18.8.17

Lukumaraton 18-19.8.

Kirjablogien yhteinen lukumaraton on täällä taas: tämänkertaista yhteismaratonia emännöidään Oksan hyllyltä -blogissa ja omalta osaltani tämä on jo...aika mones.


Aloitan tällä kertaa vähän aikaisemmin, jo nyt edellisenä päivänä kello 15.00 ja seuraavat 24 tuntia olisi tarkoitus käyttää mahdollisimman suurelta osin lukemiseen (luonnollisesti ajattelin nukkua, ja syödäkin varmaan jotain). Pari tavoitekirjaa on jo mietitty ja kummankaan tekijä ei ole ennalta tuttu joten katsotaan miten sujuu maratontyyppinen lukeminen niissä, hyllyssä on sitten lisää valikoimaa jos tarvitsee vaihtaa.

Raportoin etenemisestä sopivin väliajoin täällä.

Että pääsen vauhtiin, aion aloittaa kevyemmän oloisesta teoksesta, eli Elin Wägnerin Pohjoistullin tyttösakista.

16.15
Ensimmäiset reilu 60 sivua (eli noin puoleenväliin) luettu Pohjoistullin tyttösakkia, eli varsin reippaasti etenee. Irene Mendelinin suomennos on julkaistu 1919 eikä ole ihan nykyisten kielistandardien mukainen, alkuteos ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin: kertoja Elisabeth tulee konttoristiksi Tukholmaan, asuu yhdessä kolmen muun konttoritytön kanssa ja kertoilee arkisesta elämästä: tämä on vähän kuin Hilja Valtonen maustettuna sosialismilla.

Kepeästä tyylistä huolimatta yhteiskunnalliset kysymykset pysyvät esillä ja noihin aikoihin naisten käyminen palkkatyössä oli varsin uusi asia ja luonnollisesti hyvin epäilyttävää, ja moni muukin asia on nykykulmasta kiinnostavan nyrjähtänyt (huvituin kuinka tyttösakki harrastaa kulttuuria, heillä on seinillään Botticellin ja Rembrandtin jäljennöksiä ja aamiaispöydässä luetaan ääneen runoja...ovat ehkä köyhiä mutta ylpeitä).

17.45
Pohjoistullin tyttösakki luettu, kaikki 138 sivua. Valtosmaisuus pysyi yllä joskin asiat eivät ihan niin menneet kuin odottaa voisi, vaikka tiettyjä henkisiä yhteyksiä tässä tuntuikin Nuoren opettajattaren varaventtiiliin. Ja sosialistiset ja feministiset näkemykset pysyivät kyllä esillä.

Oma osuutensa kiinnostavuudesta tuli myös iästä, joitain viittauksia ja pikkutapahtumia en ymmärtänyt lainkaan mistä niissä oli kyse, ja muutenkin niin pienissä ja suurissa asioissa tuli käänteitä jotka aikalaisittain saattoivat olla aivan tavallisia mutta nykynäkökulmasta ei tulisi ajatelleeksi: harvassa nykykirjassa henkilö ottaa noin vain harmonikan esiin ja alkaa soittaa, noin esimerkiksi, ja toisaalta monien toimien perustana olevat ajatusmallit tuntuvat hämmentäviltä. Vaikka ollaan niinkin lähellä kuin sadan vuoden takaisessa Tukholmassa. (Ja juu, jotkut toiset asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan niin paljon kuin voisi toivoa)

Tämä kirja ei kuulu Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen koska on ruotsalainen, mutta tuli kuitenkin tietooni kun etsin haasteeseen sopivaa luettavaa, ja hyvä että tuli.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en tahdo kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

Nonih, sitten voisi aloittaa seuraavan kirjan, jatkaen työväenluokan naisilla.

20.00

Tai vähän muidenkin luokkien naisilla ja miehillä mutta kuitenkin: Zhang Jien Raskaat siivet on edennyt n. 80 sivun verran (suomennos saksan kautta Marja Kyrö).
Kirjan alussa oleva henkilöluettelo saattaa jo pelottaa joitain pois (ja on tarpeen, henkilöitä on paljon, myös näkökulmahenkilöitä) ja miljöökin ehkä, ollaan 70-80-luvun Kiinassa ja suuri osa henkilöistä työskentelee Raskaan teollisuuden ministeriössä tai on muuten sen kanssa kosketuksissa. Ja paljon puhutaan yhteiskunnasta ja ideologiasta ja teollisuudesta ja sosialismista ja arkielämästäkin.
Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole paljastunut, tässä on ensemble-kerrontaa jossa jokaisella henkilöllä on omia tekemisiään.

Juu, voisin luonnehtia teosta hieman kuivakkaaksi mutta toisaalta tällainen reipas yhteiskunnallisen pohdinnan määrä toisesta kulttuurista on oikeasti kiinnostavaa samalla kun elämän pienet yksityiskohdat saa tähän kuitenkin elämän tuntua, ja hyvin toteutettu ensemble on aina ilahduttavaa. Saa nähdä miten homma etenee.

Oh, typeryydet saavat luonnollisesti jäädä sikseen, onhan hänen hiuksissaan jo harmaita suortuvia. Ei edes täällä neljän seinän sisällä saa antaa periksi; löyhän käytöksen, kun se kerran on tullut tavaksi, laahaa mukaan toimistoon ja yleisille paikoille sitä lainkaan huomaamatta, ja sitten saa korjata kärkeviä huomautuksia ja joutuu puhutteluun. Ja vaikka sen jälkeen varoo minkä taitaa, niin muiden silmissä käyttäytyminen on silti hullua. Kymmenen hyvää työtä päivässä eikä yksikään sielu niitä muista; mitättömän pieni ajattelemattomuus tai laiminlyönti, ja ihminen on leimautunut mahdottomaksi ikiajoiksi, leimautunut noudatettaviksi tarkoitettujen sääntöjen rikkojaksi. Laupias taivas!

23.00

Vielä hiljan rakastettiin sellaisia sanoja kuin 'luokkataistelu' tai sellaisia ilmaisuja kuin 'taistelu elämästä ja kuolemasta'. Ikään kuin kärjistyneet ristiriidat olisivat mahdollisia vain vihollisleirien kesken. Ovatko saman leirin sisällä esiintyvät erilaisia näkemyksiä koskevat ristiriidat helpompia ratkaista?

Kirja etenee, sivulla 140 tällä hetkellä, ja jatkuu samalla tyylillä: lisää näkökulmahenkilöitä jotka elämäntilanteineen, luonteineen ja aatoksineen ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta tyytymättömyys, sisäinen kuohunta, ristiriidat leimaavat kaikkien elämää. Varsinaista juonta ei ole, mutta temaattisuutta on.
Vaikka kirja eteneekin sujuvasti niin ei tämä varmaan kaikkien kirja ole...

Ei pidä vaatia eikä toivoa, että nuorten tunteet ja käsitykset sopisivat saumatta meidän omiin käsityksiimme. Eikä liioin sovi odottaa, että nuoret puolueen jäsenet suhtautuvat puolueeseen samalla tavalla kuin me aikanamme. Me taistelimme henkemme edestä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, he vaativat nykyään lisää ajatuksenvapautta, heillä on enemmän elämänkokemusta kuin meillä oli, he ovat kokeneet useampia historiallisia muutoksia kuin me. Tosiasiat ovat opettaneet heidät ajattelemaan ja arvioimaan tarkemmin. Me emme saa katsella maailmaa rouva Nelikiloisen silmin, puolueen jäsenet eivät saa väsyä astumaan eteenpäin. Kun et enää jaksa, saat käydä lepäämään mutta et saa jäädä toisten tielle seisomaan.

Jatkan vielä jonkin matkaa kunnes uni tulee, aamulla sitten lisää.

10.15

Hänellä oli monia pieniä mutta rakkauteen verrattuna realistisempia toiveita. Rakkaus on yhteiskuntatieteiden ja tulevaisuuden aihe.

Myöhäisillan ja aamun lukemisella olen nyt sivulla 232. Hetken kesti aamulla taas päästä vauhtiin kun Mo Zheng vertaa itseään Jean Valjeaniin ja niin vertaa myös Zheng Yuanyuan, mutta kyllä tämä taas lähti, ja luo kiinnostavan monipuolista kuvaa ajastaan ja sen ihmisistä. Ja tässähän alkaa jännittää miten Chen Yongmingin johtamien Shuguangin autotehtaiden käy.

Teos on myös hyvää jatkoa viimevuotiselle "Leningrad - Ost-Berlin" -haasteelle, kuvataan niin sosialistista järjestelmää kuin ihmisiä siinä...

Luojan kiitos, että kaunokirjalliset tuotteet eivät ole keskuskomitean dokumentteja, ei niiden voi odottaa joka suhteessa olevan läpikotaisin harkittuja. Edes keskuskomitean dokumenteissa ei jokainen sana eikä jokainen lause ole niin täsmällinen kuin matemaattinen kaava. Hänet itsensä asia jättää kylmäksi, ja ilmeisesti muutkin suhtautuvat siihen melko tyynesti, mutta Feng Xiaoxuan ja Song Ke tuskin tyytyvät siihen, että heitä näin vähätellään. Totta on, että kritiikki ja itsekritiikki ovat arvokkaita puolueperinteinä, mutta ei siitä vielä niin kauan ole, että tietyt persukset sinnikkään kiipimisensä takia kävivät koskemattomiksi, vielä koskemattomammiksi kuin tiikerin takapuoli.

