensa joka ei alemmille luokille oikeasti kuuluisi) epäluuloista uteliaisuutta, vähän samoja tunnelmia siis kuin Tiikerikissassa. Toinen taas oli lyhyt tarina köyhästä konttorityöläisestä joka saa vuoden lopulla bonuksena ison joululeivonnaisen...luettavia mutta ansiokkaammat osiot ovat kaksi jälkimmäistä.


Niminovellissa taas nuori lehtimies tapaa baarissa vanhan miehen ja kun molemmat ovat Sisiliasta niin alkaa keskustelu ja pitemmän päälle myös yhteys. Vanha mies, Rosario la Ciura, helleenisen kulttuurin ja antiikin kreikan kielen arvostettu asiantuntija, on mitä viehättävin hahmo, korkeasti sivistynyt ja ylpeän itsetietoinen, mutta sillai karismaattisella tavalla: hän on erikoislaatuinen, tietää sen ja tuo sen esiin, mutta hölmöähän olisi väittää vastaan etteikö hän olisi erikoislaatuinen...niin, ja mikä hänet on sitten erikoislaatuiseksi tehnyt?

Neljäs "novelli" on ennemmin sarja fragmentteja tai kuvauksia kirjailijan lapsuudesta. Ensimmäisessä osassa hän toteaa lapsuuden muistin keskittyvän enemmän yksittäisiin aistivoimaisiin kuviin, joita ei välttämättä voi kovin hyvin sijoittaa mihinkään tunnettuun ajanhetkeen tai keskinäiseen järjestykseen, joten hän ei edes yritä rakentaa varsinaista kronologiaa, vaan seuraavissa seitsemässä luvussa kuvailee paikkoja joissa lapsuudessaan oli tai kävi.

Novellihaasteen lisäksi saan siis näppärästi osuman Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

14.9.17

Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä


Kirjaston runohyllyä on koluttu ja sieltä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopiva teos lainattu: Zsuzsa Rakoszky on unkarilainen kirjailija ja kääntäjä, ja hänen tuotannostaan Hannu Launonen on valikoinut tämän teoksen, mukana on pääasiassa runoa mutta myös katkelmia proosakirjastaan Tähdenlennon vuosi (jotka tyyliltään ovat kyllä aika proosarunomaisia).

Runoja on jaoteltu kolmeen lukuun, joista keskimmäisellä on sama nimi kuin yhdellä alkuteoksella, Valko-Musta, mutta muuten en tiedä ovatko nämä kronologisessa järjestyksessä vai miten ryhmittely on tapahtunut...paitsi että huomasin itse pitäväni enemmän loppupuolesta.

Ensimmäisessä luvussa lukijan eteen vyörytetään kuvia ja tavaroita hengästyttävällä runsaudella, mutta yksittäisistä kuvista ei niin saa kiinni ja kokonaisuuksia on vaikea hahmottaa, runsaudessa on tyhjyyttä (vaikutelma saattaa olla harkittu).

Toisessa luvussa tavaroiden virtaa on yhä mutta lukija on ehkä paremmin sisäistänyt tekstin rytmin tai kirjoittaja hallitsee sitä selvemmin, ja yksittäiset ajatukset ja kuvat nousevat myös esiin, joskus hyvinkin terävinä.

Kolmas luku on jo taipuvaisempi vähyyteen, ei tässä varsinaisesti minimalismiin mennä mutta suhteellisesti luopuminen ja yksinkertaisuus korostuu ja konkretiaankin saa jo tiukemman otteen.

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.