14.15

Valokuvan nauru kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Sille, joka odottaa jossakin. Jossakin elämän risteyksessä.
Se ei kuulu äidille, joka on hänet synnyttänyt, eikä isälle, joka on hänet kasvattanut. Synnyttänyt ja kasvattanut, ja nyt heidän täytyy katsella sivusta, kuinka jokin nuori tuulihattu vie tyttären heiltä noin vain. Edes mitenkään ponnistelematta. 

Noniin, Raskaat siivet on luettu loppuun sivulle 366, uuteenvuoteen 1981. Poliittiset tasapainottelut ja muut vihjailut kävivät paikka paikoin haastaviksi nyansseissaan, mutta silti ja osittain myös siksi, erinomainen teos, joka sinänsä sopi hyvin tällaiseen maratonluentaan, sen verran sivuja että ei ehkä muuten tulisi yhdellä istumalla luettua, mutta henkilöitä ja rinnakkaisia tilanteita oli sen verran paljon että hyötyi tiiviistä lukemisesta.

En olisi varmaan muuten ikinä keksinyt tätä lukea, jos en olisi katsonut mitä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivia "1001 Books You Must Read"-kirjoja on järkevästi saatavilla: tämä oli yksi ei-kovin-suuresta joukosta.
Ja ilmeisesti teos aiheutti kohtalaisesti kuohuntaa ilmestyessään rehellisyydessä ja satiirissa, toisaalta kiinnostavaa oli että pyrkimyksenä oli ymmärtää hyvinkin kaikkien toimijoiden ajatuksia ja toimia: osa näyttäytyi ehkä positiivisemmin kuin toiset, mutta kaikki olivat omassa sisäisessä logiikassaan ymmärrettäviä ja toisaalta kyseenalaisuuksia oli myös vähän jokaisen toimissa. Kiinnostava teos siis myös sinä mielessä että se oli kuitenkin kommunistisen ideologian edustaja mutta itsekin pohti ja kyseenalaisti mitä se kommunistinen ideologia oikeasti on tai kuuluisi olla. Siis kirja joka tarjoaa näkökulman toiseen aikaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan ja mitä parempaa voi kirjalta toivoa?

Olisin tässä voinut vielä loppuun vetäistä jonkin novellin tai pätkän jotain pitempää kirjaa mutta taidan kuitenkin lopettaa tähän. Yhteissivumäärä 504 ei ole mikään kärkitulos mutta luin ne kaksi kirjaa jotka halusinkin maratonilla lukea ja ne molemmat olivat erinomaisen kiinnostavia teoksia, tämä on hyvä näin.

Sitten voisi käydä vaikka vilkuilemassa mitä kuuluu niille maratoonareille jotka ovat jo aloittaneet tai jotka ohta aloittavat...

17.8.17

Robert Louis Stevenson - Olalla

 

Viimeinen minulla oleva Penguinin pikkumusta on Robert Louis Stevensonin pitkä novelli Olalla.

Kertoja, haavoittunut brittiupseeri, tarvitsee lomaa toipuakseen, ja muuan tuttava ehdottaa erästä taloa Espanjassa: talo on ajan saatossa rappeutunut ja ehtona oleskeluun tulee, että vieras pysyy omissa oloissaan ja pitää seurustelun talon oman väen kanssa minimissä.
Kertoja saapuukin taloon, jonka omistaa vanha ja dekadentti aatelissuku, tai mitä siitä on jäljellä: flegmaattinen äiti, poika Felipe joka on vähän yksinkertainen ja mahdollisesti päästään vialla, ja sitten tytär Olalla joka pysyy kuitenkin piilossa. Ja mistä tulevatkaan öiset äänet?
Noniin, kirjan takakansi antaakin vihjesanan "vampirism" ja onhan tämä tyylipuhdasta 1800-luvun kauhuromantiikkaa, jos laji kiinnostaa niin mikä ettei (tämä myös on kirjoitettu ennen Draculaa, joten yleisimpiä lajityyppikliseitä ei kuitenkaan harrastettu...)

Sattumaa oli lukea tämä niin lähekkäin House of Ulloan kanssa, kun päällekkäisyyttä jonkin verran oli. Mielikuva vanhan järjestyksen pitkälle eteneestä rappiosta on jaettu, ja varmaankin heijastelee todellisiakin tilanteita ja koko maata, jolla oli loistava menneisyys mutta nykyisyyden kanssa oli vähän niin ja näin...ja loiston päivät olivat tosiaan jo vakaasti menneisyydessä, toisin kuin vaikkapa Tiikerikissassa.

16.8.17

Ingrid Noll - Apteekkari


Kirjan premissi on aika kiintoisa: kertoja Hella Moormann ja Rosemarie Hirte (joka ilmeisesti oli päähenkilönä Ingrid Nollin edellisessä kirjassa) jakavat sairaalahuoneen ja Hella innostuu kertomaan elämäntarinaansa josta ei vaiheita puutu, ja Rosemarie laukoo väliin joitain kommentteja.

Hella on jo lapsuudestaan lähtien ollut "kiltti tyttö", pinko koulussa ja myöhemmin ahkera ja kunnollinen apteekkari, mutta miesten kanssa on aina ollut ongelmia, Hella kun tuntee vetoa hankaliin tapauksiin joita sitten yrittää "parantaa", yleensä huonolla menestyksellä...suhteellisesti ottaen Levin on siis selkeä parannus ainakin pintapuolisesti, opiskelija ja rikkaan isoisän ainoa perijä (jos siis jättää huomiotta isoisän innokkuuden testamentin muutteluun), mutta eipä tämäkään tapaus mene ihan putkeen. Ja ruumiitakin tulee, kuten Sapo-sarjassa sopii odottaakin.

Tässä oli vähän Patricia Highsmith -tyylistä kuviointia, ja Hella toki kertomuksessaan esiintyy hankaliin tilanteisiin ajautuvana uhrina, jolle nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sanotaanko vaikka että ei hän ole ongelmiinsa suinkaan viaton. Ja se on myös ongelmana tässä, kirja nojaa vahvasti henkilöihin mutta minun on vaikea pitää Hella Moormannia kovinkaan uskottavana hahmona, että kukaan käyttäytyisi noin tolkuttomasti tai alkaisi tarinoimaan tällaista tarinaa tuntemattomalle henkilölle...

Frau, Signora & Bibi -haasteeseen luetut saksalaisdekkarit (tämän suomensi Oili Suominen) eivät nyt niin vakuuta. Kirjan rakenne sinänsä oli ihan kiinnostava ja tietyssä kyynisessä asenteessa oli ansionsa, joten saattaa olla että se Nollin edeltävä teos Kukko on kuollut voisi olla parempi.

15.8.17

Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa


Kun olen katsellut Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivaa vanhempaa kirjallisuutta niin eipä sitä ihan valtavasti löydy; jos kirjailijoita olisikin niin löytyykö kirjojaan mitenkään järkevästi...
Emilia Pardo Bazánin The House of Ulloa on niitä poikkeuksia: ei kai tätäkään voi valtavan tunnetuksi julistaa mutta kirja on 1001 Books -listassa ja ilmeisesti on myös väistämättömiä teoksia espanjalaisen kirjallisuuden opinnoissa, ja tuore Penguin-painoskin löytyi Akateemisesta joten luetaan.

Nuori (ja kokematon, naivi) pappi Julián on lähetetty Galician maaseudulle vanhan ja arvokkaan aatelissuvun kartanoon kappalaiseksi: harmi vain että kartano ja suku on kovin rappeutunut niin taloudellisesti kuin moraalisestikin, Ulloan markiisi Don Pedro on eleissään ja toimissaan toki ylpeä mutta perusteita ei juuri ole, ja tilan todellinen voima on majordomo Primitivo, vanha kiero mies jolla on lähiseudulla kaikki langat käsissään. Tätä sotkua Julián sitten yrittää selvitellä parhaan taitonsa mukaan, mutta kovin vaikeaa on.

Juoneltaan ja tunnelmaltaan kirja tuntuu hieman muodottomalta, kirjan alku liikkuu hieman goottilaisissa tunnelmissa mutta sitten lähdetään laatimaan avioliittoa ja sitten tapahtuu kaikenlaista muutakin, aina silloin tällöin muistetaan heittää sekaan vähän lisää goottilaista romaania ja sitten taas koomisempaakin ainesta...mukana on jotain kaikille.
Pardo Bazan mainitaan naturalismin edustajana ja juu, tuttuja piirteitä löytyy, realistinen ote mutta rappeutumista ja hajoamista korostetaan: 1800-luvun lopun ajankuva myllerryksineen kyllä tuntuu ja onkin kirjan ansioita. Vähän tästä tuli mieleen myös Gradia Deledda sekä ne kirjat joita Stella Gibbons parodioi...