Lapsuuden vanhat naiset / Gyerekkori öreg nõk (ote)

Mitä siellä vielä oli? Pitkäjalka-
astiakaappi, kaapin päällä marmoria, maksanvärinen.
Kuppeja, jotka vaossa harmenivat
sumuksi, Uusi Aika -lehtiä, useita vuosikertoja,
vinttikoirien hahmoja, laseja, muistoja Karlsbadista,
olemukseltaan outoja, kuin uppoavasta
laivasta sattumoisin pelastettu käkikello, astiasto
kymmenelle hengelle, autiolla
saarella, palmujen ja vuohien keskellä.
Miksi nuo peilit vastatusten heijastelevat tyhjyyttä,
asuntoa, jossa ei perhettä palvelusväkeä valoa?
Miksi kaikki nuo hopealusikat,
jos keitto olematon? Mitäs sokeripihdit,
vaikka jauhosokeria tarjottiin? Mikä
toivo sai heidät säilyttämään
pyykkikorin kiirastulessa
leninkejä, kymmene vuotta vanhoja,
kuvittelemaan: koittaa kevät, ihana
on kävellä niissä sitten rantatiellä.
(Milloin he tajusivat, ettei siellä
maalla kunnon kosijoita saa
jos "Für Eliseä" soittaa?)

12.9.17

Maila Talvio - Linnoituksen iloiset rouvat


Alkuvuodesta kyselin kirjaston lukuvalmennuksesta vinkkejä vanhemmasta Helsinki-aiheisesta kirjallisuudesta ja sainkin niitä aimo listan: Juhani Ahon lisäksi olen lukenut listalta jo Marja-Liisa Vartiota ja Klaus U. Suomelaa, mutta kiinnostava nimi oli myös Maila Talvio, tämä kirja oli nimenä tuttu ja Talvio oli jäänyt mieleen hyvänä esimerkkinä kirjailijasta joka on joskus selvästikin nauttinut suosiota ja arvostustakin, mutta jota ilmeisesti kukaan ei nykyään lue.

Tarukirjan Margit ehti lukea tämän ensin, mutta lukukokemus ei selvästikään ollut mieleinen, mutta tokihan tähän piti silti itse tutustua. Ja, no, aika lailla oikeassahan Margit oli.

Kyseessä on siis historiallinen romaani 1800-luvun alun Helsingistä, Helsingin ja Viaporin elämää kuvataan episodimaisesti usean henkilön kautta, ja kirja päättyy historialliseen kiintopisteeseen, Viaporin antautumiseen 1808. Helsinki on varsin kurja pikkukaupunki jossa taudit jylläävät kansaa ja Viapori taas Ruotsin valtakunnassa syrjäinen linnoitus jossa upseerit tekevät mitä voivat vähillä resursseilla, kun sodan uhka on jatkuvasti yllä, ja rouvat taas huvittelevat sen verran mitä täällä nyt voi tehdä.

Kylläpäs tässä jaariteltiin loputtomasti. Pari ensimmäistä lukua olivat suorastaan piinallisen yksitoikkoisia, ensimmäisessä ollaan värväysmatkalla jossain rajan tuntumassa ja siellähän puhutaan ja puhutaan, itseääntoistavuuteen ja jankkaavuuteen asti. Toisessa uusi lääkäri saapuu Helsinkiin ja Espoon tullilla sitten puidaan saako tämä tuoda epäilyttäviä laatikoitaan kaupunkiin, useiden sivujen verran: Alastalon salissako tässä kuvitellaan oltavan?
Kirjassa on pari vähän parempaa episodia, joista olisi voinut saada kivoja novelleja tai laajemmin kehittelemällä kyseisten henkilöiden ympärille kokonaisia kirjoja, erityisesti kaunoisen Sophie Rosenborgin sairastuminen isorokkoon, mutta yleisesti ottaen romaanina tämä oli jaaritteleva ja pölyinen, jos haluaa lukea kiinnostavia historiallisia romaaneja niin kannattaa valita jotain muuta.

Historialliset romaanit toki kertovat paljon myös kirjoitusajankohdastaan, ja Talvio kylvää kyllä pieniä yksityiskohtia ja viitteitä hyvinkin runsaasti, paras syy lukea kirja taitaakin olla se mitä se kertoo vuodesta 1941. Sodan uhka leijaili koko ajan kirjan yllä (vaikka aktuaalisia sotatoimia onkin mukana aika vähän) ja Suomen kohtalokysymykset olivat esillä, tyytymättömyyttä esitettiin Ruotsin välinpitämättömyyteen ja itärajasta oli paljon puhetta.
Hieman ihmettelin paria esitettyä kommenttia kuinka raja oli kovin lähellä Pietaria ja siksi uhka, kun Turun rauhassa se oli kuitenkin vedetty jo kohtalaisen kauas Pietarista (Talvio on toki tästä tietoinen, kun myöhemmin viittaa haminalaiseen venäläiskauppiaaseen), ja toisaalta ajankohtaisesti mukana oli viittauksia kuinka tärkeää olisi saada hyvin puolustettava rajalinja ja myös yhdistää rajantakaiset veljeskansat mukaan, vaikkei sitä ihan sanottukaan niin ymmärsin puhuttavan rajasta joka kulkee Laatokan ja Äänisen kautta Vienanmerelle (mikä 1941 oli hyvinkin ajankohtainen idea).
Muutenkin propagandistisia piirteitä saattoi kirjassa havaita, ja näiden kiinnostaminen taitaakin olla keskeinen syy lukea tämä teos. Muissa suhteissa on todettava että aika on ajanut tästä ohi. Muusta Talvion tuotannosta en sitten osaa sanoa, en jaksanut aloittaa tuota yhteisniteessä olevaa Yölintuakaan...

Helmet-lukuhaasteesta otan tällä kohdan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (en nyt tiedä oliko lukuvalmennuslistaus suoranainen suositus, mutta mennään nyt näin).

10.9.17

Mariama Bâ - Pitkä kirje



Tämä Mariama Bân teos oli jäänyt potentiaalisesti kiinnostavana mieleen Librarything-sivuston 1001 Books You Must Read before You Die -keskusteluista, ja kun se sitten tuli vastaan suomennettuna (suom. Annikki Suni) niin piti lukea.

Kirja on sarja kirjeitä joita keski-ikäinen senegalilaisnainen Ramatulaye kirjoittaa ystävättärelleen Aissatulle. Ramatulayen mies Modu on juuri kuollut ja perhe elää suruaikaa, joskin Ramatulayen ja hänen lapsiensa puolella suru ei ole kovin syvä: Modu oli muutama vuosi sitten ottanut toisen vaimon, huomattavasti nuoremman Bintun, ja vaikka kumpikaan ei ollut päättänyt erota, oli yhteiselämä kuitenkin käytännössä päättynyt. Näitä tapahtumia, niiden syitä ja vaikutuksia, ja muidenkin henkilöiden elämää (myös Aissatulla on ollut omat aviolliset ongelmansa) sitten käsitellään.

Ilahduttavasti teos ei ole mitenkään itsesäälissä ja kurjuudessa rypevä, Ramatulaye on voimakastahtoinen nainen jolla on ammatti (opettajana) ja joka pärjää myös itsenäisesti miehensä petoksesta huolimatta (moniavioisuus on toki laillista ja yhteiskunnan yleisesti hyväksymää, mutta silti se voi tuntua petokselta, erityisesti miten Modu asian hoitaa).
Hieman samaan tapaan kuin Alifa Rifaat Bâ nostaa ongelmaksi miesten heikkouden olla vastuullisia velvollisuuksiaan ja puolisojaan kohtaan, mutta myös naisten yhteiskunnallisen turvattomuuden kun asiat eivät menekään niinkuin pitäisi: traditionaalisesti naisten koulutusta vastustetaan, sukujen paine on voimakas ja naiset toimivat ja kuuluvat kodin ja perheen piirissä mutteivät laajemmin.
Vaikka tässä nimellisesti kirjeromaania kirjoitetaankin niin näitä pohditaan varsin moniäänisesti ja havainnollisin esimerkein, Bintu on jättänyt koulun kesken mennessää naimisiin ja vaikuttaa muutenkin varsin typerältä kanalta, ja tämän äiti taas on häikäilemätön opportunisti joka lypsää varakkaasta vävystään irti kaiken mitä saa (ja joka näin ollen on ollut hyvin aktiivinen saattamaan aikaan tyttärensä ja Modun avioliiton), Aissatun anoppi taas on ollut suuresti loukkaantunut että hänen korkea-arvoiseen sukuunsa tulee joku käsityöläisen tytär ja omalta osaltaan junaillut Aissatun ja poikansa avioliiton kariutumisen, ja sukujen, ystävien, naapurien tarkkailun alla on jokainen.
Ja toisaalta Ramatulayen ystävä, poliitikko Dauda, kritisoi naisten haluttomuutta osallistua poliittiseen osallistumiseen, muutoksia ei tule jos naiset keskittävät huomionsa vain perheeseen ja kotiin...