Lopulta juonta taas vedetään kokoon niin että tässä tiettyjä kirjan kattavia teemoja saattoikin havaita, vaikka lukiessa ei siltä aina tuntunut: en ollut mitenkään erityisen ihastunut lukiessani vaikka ihan hyvin etenin, mutta lopun myötä tuleekin esiin kiintoisia ajatuksia.

Primitivo returned from his expedition, clutching a dusty cobwebbed bottle in either hand. For want of a corkscrew they opened the bottles with a knife and then filled the small glasses that had been brought out for the occasion. Primitivo drank hard, and joked freely with the abbot of Ulloa and the master of the house. Sabel, for her part, served with greater familiarity as the feast drew on and the wine went to their heads. She leaned across the table and laughed at a joke that made Julián lower his eyes, for he was not accustomed to the after-dinner talk of huntsmen.

14.8.17

Runokuu lähestyy

Heinäkuiset kirjabloggaaja-runokävelijät (runokävelystä) osallistuvat nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteeseen. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto (yhteistyökumppaninaan Kirjasampo) innostaa lukemaan runoja rakkaudesta.
 

Kuuden kirjabloggaaja-runokävelijän rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:
21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!
Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia.

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

12.8.17

Mercè Rodoreda - Death in Spring

 

Sitten "mitäköhän mä just luin"-osastoa.

Alkuvuodesta luin yhden katalaaninkielisen kirjallisuuden suuruuksista, Mercè Rodoredan, ainoan suomennetun kirjan, Timanttiaukion, ja kun tämä viimeisiinsä kuuluva (ja postuumisti julkaistu) teoksensa tuli vastaan niin luetaan.

Kuten Timanttiaukiossa, tässäkin pysytään maantieteellisesti hyvin rajallisella alueella, ahdistavassakin määrin: koko kirja sijoittuu pieneen nimeämättömään kylään, mahdollisesti jossain Kataloniassa (pari sanallista viittausta vinkkaa sinne päin, joskin alkukielellä ne saattavat olla vieläkin neutraalimpia). Ulkomaailmasta ei juuri edes huhuja kuulu: jo ohimenevä mainintakin että yksi kylästä lähtevä tie vie naapurikylään tuntuu häiritsevältä.
Henkilöiden nimiäkään ei mainita, päähenkilö on kirjan alussa 14 ja lopussa ehkä parikymppinen, päähenkilön isä kuolee kirjan alussa, äiti on kuollut jo aiemmin, ja niin päähenkilömme alkaa suhteeseen paria vuotta vanhemman äitipuolensa kanssa (henkilöillä on siis kuitenkin nimet, seppä tekee jokaiselle syntyneelle renkaan ja laatan jotka kiinnitetään kylän vieressä olevan metsikön puihin, kullekin omansa...)

Perinteitä kylässä riittää muitakin: alussa kerrotaan kuinka kylän talot maalataan joka vuosi vaaleanpunaisiksi, ja pian tulee esiin yhä uusia tapoja, traditioita, uskomuksia, ja monet niistä aika groteskeja, makaabereja, synkkiä ja raakoja...kuolema ja väkivalta ovat koko ajan purskahtamassa esiin, ja niitä käsitellään rituaalisten symbolien kautta.

Varsinaista juonta kirjassa en tavoittanut, onpahan matka outouteen: kerronta ja kieli on vahvaa, melkein proosarunoa ja tuo yhden lisäulottuvuuden symbolien ja niiden kohteiden käsittelyyn, ja saa pohtimaan että olisiko tässä luettavissa vielä lisääkin tasoja (kirjoittaako Rodoreda Francon Espanjasta vai yleismaallisesta elämän ja kuoleman kierrosta vai jostain muusta vai kaikista noista).
Merkillinen teos, tässä on mukana kuvia jotka tuskin ihan hetki kaikkoavat mielestä vaikka kokonaisuus onkin vaikea hahmottaa...

Osuma Frau, Signora & Bibi -haasteeseen (ja jostain kummallisesta sattumasta minulla on nyt kesken kolme kirjaa joissa kaikissa ollaan Iberian niemimaalla, joka ei paljasta itsestään kauneimpia puoliaan, kuullette kahdesta muusta lähipäivinä).

Did death die tired from having killed? When skin turned cold, flesh hardened and all grew icy and wooden, where had death gone? If death was each person and each person was death, why don't we refer to "deaths"? The deaths of men and women, deaths waiting inside like the worms of misery. The deaths of children: silent, hidden, ready for the stone to strike. One eye open and laughing. Why not "deaths are coming" instead of "death is approaching"? Death inside trees. Arborideaths - rotted from within - die in the end. The tree that has sheltered death turns very slowly to dust, over time's time. It comes apart. It is like a caterpillar, the prisoner had said. Death lives within the tree, like the butterfly within the caterpillar.

8.8.17

John Gay - The Beggar's Opera

 

Tämän näytelmän ei varmaan kuuluisi toimia ollenkaan näin hyvin nykyaikana: John Gayn teos on melkein 300 vuotta vanha parodia oman aikansa muotivillityksestä eli italialaistyyppisistä oopperoista, erityisesti tuolloin Lontoossa vaikuttaneesta Händelista (kyseiset oopperat tunnetaan toki nykyäänkin mutta luulen että parodia on lopulta ollut kulttuurisesti näkyvämpi), ja viittaukset muihin ajankohtaisiin aiheisiin ovat myös lukuisia. Tässä painoksessa oleva esittelyteksti kannattaa siis lukea, ynnä myös lukuisat alaviitteet, kun ne lukukokemusta auttavat, mutta teos itsessään on toki myös riemukas.

Varsinainen tarina on varsin yksinkertainen, kaikesta juonittelusta huolimatta. Varas Macheath (kirjaimellisesti nummenpoika, siis maantierosvo) on mennyt vannomaan rakkautta kahdelle nuorelle naiselle, Polly Peachumille ja Lucy Lockitille, ja nämä yrittävät kampittaa toisiaan ja auttaa macheathia pulasta, koska neitosten isät Peachum ja Lockit taas pyrkivät saamaan Macheathin hirteen (Peachum on varastetun tavaran välittäjä, Lockit vankilan vartija, molemmilla on käynnissä monenlaisia bisneksiä...)

Eikä juonesta nyt niin paljoa väliksikään, koska italialaisissa oopperoissa on onnellinen loppu niin metatietoisesti sellainen on laitettu tähänkin yrittämättä edes varsinaisesti selittää sitä mitenkään uskottavasti, ja muutenkin oopperan konventioille irvaillaan. Koko asetelma, nostaa miljööksi Lontoon epäilyttävämmät osat ja henkilöiksi varkaat ja huorat, on tietysti käänteistä siitä mitä oopperoissa yleensä tehtiin, ja lauluosuuksia ja aarioita käytetään paljon mutta ne on sovitettu kansanlaulujen melodioihin korkeamman sävellystaiteen sijaan (melodiat on mainittu joka aarian kohdalla, itse tunsin niminä vain Greensleevesin ja Packington Poundin, kuultuna osa muista olisi ehkä tuttuja).
Kyynisyyden, korruption ja käänteisyyden leima tuntuu muussakin näytelmässä, vaikka tunnelma pysyykin hyvin kepeänä (mm. Peachumin kauhistelu että onko tyttärensä Polly sortunut menemään naimisiin on varsin riemukas, samoin Peachumin varsin monimutkaiset bisnekset jotka ilmeisesti perustuivat ihan todellisiin esimerkkeihin ja käytänteisiin...)

Vaikka parodian kohde onkin hämärtynyt historiaan niin parodia silti toimii, antaa kiinnostavaa ajankuvaa ja toisaalta on ymmärrettävissä myös nykyhetkessä. Pitäisi varmaan se Brechtin versio lukea myös jossain vaiheessa...

Jenny Diver: I never go to the tavern with a man, but in the view of business. I have other hours, and other sort of men for my pleasure. But had I your address, madam -
Macheath: Have done with your compliments, ladies, and drink about. You are not so fond of me, Jenny, as you use to be.
Jenny Diver: 'Tis not convenient, sir, to show my fondness among so many rivals. 'Tis your own choice, and not the warmth of my inclination that will determine you.

Air XXIII All in a misty morning

Before the barn door crowing,
The cock by hens attended,
His eyes around him throwing,
Stands for a while suspended.
Then one he singles from the crew,
And cheers the happy hen;
With how do you do, and how do you do,
And how do you do again.

Macheath: Ah Jenny! Thou art a dear slut.

6.8.17

Gerard Manley Hopkins - As Kingfishers Catch Fire

 
 Vielä on Penguinin pikkumustia pari jäljellä.

Petrarcan yhteydessä oli puhetta että sonettiin mittana on jonkin verran vaikeaa päästä sisälle, muoto on joskus liiankin tiukka...ja Gerard Manley Hopkins ei kokemusta muuta: runoilija käyttää paljon sonettimuotoa joskin myös kehittää sitä, ja ei ole kovin helppo.

Hopkins oli 1800-luvun loppupuolella elänyt englantilainen pappi ja runoilija, joskin suurin osa tuotannostaan julkaistiin postuumisti. Postuumia mainetta kuitenkin tuli, koska runoilija katsotaan yhdeksi englanninkielisen modernismin edelläkävijäksi: vaikka sonettien rakennetta käytetäänkin niin mittaa venytellään, jambisista pentametreista ei ole niin väliksi vaikka rytmi pysyykin hyvin tärkeänä elementtinä, ja impressioiden ja kuvien virta sinkoilee hyvinkin omalaatuisella tavalla (suosikkiaiheinaan luontokuvaus, uskonnollinen mystiikka ja näiden sekoittuminen): paikka paikoin mieleen tuli kyllä että esim. T.S.Eliot on Hopkinsinsa lukenut...
Ja vaikka ajoittain luulenkin englantia osaavani niin Hopkinsin kieli on kyllä sellaista että taitoni eivät aina riitä...eli tämän teoksen lukeminen oli kyllä täynnä "mitä ihmettä minä oikein luen"-hetkiä.

Mutta vaikken aina, tai edes kovin usein, tajuakaan mitä Hopkins sanoo, niin tapa sanoa on kyllä usein vaikuttava: tapa käyttää rytmiä, viitteellistä sonettimittaa mutta myös säkeiden sisäisiä riimejä ja alliteraatiota, toistoa jne. Hopkinsista tuli mieleen hip hop, aina ei sanoista ja fraaseista ymmärrä mistä puhutaan mutta rappaajan flowta voi silti arvostaa...

(esimerkkirunossa ollaan jo vaellettu aika kauas perinteisestä sonetista vaikka se viitteellisenä vielä näkyykin, mutta tässä näkyy sanankäyttöä niin hyvin...)

That Nature is a Heraclitean Fire and of the Comfort of the Resurrection

Cloud-puffball, torn tufts, tossed pillows ' flaunt forth, then chevy on an air-
built thoroughfare: heaven-roysterers, in gay-gangs ' they throng; they glitter in marches.
Down roughcast, down dazzling whitewash, ' wherever an elm arches,
Shivelights and shadowtackle in long ' lashes lace, lance and pair.
Delightfully the bright wind boisterous ' ropes, wrestles, beats earth bare
Of yestertempest's creases; ' in pool and rut peel parches
Squandering ooze to squeezed ' dough, crust, dust; stanches, starches
Squadroned masks and manmarks ' treadmire toil there
Footfretted in it. Million-fuelèd, ' nature's bonfire burns on.
But quench her bonniest, dearest ' to her, her clearest-selvèd spark
Man, how fast his firedint, ' his mark on mind, is gone!
Both are in an unfathomable, all is in an enormous dark
Drowned. I pity and indig ' nation! Manshape, that shone
Sheer off, disseveral, a star, ' death blots black out; nor mark
               Is any of him at all so stark
But vastness blurs and time ' beats level. Enough! the Resurrection,
A heart's-clarion! Away grief's gasping, ' joyless days, dejection.
               Across my foundering deck shone
A beacon, an eternal beam. ' Flesh fade, and mortal trash
Fall on the residuary worm; ' world's wildfire, leave but ash:
In a flash, at a trumpet crash,
I am all at once what Christ is, ' since he was what I am, and
This Jack, joke, poor potsherd, ' patch, matchwood, immortal diamond,
               Is immortal diamond.

3.8.17

Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin


Sveitsiläisessä laaksossa sataa, tiet ovat poikki, sähkötkin katkeilevat samoin kuin herra Geiserin muisti. Herra Geiser, leskimies, kiinnittää nastoilla talonsa seiniin otteita kirjoista ja lappusia, tiedonpalasia erityisesti geologiasta ja paleontologiasta mutta myös paikallistietoa, mainintoja Raamatun luomiskertomuksesta ja sekalaista muutakin, eikä oikein itsekään tiedä miksi mutta tietojen kerääminen on tärkeää. Välissä sitten tehdään kotona muuta ja käydään ulkona kävelemässä ja kiipeämässä rinnettä ylös ja alas ja tarkkaillaan merkkejä mahdollisesta maanvyörymästä.

Varsin lyhyt romaani jakautuu lyhyisiin kappaleisiin joiden välissä on vielä lyhyempiä lyhyiden lauseiden mittaisia kappaleita, ja otteita tietokirjoista, listoja, kaaviokuvia...kerronta on siis varsin fragmenttista mutta fragmenteista muodostuu kuitenkin laajempi kuva, kuva ihmisestä ja maailmasta geologisissa mittakaavoissa, ihminen ilmestyi holoseeniin ja pian tulevat sateet ja jäätiköiden sulamiset jotka peittävät ison osan maanpintaa alleen, ei ehkä Alppeja mutta muualla. Dinosaurukset olivat aikanaan ja sitten katosivat, niin tekee ihminenkin. Ja fragmenttisuudestaan ja suurista kysymyksistään huolimatta teos on hiottua ja hallittua kieltä jotta luenta kulkee selkeästi ja toteavista peruslauseista huolimatta kerronnassa on lämpöäkin.
Minulla ei ollut oikein mitään ennakko-odotuksia teosta kohtaan, Max Frischin nimen olen kuullut aika ajoin mainittavan mutta en ollut lukenut, tilanne pitääkin korjata, sen verran kiinnostava teos tämä oli (suom. Markku Mannila).

Otan tällä teoksella myös Helmet-lukuhaasteen kohdan 13. Kirja "kertoo sinusta": paikallistasonsa rinnalla teoksessa on kysymys myös ihmisestä lajina, ja minäkin olen ihminen.
Kirja on luettu myös Kiiltomadossa

Kerran aikaisemminkin, 1970, on kylän alapuolella sortunut tienpätkä, seuraavana aamuna sen rautakaiden roikkui taipuneena rotkon reunalla, ja tietyömaa haittasi liikennettä koko kesän, mutta ei sentään pysäyttänyt sitä. Sellaisia sortumia on näillä seuduin ollut aina -

Matkan varrella kolme sateen pieksämää lammasta.

On turha kysyä, miksi herra Geiser, baselilainen, on asettunut asumaan tähän laaksoon; herra Geiser on tehnyt niin.

Vanhaksi tulee kaikkialla.

Välillä herra Geiser seisahtuu: rotkon suunnasta harmaata pauhua - mutta rautakaide on vielä paikoillaan. Kun voi kulkea ilman sateensuojaa, kun joka puolella ei ole lätäköitä, kun jokaisesta kuusesta ei tipu pisaroita, kun vastakkaisen rinteen metsät eivät ole mustia eivätkä vuoret ole verhoutuneet pilviin, kun puutarhassa voi puuhailla, kun liikkeellä on perhosia, kun kuulee mehiläisten surinaa ja yöllä pöllön huhuilua, kun voi seistä onkivapa kädessä puron äärellä ja on terve, siis tyytyväinen, vaikka ei saisi saalista koko päivänä, ja kun tietä ei ole katkaistu, niin että laaksosta voisi päästä muualle kolme kertaa päivässä, silloin laakso on maalauksellinen - muuten tänne ei tulisi saksalaisia ja hollantilaisia kesästä toiseen.

2.8.17

Muinais-Venäjän sankarirunoja


Kun olen eeppisestä runoudesta pitänyt niin kun tällainen kokoelma vastaan tuli niin pitihän se lukea. Suomentaja A.O.Väisänen on valikoinut sarjan bylinoita tai starinoita (jälkimmäisestä sanasta tulee myös suomeen sana 'tarina') ja 21 tarinaa saatesanoineen on kirjaan päätynyt: kovin pitkiä nämä eivät ole, vain pari tarinaa ylittää kymmenen sivun pituuden eli varsinaisia eepoksia ei tässä luoda.

Väisänen on myös käännöksissään ollut ilmeisesti aika vapaa tulkitsija, mm. sovittaen runot kalevalamittaan kun alkukielisissä ei ilmeisesti varsinaista mittaa ollut, ja muutenkin mukana on kalevalamaisia maneereja, joten en sitten tiedä missä määrin kyseessä on käännös ja missä määrin Väisäsen uudelleentulkinta tarinoista.

No, joka tapauksessa. Mukana on ihmesatuja ja mahdollisesti historiallisiakin episodeja, joskin muokkautuneena: aika monessa tarinassa vaikuttaa Kiiovan ruhtinas Vladimir (joka jälkisanojen mukaan on yhdistelmä ainakin kolmesta historiallisesta henkilöstä). Sankareita on monia, Ilja Muromalainen on suosituimpia mutta Volga, Djuk Tapaninpoika, Sotko ja moni muu on myös mukana (naisia unohtamatta, Vasilisa ja Rjasanin Outi kunnostautuvat myös). Ja, no, osa jutuista on aika sotaisia ja suoraviivaisiakin jossa sankari tulee, tappaa vihollisen ja palkitaan, ja osa monipuolisempiakin (mm. Sotkon ihmesatu vedenalaisessa valtakunnassa).
Aika lailla samaa tavaraa kuin paljossa muussakin epiikassa (mm. viime kuussa lukemani Aranyn Toldit tulivat mieleen), annospaloina ihan mukavia vaikka toisaalta laajempiakin kehittelyjä olisi voinut kaivata...