Tendenssimäisyys on vahvaa, ja sitä korostaa kirjan loppupuolen suhteellinen vaeltelu Ramatulayen, Modun ja Bintun avioliitosta muihinkin aiheisiin, vaikutelmaksi tulee että kirjailija halusi sanoa näistäkin asioista jotain. Kirjemuotoa ei ole niin uskottavasti kai edes yritetty toteuttaa, kyllä tämä on fiktion kaapuun puettu kannanotto, mutta sellaisena myös varsin kiinnostava, ja tietysti myös ikkuna toiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

8.9.17

Turun kirjamessut lähestyvät

Lokakuussa on suunnitteilla kirjamessuilua enemmänkin, kun perinteisen Helsingin lisäksi päätin lähteä tänä vuonna tutustumaan myös Turun messuihin. Tapahtuma on "joskus pitäisi"-tasolla ollut mielessä jo useamman kerran mutta olkoon "joskus" sitten tänä vuonna. Majoituksen ja matkatkin varasin jo, eli tarkoituksena olisi viettää entisessä pääkaupungissa koko viikonloppu 6.-8.10.
Toki Turussa on pitkästä aikaa muutenkin kiinnostava käydä, tähänastiset vierailut rajoittuvat pariin kolmeen kertaan ja tällä viikonlopulla siis yli kaksinkertaistan kaupungissa viettämäni ajan...


Matkajärjestelyjen ohella olen jo ehtinyt katsella ohjelmaa läpi potentiaalisesti kiinnostavia puheita ja keskusteluja poimien. Messujen teema, Suomi 100 vuotta, on jonkin verran mukana (joskin minun Suomeni on tietysti huomattavasti vanhempi, ja jos jossain niin Turussahan tämä pitäisi myös olla selvää), ja tottakai ohjelmaan kuuluu myös sekalaista harhailua ja kiinnostavien kirjojen bongailua (ja toivottavasti myös ihmisten kanssa juttelua, ainakin muutama tuttu on myös aikeissa tulla messuille, ja ehkä muutama sana tulee vaihdettua myös tuntemattomienkin kanssa.
Yksi kirjamessujen kiinnostavammista osioista on luonnollisesti pienkustantajat, näiltä kun tulee kiinnostavaa kirjallisuutta joka saattaa tavallisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissakin jäädä huomaamatta.

Niin, ohjelmasta. Kiinnostavia aiheita olen bongaillut tietopuolelta, jonkin verran mukana on myös yleisentuntuisia aiheita (ja vähän runojakin); kun en kotimaista nykykaunoa juuri lue niin tämän osaston "kirjailija puhuu uudesta kirjastaan"-ohjelmanumerot myös tulee sivuutettua. Ja taas kerran kiinnostavia juttuja on myös päällekkäin, enkä varmaan muutenkaan ihan kaikkiin menisi (haahuilullekin pitää jättää tilaa, ja syödäkin on hyvä joskus), ja toisaalta spontaanisti saattaa pysähtyä kuuntelemaan jotain ihan muuta...

Mutta tärpeiksi ja myös itselle muistutukseksi laitan nyt listan jutuista joita ainakin harkitsen vakavasti.

Perjantai 6.10.

10.20-10.40  Kallas  Kenellä on oikeus kirjoittaa toisen elämästä ja keiden elämästä ylipäätään kirjoitetaan?
10.40-11.00  Kallas   Ikäisekseen hyvin säilynyt – Satavuotiaan Suomen runoja
11.00-11.30  Agricola A-halli  Klassikkokeskustelu
11.20-11.40  Tieto B-halli  Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit
12.00-12.20  Tieto B-halli  Oikea ja väärä musiikki ja äänimaisemamme muutos
12.20-12.40  Tieto B-halli  Yksi maa - monta tapaa
12.20-13.20  Kallas  Miehen rooli kirjallisuudessa
12.40-13.00  Fiore A-halli   Poikien lukeminen - tunnistammeko erilaiset osaajat?
13.20-13.40  Kallas  50 keskeisintä kotimaista elokuvaa ja kirjaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi!
14.00-14.20  Kuisti B-halli  Turku Pop
14.40-15.00  Kuisti B-halli  Sanaiset kansiot
15.00-15.20  Kuisti B-halli  Vuoden kristillinen kirja -ehdokkaat
16.00-16.20  Kuisti B-halli  Jyrki 69:n seikkailuja
 
Lauantai 7.10.
 
10.20-11.20  Onerva 2. krs  Uskonpuhdistuksen juhlavuosi. Reformaattorin jalanjäljillä
10.20-11.00  Jukola 2. krs  Unohtuneet kirjat
11.00-11.40  Agricola A-halli  Millainen matka on ollut Kirjojen Suomi?
11.00-11.30  Fiore A-halli  Esikoiskirjan tuska ja ihanuus
11.30-12.30  Fiore A-halli  Kustannusala murroksessa
11.40-12.00  Kuisti B-halli  90-luku tuli takaisin!
11.50-12.20  Tieto B-halli  Yksi maa - tuhansia tapoja puhua
11.55-12.40  Auditorio  Suomalaisen runon ääni
12.20-13.00  Onerva 2. krs  Tieteen ja viihteen duetto
12.20-12.50  Tieto B-halli  Kenen ääntä me kuuntelemme? Kuka saa äänensä kuuluville?
13.20-14.00  Kuisti B-halli  Runokritiikkiä
13.30-14.00  Fiore A-halli  Sata vuotta fiktiota suomalaisuudesta
14.20-15.00  Onerva 2. krs  Enostone kustannuksen vuoden 2017 runokirjojen esittely
14.30-15.00  Fiore A-halli  Runouden uudet valtatiet
14.40-15.20  Kallas  Novellien voima
15.20-16.00  Agricola A-halli  Romaanin uudet muodot
16.00-17.00  Onerva 2. krs  Kirjallisuutemme klassikot ja vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria
16.10-17.00  Kallas  Uutta kotimaista runoutta
17.00-18.00  Jukola 2. krs  Monikielisyyden jatkumo kotimaisen kirjallisuuden historiassa
 
Sunnuntai 8.10.
 
10.40-11.00  Kuisti B-halli  Harhaile ja tee löytöjä kirjallisuuden viidakossa
11.00-11.40  Eino 2. krs  Runomeditaatio Sata suomalaista runoa
13.40-14.00  Eino 2. krs  Mikä olisi erikoisempi esine kuin kirja?
14.40-15.00  Onerva 2. krs  Naantalin luostarin kirja
15.00-15.40  Jukola 2. krs  Suomi ja suomalaisuus on koodattu täyteen raamatullisuutta
16.20-17.00  Jukola 2. krs  Miten kirjani ovat kuolleet?
 
Sunnuntai on näköjään hiljaisempi päivä muihin verrattuna, silloin on ilmeisesti kaikki ne muita ihmisiä kiinnostavat jutut. 
Ohjelmasta käy paremmin ilmi ketä puhujia noissa on ja jonkin verran myös sisältökuvausta, en nyt niitä tänne laita. Kerron sittä paikanpäällä tarkemmin mitä puhuttiin niissä tapahtumissa joihin oikeasti päädyn paikalle. 

Nähdään Turussa!