Dorodon veljekset (ote)

  Mihailo Dorodonpoika
kauas ratsasti kedolle,
kedolta mäelle nousi,
katsoi tuolta kaukoputkin:
kolme oli merkkiä arolla,
yksi merkki valkomerkki,
toinen on veripunainen,
kolmas mustankarvallinen.
  Mäeltä alas ajeli,
merkkien läheni luokse,
hepo seisahti, hypähti,
kavioilla kaapieli
jälkiä ylen isoja,
lammasnahan laajuisia.
Tunsi nyt Mihailo merkit:
oli teltta valkomerkki,
teltan pylväspää punainen
hepo musta teltan luona.

1.8.17

Heinäkuun luetut

Josephine Tey - The Man in the Queue
János Arany - Toldi
János Arany - Toldin ehtoo
Muriel Spark - Mandelbaumin portti
John Gay - Trivia: or, the Art of Walking the Streets of London
Anne Tyler - Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa 
Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina 
Wilfred Owen - Anthem for Doomed Youth 
W. Barnard Faraday - Pendragon 
Frédéric Beigbeder - 24,99€ 
Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti 
Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings 
H. Rider Haggard - Kuningas Salomon kaivokset 
Francesco Petrarca - Sonetteja Lauralle 

Heinäkuussa tuli taas luettua kohtalaisen iso nippu kirjoja, mukaanlukien yksi lukumaraton (ja päälle toinen maratonmainen sarjakuvasessio), ja Baldur's Gate 2 on myös oman osuutensa ajasta vienyt...

Näiden lisäksi juhlittiin joukolla runon ja suven juhlaa, sen verran mukavasti että ensi vuonna pitänee tehdä uudestaan, ja tuossa pari päivää sitten aloin taas saada muistutuksia että syksyn kirjamessutkin lähestyvät, haluaisikohan tänä vuonna käydä vilkaisemassa myös Turkua.

Haasteista uusi novellihaaste on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin, ja Helmet-haasteessakin on jäljellä enää kuusi kohtaa (joihin kaikkiin on myös jotain ehdokkaita mitä tulen niihin lukemaan). Frau, Signora & Bibi jolkuttelee myös eteenpäin ja siihenkin on kyllä hyllyssä tarjokkaita lukemista odottamassa...runohaaste on jäänyt vähän hiljaisemmaksi kun olen nyt lukenut enemmän muunmaalaisia runoja.



mies nainen muu
englanti 94 97 2 193
suomi 49 38
87
ranska 35 11 2 48
saksa 38 9
47
japani 34 9
43
italia 36 2
38
venäjä 25 6 1 32
ruotsi 21 10
31
norja 12 3
15
tsekki 12 2
14
espanja 11 2 1 14
tanska 7 2
9
arabia 6 2 1 9
unkari 7 1 1 9
puola 4 4
8
viro 4

4
portugali 2 2
4
kiina 3 1
4
islanti 2
2 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
katalaani
1
1

418 208 16 642

31.7.17

Francesco Petrarca - Sonetteja Lauralle

Alun perin tarkoituksena oli lukea kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen eri kirja mutta parin ensimmäisen luvun perusteella päätinkin lukea sen joskus toiste, ja tilalle tuli sitten toinen teos, joka näppärästi jatkaa perinnettä vaihtaa kielialuetta: saksan, englannin, ranskan ja venäjän seuraksi tulee nyt italia.


Petrarcan Sonetteja Lauralle on varhaisrenessanssin suuria teoksia, teos joka on ollut klassikko kauemmin kuin suurin osa muuta kirjallisuutta on ollut olemassa, ja näkyy paitsi Laura-nimen ja runomitta sonetin suosiossa myös muina viittauksina (mainitsen nyt vaikkapa Juice Leskisen runokokoelman nimeltä Sonetteja laumalle, ja mahtaako Kauko Röyhkäkin teoksen tuntea...): samalla en ole kuitenkaan ihan varma minkä verran tätä enää luetaan kirjana...ja suomeksikin on ilmestynyt vain valikoima, Elina Vaara on valikoinut ja kääntänyt 137 runoa yli kolmesta sadasta.

Varsinaisesti en ole siis minäkään lukenut koko teosta, mutta eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi...kovin runsasta variaatiota ei nimittäin ole luvassa, sonetteja sonetin perään kuinka ihaillaan, rakastetaan ja kaihotaan Lauraa ja tämän vaaleita hiuksia ja kärsitään kun tämä on ihailijalleen viileä ja etäinen, höystetään kielikuvilla laakeripuista ja antiikin myyteistä, toistetaan loputtomasti. Myönnän että tätä lukiessa niin katse kuin ajatukset alkoivat harhailla nopeasti...

On esitetty että Petrarca ei varsinaisesti edes kirjoittaisi todellisesta henkilöstä vaan jostain naiseuden ideaalista tai mahdollisesti runoilijalle sopivasti laakeriseppeleestä. Toisaalta todelliseksi Lauraksikin on tarjolla historiasta esikuva, nuori nainen joka oli naimisissa ja siitä syystä piti etäisyyttä palvovaan rakastajaansa; toisin kuin Danten Beatrice tämä Laura ei kuitenkaan kuollut ihan nuorena, vaan vasta parisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun Petrarca ensi kertaa hänet näki.

Vaikutteita on luultavasti saatu keskiajan trubaduureilta, joidne merkitys oli huomattava erityisesti Provencessa, jossa Petrarca pitkään asui. Näiden trubaduurien kontolle on laitettu koko romanttisen rakkauden idean, idealisoinnin ja siihen liittyvän kulttuurin keksiminen ja sen keskeisiä piirteitä oli juuri rakastetun saavuttamattomuus: oli asianmukaista että rakastetun kuului olla tahollaan naimisissa ja että tämä nähdään lähinnä vilahduksina, jotka kuitenkin ovat kuin auringonsäteet kaiken sen pimeyden keskellä mitä on elämä kun rakastettu ei ole paikalla. Pysyvää stabiilia onneakaan ei kuulu olla, rakkauden tulee koko ajan joko kasvaa tai vähetä. Tätä mallia Petrarcakin harjoittaa, ja Lauran käytöksen heilahtelu armoisasta viileään ja takaisin ovat kaikki voimakkaasti koettuja.

Samalla on todettava, että näin nykyvinkkelistä katsottuna tämä yli sadan sonetin nippu (tai siis yli kolmensadan) näyttäytyy vähän, no, arveluttavana, sellaisena jota joku psykoottinen stalkkeri tekisi ja joka olisi hyvä syy hankkia lähestymiskielto tai ainakin pippurisumutetta ja salainen puhelinnumero. Ihan vaikka kuinka olisi humanistisen individualismin airut ja romanttisen rakkauden klassinen ideaali, välittyvä viba on enemmän itsekeskeinen obsessio jossa kohteella, tämän persoonalla, toiveilla, pyrkimyksillä ja elämällä ei ole väliä.
Ehkä tällä huomiolla ei tee oikeutta Petrarcalle, tunteilleen ja niiden ilmaisulle, ehkä tässä välillä kauniit aatteet ovat saaneet korruptoituneemman ilmiasun, koska niiden negatiivisista ilmenemismuodoista on nähty runsaasti huonoja esimerkkejä. Viime aikoina kuultu iskulause "rakkaus on rakkautta" on tautologisuudestaan huolimatta kuitenkin kyseenalainen.

Onko romanttinen rakkaus kuollut?

Ja se, että kuulostan tuota kysyessäni Carrie Bradshaw'lta, ei paranna tilannetta.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Viivi ja Cilla.

   Sadasti, soturitar hurmaavainen,
janoten silmienne rauhan vuota
toin teille uhrin, sydämeni: suotta!
ei teille kelpaa halpa alamainen.
   Jos toivoo sydäntäni toinen nainen,
hän erehtyy: kun itse vihaan tuota
sydäntä, jonka viskasitte luota,
ei voi se olla entisensä lainen.
   Sen karkoitan; jos ei se maanpaon teille
saa hoivaanne ja ei voi yksin olla,
ei kaksinkaan, kun kutsuu muu naishempi,
   sen luonnonjärjestys on tyhjä nolla;
syy lankee meille kummallekin, teille
enemmän, mitä enemmän se lempi.

29.7.17

H. Rider Haggard - Kuningas Salomon kaivokset

 

Tämä teos sopisi hyvin myös parin päivän päästä koittavaan klassikkohaasteeseen, mutta siihen on tulossa toinen kirja (jahka saan siitä bloggauksen kirjoitettua). H.R.Haggardin kirja on nimittäin yksi 1800-luvun suurista seikkailuromaaneista joka inspiroi ison kasan myöhempää pulppia (ja niin Indiana Jones kuin Roope Ankka tuntuvat vahvoina monessa kohtauksessa).

Tarina on sinänsä yksinkertainen, eteläafrikkalainen metsästäjä Allan ("mukaillen suomentanut" Anni Swan on pudottanut sukunimi Quatermainin pois, en tiedä minkä verran muita muutoksia tuo "mukaillen" pitää sisällään kuin editoituja nimiä) lyöttäytyy yksiin brittiläisen aatelismies Henry Curtisin ja merimies John Godin matkalle pimeään Afrikkaan, mukanaan parinsadan vuoden takaisen portugalilaisen retkeilijän kartta. Tie vie mahtavaan, brittiläiseltä kannalta tuntemattomaan valtakuntaan jossa retkeilijät sotkeentuvat mukaan valtataisteluun ja sisällissotaan, ja lopulta myös kuningas Salomon mahtavaan aarrekammioon, jossa odottavat omat vaaransa...ja sieltä takaisin sivistyksen pariin.

Tuolloin Afrikan sisäosat olivat ilmeisesti jokseenkin tuntemattomia alueita joten tämäntyyppinen "kadonnut maailma"-kuvio jossa löydetään kokonainen järjestäytynyt sivilisaatio johon ei ollut aiemmin kosketusta oli ihan mahdollinenkin ja mielikuvitusta kutkuttava ja vie teosta myös vähän spefin suuntaan. Samalla voi todeta että kirjassa brittiläisen imperiumin idea tuodaan esiin voimakkaasti mutta samalla sanoisin että kirja ei ole lainkaan niin rasistinen kuin se kontekstissaan voisi olla (vaikka selvää onkin että sitä ei ole kirjoitettu vuonna 2017. Se ei myöskään läpäise Bechdel-testiä)

Samalla on kuitenkin todettava että en nyt tästä niin suuresti innostunut. Allan on varsin mainio sopivasti idealisoitu jokamies jonka nahkoihin moni lukija on varmaan itsensä hyvin kuvitellut mutta noin yleisesti ottaen henkilökaarti kärsii lievästä värittömyydestä esim. Aarresaareen verrattuna, ja vaikka tapahtumia riittääkin niin myöskään tuon inspiraatiolähteen tehokkuuteen ei päästä. Ja vaikka moni klisee tässä ehkä keksittiinkin niin tuntuu että seuraajissa on ollut niiden parempia hyödyntäjiä...
Mutta ihan hyvä että tuli luettua. En tosin tiedä olisinko pitänyt tästä enemmän jos olisin lukenut varhaisteininä, ehkä en silloinkaan.

27.7.17

Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings


Penguinin pikkumustista olemme tällä kertaa lukenut Kate Chopinia, viiden novellin verran.
Chopin tunnetaan parhaiten Herääminen-romaanistaan mutta en tämän kokoelman perusteella sitten tiedä onko tuolla linkissä esitetty väite sitä edeltävien novellien idyllisyydestä niin perusteltua, kyllä näissäkin pisteliäisyyttä löytyy tendenssiin asti (joskin seksuaalisuuden suuntaan ei mennä). Tietysti tähän on saattanut päätyä novellituotannon kantaaottavampaa puolta...

Chopin kuitenkin kaivelee esiin 1800-luvun jälkipuoliskon Louisianan kaksinaismoralismia: Désirée's Babyssa rotuluokittelu valkoisiin ja värillisiin määrittää kaiken siitä huolimatta että parhaimmissakin perheissä on sekoittumista, tai Miss McEndersissä varakkaammilla luokilla on mahdollisuus harjoittaa moraalista ylenkatsetta köyhempien luokkien edustajiin mutta millä tavallla se omaisuus onkana hankittu...

The Story of an Hour toi esiin kiinnostavan konfliktin: sydänvaivaiselle rouva Mallardille kerrotaan varovasti että tämän mies on on kuollut rautatieonnettomuudessa. Mutta vaikka Mallardit toisiaan rakastivatkin ja rouva oli varma että tulee myös miestään suremaan, niin nopeimmaksi ja päällimmäiseksi tunnetilaksi tuleekin ilo ja vapautumisen tunne. Ja sitten mies tuleekin kotiin, koska ei ollutkaan siinä junassa joka oli onnettomuudessa, ja, no, rouvan kohtalokas sydämen pettäminen määriteltiin johtuvan riemukkaasta yllätyksestä...tarina on tiivis ja lyhyt, vain kuusi pienikokoista sivua, ja keskittyy täysillä olennaiseen.

Miellyttävä tuttavuus tämä on, vaikka tendenssiys tulee ehkä vähän liikaa esiin mutta juonia punotaan silti onnistuneesti.
Ja novellihaaste juoksee eteenpäin kuin hirvi.

25.7.17

Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti


Lisää teoksia jotka päätyvät luettavaksi lähinnä haastekombottelun perusteella, novellihaaste ja Frau, Signora & Bibi kohtaavat taas, koska egyptiläinen Alifa Rifaat kirjoitti tämän kokoelman viisitoista novellia arabiaksi. Suomennos (Marja Helanen-Ahtola) on tosin ilmeisesti tehty englannin kautta, Denys Johnson-Daviesin käännösvalikoiman perusteella.

Rifaatin novellit ovat usein varsin tiiviitä arjen kuvauksia (parilla vähemmän arkisella poikkeuksella), kotien elämää kaupungissa ja maaseudulla jossa päiviä rytmittävät rukouskutsut. Näkökulma on usein naisten, joiden elämää tarkastellaan yleensä toteavasti: patriarkaattinen yhteiskunta on tosiasia joka otetaan sellaisena kuin se on.
Kiinnostava piirre näissä novelleissa onkin että niissä ei ole pyrkimystä länsimaisen feminismin mukaisuuteen: toki miehistä tulee ongelmia mutta enemmän se johtuu näiden epäonnistumisesta täyttää puolison, isän tai pojan velvollisuuksia, ja esim. naisten seksuaalisuus on paljon esillä, mutta samalla tässä ei välity näkemys novellien henkilöistä sorrettuina uhreina jotka pitää vapauttaa länsimaiden hyväksymällä tavalla (joskin kun vilkuilin netistä joitain kommentteja kirjasta, jotkut näköjään päättäväisesti halusivat lukea tuollaisen narratiivin kirjaan). Jotenkin vaikea uskoa että tällaista kirjaa käännettäisiin nykyaikana.

Vaikka novellit ovatkin arkisia ja tapahtumat, ihmissuhteet yms voisivat sinänsä esiintyä monessa muussakin paikassa ja ajassa, tulee novellikokoelmasta kuitenkin hyvin vahva tunne omasta miljööstään.

Erityisen huomionarvoinen novelli on yksi niistä vähemmän arkisista, Matkani tuntemattomaan. Novellissa aviopari muuttaa uuteen kaupunkiin, vaimo on löytänyt viehättävän talon hyvältä paikalta ja halvalla, mutta talossa majaileekin djinni joka naisen ja/tai käärmeen muodossa aloittaa lemmekkään suhteen vaimon kanssa...hivenen kummitusjuttumainen tarina, ja paranormaali romantiikkahan on tietysti havaitun suosittua tavaraa ympäri maailmaa, mutta miljöö tuo tähän oman persoonallisen sävynsä.


Viehättävä kokoelma tämä, olisi näitä enemmänkin voinut lukea.

24.7.17

Frédéric Beigbeder - 24,99€


Kirjan pokkaripainoksella on ilmeisesti eri nimi, 8,99€ (suomentaja ja siis varmaan myös suomennos on sama, Ville Keynäs). Itse löysin tämän ilmaiseksi kirjojen vaihtohyllystä.

Frédéric Beigbederin romaani on osittain omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että romaanin minäkertoja työskentelivät mainostoimistossa ja alkoivat laatia tätä romaania, satiiria mainosmaailmasta, tarkoituksenaan hankkia potkut. Kirjailija ilmeisesti onnistui, kertoja Octave ei niinkään (oletan että myöskään jotkut muut Octaven tempaukset eivät ole ihan suoraan kirjailijan omia kokemuksia, sen verran rankaksi homma menee).
Ja, no, tämä on satiiria mainosmaailmasta, copywriter halveksii asiakkaita jotka halveksivat kuluttajia, ja valmiudestaan tehdä tätä saa isoa palkkaa jolla voi vaikka rahoittaa kokaiinin ja huorien käyttöä...
Paljon suoraa kommentointia markkinoinnista ja sen valtavuudesta ja kaikkialle työntymisestä pamflettimaisuuteen asti, mikä on vähän ongelma kun en erityisemmin jaksa innostua pamfleteista joiden kanssa olen liiaksi samaa mieltä; jos on minua kuunnellut tietää että "konsumeristis-materialistinen" on minulle kirosana, joten tämän kirjan anti on...missä?

21.7.17

Sarjakuvasession paluu

Vaikka sarjakuvia suht paljon luenkin ei niistä tule blogiin kirjoitettua, ja kun on nyt taas kertynyt kohtalainen pino luettavaa (niin ostettuja, saatuja kuin lainattujakin) ja tässä ei ole sen kummempaa ohjelmaa seuraavan 24 tunnin aikana, niin voisipa taas harrastaa sessiomaisen luennan jossa keskitytään sarjakuviin, taas vähän maratonin tyyliin vaikka sivumääriä en laskekaan. Viimeksihän olen tällaista harrastanut noin vuosi sitten...

Raportoin edistymisiä tänne sitä mukaa kun etenen, ja kuviakin pitänee lisäillä luetuista, joten postaus päivittyy.
Aloitan nyt 14.30 Batman-kirjalla jota olen jo ehtinyt vähän matkaa lukea.

16.00
Kaksi kirjaa luettu.
Ensimmäinen oli Greg Ruckan ja Klaus Jansonin Batman: Death and the Maidens, jonka olin jo ehtinyt aloittaa eilen. Molempia tekijöitä on tullut luettua ennenkin, ja Rucka on kirjoittajana ollut sen verran tasokas että suunnilleen kaikki missä on mukana on ainakin potentiaalisesti kiinnostavaa...vaikka tämä päätyikin nyt olemaan ihan ok. Lähinnä siitä syystä että Batman-vihulaisista Ra's al Ghul ja tyttärensä Talia ovat jääneet jokseenkin tuntemattomiksi, sellaisiksi joita on nähnyt vain toisen käden viittauksina tai muuten ohimennen, joten tarina ei sen kummemmin resonoinut. Mutta ei näiltä tekijöiltä nyt huonoa voi olettaa tulevan.

Toinen kirja oli sitten Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta, omaelämäkerrallista tarinointia teini-iästä, mm. tytöistä.
Brownilta olen muutaman muun sarjakuvan aiemmin lukenut ja niistä omaelämäkerrallisemmissa kuten Paying For It on kyllä välittynyt tietty viileys ja vähän robottimaisen looginen suhtautuminen asioihin, ja se kyllä heijastuu tässäkin, vaikka mukana on myös teinimäistä epävarmuutta...


17.30
Jatkoin Marshal Blueberry-albumeilla. Jean Giraud & Jean-Michel Charlierin varsinaisen Blueberry-sarjan olin lukenut joku aika sitten ja vaikken nyt niin suuri länkkärifani olekaan niin olivat silti erinomaisen viihdyttäviä juttuja, ja nyt sitten luin tämän spinoffina syntyneen edellisen sarjan jatkoksi syntynyt albumitrilogian, jossa Mike Blueberry päätyy selvittelemään Heavenin kaupungissa Arizonassa toimivaa aseiden salakuljetusjuttua...
Ekan albumin alussa meni hetki totutellessa että mistäs tässä onkaan kyse, mutta sitten juttu alkoikin rullata tehokkaasti. Piirtäjä on vaihtunut, William Vance on tunnettu luottomies jonka kuvitus on kuitenkin vähän karumpaa ja harmaampaa kuin Charlierin, ei niin hyvä, ja kolmannen albumin piirtäjä Michel Rouge on askel taas vähän alaspäin, vaikka luettavana homma säilyykin...
Ilmeisesti tätä ei sitten tullut enempää kuin nämä kolme albumia, sitten olisi vielä toinen spinoff-sarja Blueberryn nuoruudesta. Kai sitäkin pitää joskus katsoa.

(edit: varsinaisessa sarjassa piirtäjä oli siis Giraud, ja Charlier oli kirjoittaja)

19.00
Sitten toisaalle, eli viides osa Keiji Nakazawan Barefoot Gen -sarjasta: kymmenosaisesta sarjasta on pari ensimmäistä osaa ilmestynyt suomeksikin nimellä Hiroshiman poika, ja nimi vinkanneekin aiheen: omaelämäkerrallisessa teoksessa käsitellään elämää Hiroshimassa 40-luvun jälkipuoliskolla, ensimmäisessä osassa ennen pommia ja lopuissa pommin jälkeen.
Ja nyt olen päässyt puoleenväliin sarjaa ja ei, tätä ei mielellään lue, mutta jos toiset ovat tämän eläneet niin vähintä mitä voi tehdä on lukea siitä, sellaisella suoruudella Nakazawa aihetta käsittelee.
Mutta en etene tässä mitenkään nopeasti, oikeasti minulla olisi seuraavakin osa kirjastosta lainassa mutta saattaa mennä hetki ennen kuin siihen tartun...


20.15
Jatkamme japanilaisessa sarjakuvassa mutta ihan eri lajityypissä, ja vihdoin naistenviikko huomioidaan naistekijällä. Olin aiemmin lukenut Fumi Yoshinagalta erinomaista vaihtoehtohistoriasarjaa Ooku (jossa shogunaatin aikana Japaniin iskee kulkutauti joka tappaa valtaosan miehistä naisten ollessa immuuneja...miten tämä sitten vaikuttaa yhteiskuntaan kun naiset tekevät kaiken ja jäljelläolevista miehistä tulee kallisarvoisia, suojeltuja ja holhottuja ylellisyyksiä). Muuhunkin tuotantoonsa piti siis tutustua, ja siitä suurin osa on ymmärtääkseni tällaisia lyhyempiä romanttisia tarinoita, kuten tämäkin Garden Dreams, yhteen kirjaan mahtuva juttu joka noin periaatteessa sijoittuu massiivisesti romantisoituun käsitykseen eurooppalaisesta keskiajasta ja painopiste on Suurissa Tunteissa.
Tämä on hillittömästi estetisoitua korkeaoktaanista Hömppää, ja täytyy kyllä todeta että hieman säälittävät lukijat jotka eivät tällaisesta kykene nauttimaan...

21.45
Jatketaan naistekijöillä.
Madéleine Floresin The Girl and the Gorilla kertoo aloittelevasta kirjailijasta jota masentaa tyrmäävä hylkäyskirje, ja sitten hän sattuu kadulla kulkiessaan huomaamaan puhuvan gorillan, joka johdattaa päähenkilön Luovuuden valtakuntaan...ja, no, tämän luki mutta en ollut erityisemmin vaikuttunut.

Faith Erin Hicksin The Nameless City sen sijaan oli oikein symppis, näitä nuortenfantasiasarjoja nuoren soturioppilaan ja katuvarkaan ystävyydestä jne, ei sinänsä mitään radikaalin mullistavaa mutta kiva tarina, kiva toteutus, ja kiva miljöö (suuri kaupunki joka lainailee ulkoista tyyliään enemmän itä-Aasian kuin Euroopan pseudokeskiajasta), ja tälle oli ilmeisesti jatkoakin (Hicksin The Adventures of the Superhero Girl oli erinomaisen hauska ja Friends With Boys ihan ok, sinänsä hyvin tehty mutta kouluteinidraama oli sellaista että olin samantyylisiä tarinoita nähnyt jo ihan tarpeeksi)

23.15
Sitten pari teosta Hideshi "jumalauta tää on sekaisin" Hinolta, japanilaisen kauhusarjakuvan yhdeltä legendalta...ensimmäisessä varsin omalaatuinen perhe asuu varsin omalaatuisessa talossa ja punainen käärme (joka on varmaan peilin takaa tuleva demoni) aiheuttaa tuhoa ja hävitystä, ja toisessa poika muuttuu valtavaksi ötökäksi. Molemmissa on paljon kipeää kuvastoa, body horroria ja muuta jännää (tolkkua sen sijaan vain nimeksi). Näitäkin olen lukenut jo muutamia, ja on niitä vielä jotain jäljellä...
Tämä liittyy vähän tuohon Hiroshiman poikaan, Hinon yhdeksi tärkeäksi inspiraationlähteeksi on mainittu kasvaminen sodanjälkeisessä Tokiossa.

Jep, jotain muuta taas ennen nukkumaanmenoa.

9.30
Illalla luin vielä ensimmäisen osan Ksenofonin ja Petri Hiltusen Anabasista ja vähän matkaa Lena Ackebon Gud va hemskt!iä, ja nyt aamulla Anabasiksen toisen osan ja vähän lisää Ackeboa.

Anabasis on sarjakuvasovitus Ksenofonin, Sokrateen oppilaan silminnäkijäreportaasi Kyyroksen sotaretkestä, tai oikeastaan enemmän sen loppupuolesta, koska Kyyros kuolee nopeasti ja varsinainen tarina käsittelee kreikkalaissotilaiden paluumatkaa takaisin Kreikkaan vihamielisen ympäristön läpi...ja sovitus on Hiltusta, jonkinlaiseen historialliseen uskottavuuteen pyritään mutta toisaalta kerrontakin pidetään dramaattisena.

Gud va hemskt! taas on runsas kokoelma Lena Ackebon lyhyitä sarjoja vuosien varrelta: ei tät liian suurina annoksina pidä lukea mutta teos sisältää lähes kaiken mitä pitää tietää Ruotsista ja/tai elämästä. Ackeboa ei ole kai ikinä julkaistu suomeksi, mikä on vähän sääli mutta sinänsä ymmärrettävää koska sarjat pommittavat niin kovaa tahtia umpiruotsalaista puhetta, populaarikulttuuria, mainoksia yms yms siinä määrin että paljon viittauksia menee kyllä minulta ohi ja kerronnassa puhuvilla päillä on iso rooli, mutta noin yleissävyltään tämä kyllä osuu minun huumorintajuuni. Gierth-Ove, c'est moi.


 Mitäs seuraavaksi.

11.15
Siinä missä yllämainitun Jean Giraudin jutuista olenkin pitänyt, niin alter egonsa Moebiuksen sarjat eivät ole oikein ikinä minulle toimineet, ja nyt kun luin vuosien jälkeen uudestaan Aedenan puutarhat niin en ole mielipidettäni vieläkään muuttamassa. Pastellisävyistä hippifuturismia ja kosmista leijuntaa, ei kiitos.

Gilbert Hernandezin sarjoista sen sijaan olen pitänyt, ja niin myös nyt teoksestaan Sloth vaikka sekin on aika outo (eikä vapaa kosmisesta leijunnasta), tarina  pojasta ja tytöstä ja toisesta pojasta ja sitruunatarhan hirviöstä ja koomasta pikkukaupungissa...

14.30
Kävin ulkona kun oli nätti sää, ja sitten palasin lukemaan lisää.
Marcel Ruijtersin sarjakuvia olin lukenut aiemminkin, ja niissä oli samaa tyyliä kuin tässä All Saintsissa paitsi vielä vähemmän tekstiä. Tarinoita joiden kuvitustyyli ja ideat on lainailtu keskiaikaisista manuskripteistä, ja tässäkin kerrotaan pyhistä naisista joita uhkaavat paholainen, metsien villit, rutto, kerettiläiset ja monet muut vaarat ja vaaroista selvitään (tai ollaan selviämättä) mitä moninaisimmilla tavoilla...hilpeä teos.

Willy Vandersteenin Anu & Antti -sarjoista olin aikoinaan lapsena jotenkin tietoinen mutten ollut niitä koskaan lukenut ennen kuin ihan viime aikoina pari albumia ja nyt sitten yksi lisää. Ja, no, ehkei ollut mikään suuri menetys vaikken näitä lapsena lukenut...Vähän kuin lainailtaisiin Hergén Veikko, Tette & Jykkeä paitsi että varsinaiset nimihenkilöt ovat vähän sivussa tapahtumista ja meno on kovin hapokasta, tarina etenee kiihkeällä tahdilla tolkuttomasta juonenkäänteestä toiseen.

Ja lopuksi luin vähän lisää Lena Ackebota, joka on ihan paras.





Luettuja sarjiksia tuli päivän aikana aikamoinen pino, mukana oli nyt paljon kohtuumittaisia albumeja ja paksummat teokset taas olivat suht nopealukuisia. Mutta tämä oli nyt tässä.

20.7.17

W. Barnard Faraday - Pendragon


Kun aktiivisemmin spefiä harrastin niin yksi kiinnostuksen kohteistani oli Arthuriana, eli kuningas Arthurin sykliin jollain tavalla liittyvät tarinat: olen niitä kohtalaisen määrän lukenut, ihan varhaisista Chretien de Troyeseista ja Maloryista modernimpiin sovituksiin. Tämä on sittemmin vähän jäänyt (varsinkin kun Vaskikirjat yhä panttaavat sitä Once and Future Kingin suomennosta...) joskin muuta ritarirunoutta on toki tullut harrastettua.

Tämä kirja kuitenkin on divarista mukaan tullut: Green Knight -kustantamo on erikoistunut Arthurianaan, harrastajilta harrastajille, ja mm. ovat kaivaneet uudelleenkustannettavaksi sekalaisia vanhempia teoksia kiinnostavuuden perusteella, myös teoksia jotka olisivat muuten jokseenkin unohdettuja...
Kuten vaikka tämän W. Barnard Faradayn kirjan, joka julkaistiin alun perin 1930.

Faraday tekee joitain varsin persoonallisia ratkaisuja, erityisesti kirjoitusaika huomioonottaen ehkä varhaisemmin kuin kukaan muu...ensinnäkin spefielementit ja varsinainen ritariaika heivataan menemään, kirja on historiallista fiktiota joka on sijoitettu realistisemmin kansainvaellusaikaan 400-500-luvulle jolloin Rooman ote Britanniasta on pelkkä muisto, joskin hyvin vahva sellainen, ja mytologisempi aines on jätetty pois (sittemmin tätä ratkaisua on toki käytetty runsaasti).
Samoin suhteellisen harvinainen ratkaisu on tehdä Arthurista (tai tässä Artoriuksesta) minäkertoja: sinänsä hassua kuinka tämä on harvinainen näkökulma, yleensä silloinkin kun Arthur on näkökulmahenkilö hän on silti kolmannessa persoonassa...
Kolmas erikoinen ratkaisu on rajata tapahtumat muutamaan kuukauteen: kirja alkaa Artoriuksen, kuningas Aurelianin kenraalin tehtävästä pohjoisessa ja päättyy seuraavana vuonna Baden-vuoren taisteluun: Artorius ei siis ole kirjan aikana kuningas, joskin aktiivisesti pyrkii yhdistämään Britannian keskenään hajanaiset pienet kuningaskunnat yhteen hyökkääjiä vastaan, ja muutenkin suurin osa Arthur-syklin olennaisista osista on kokonaan poissa tai sivumennen mainittuja. Ja lopussa toki vihjataan kuninkuudesta ja miten se saavutetaan...

Gwendaello nimittäin on oman valtakuntansa kuningatar, ja muutenkin päämäärätietoinen nuori nainen ja soturi, eräänlainen proto-prinsessa Leia ripauksella Xenaa: tämän elementin vuoksi jos olisi pitänyt arvata kirjoitusajankohta tekstin perusteella niin metsään olisi mennyt, ja vaikka usein lähinnä pyörittelenkin silmiäni vanhempien tarinoiden nykysovituksille joihin on väkisin ympätty joku aktiivinen tokenistinen naissoturi niin tässä se kuitenkin meni hyvin.

Lukukokemuksena tämä oli vähän epätasainen: alkupuolella alkoi huolestuttaa kun iso osa kirjasta oli poliittisten tilanteiden käsittelyä ja sotatoimien ja joukkojen liikehdinnän kuvauksia, ja kaikilla oli tietysti hankalat kelttinimet ja niitä nimiä luetellaan paljon. Varin kuivakkaiden kappaleiden välissä on kuitenkin runsaasti omalaatuista huumoria, bardi Aneurin ja apotti Gildas ovat erinomaisen viihdyttäviä sivuhahmoja ja tietysti myös Gwendaello, ja poliittiset juonittelutkin tulevat vähän selvemmiksi keskivälissä kirjaa...mutta kuivakkaammista osioista ei ihan päästä eroon.
Tavallaan tämä sopii hyvin Green Knightin linjaan: harrastajille tämä on suositeltava tuttavuus, muille ehkä ei.

18.7.17

Wilfred Owen - Anthem for Doomed Youth


Lisää Penguinin pikkumustia, lisää runoutta, vaikka tällä kertaa ollaan siirrytty vähän lähemmäs nykyhetkeä, noin sadan vuoden päähän: Wilfred Owenin aiheena on ensimmäinen maailmansota, ja kirjan nimi kertookin näkökulman. Suuri osa tuotannosta julkaistiin postuumisti, koska Owen kaatui sodassa 1918 25-vuotiaana.

'I shall be one with nature, herb and stone,'
Shelley would tell me. Shelley would be stunned:
The dullest Tommy hugs that fancy now. 
'Pushing the daisies' is their creed, you know.

Aihe ja käsittelykin on tuttuja mm. Jylhän ja Kupiaisen vastaavista sotakokoelmista, ja sama lyyrisyyden ja groteskiuden ristiriita on käytössä tässäkin, mitoilla ja kaunofraaseilla mennään mutta sisältö rikkoo.
Ja siinä missä Jylhä on vielä jotenkin ylevä, ja Kupiainen taas väsynyt ja ahdistunut, niin Owen on ehkä eniten irvaileva ja vihainen: historialliset seikat eittämättä vaikuttavat, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniassa ylevä propaganda oli huipussaan ja ristiriita todellisuuteen ja juhlavien sanojen tyhjyys ehkä koettiin sitäkin suurempana, ja yllämainitussa esimerkissä myös Shelelyn romantiikka saa osansa...

Owen liikuttelee näkökulmaa laajasti, viljelee puhekielisiä fraaseja (ja esim. The Chances on käytännössä kokonaan puhekielistä) ja kuvailee yksittäisiä kokemuksia ja yksittäisiä kohtaloita, mutta myös laajempia kohtaloita, vaikka kokonaista sukupolvia kuten nimirunossa tai The Parable of the Old Man and the Youngissa, jossa vanha Abraham on uhraamassa nuorta poikaansa Iisakia eikä välitäkään enkelin keskeytyksestä...

Tämäkin teos vanhentuu sitten kun maailmasta ovat sodat loppuneet, ei ennen.

Dulce et Decorum Est

Bent double, like old beggars under sacks,
Knock-kneed, coughing like hags, we cursed through sludge,
Till on the haunting flares we turned our backs
And towards our distant rest began to trudge.
Men marched asleep. Many had lost their boots
But limped on, blood-shod. All went lame, all blind;
Drunk with fatigue; deaf even to the hoots
Of tired, outstripped Five-nines that dropped behind.

Gas! GAS! Quick, boys! - An ecstacy of fumbling,
Fitting the clumsy helmets just in time;
But someone still was yelling out and stumbling,
And flound'ring like a man in fire or lime...
Dim, through the misty panes and thick green light,
As under a green sea, I saw him drowning.

In all my dreams, before my helpless sight,
He plunges at me, guttering, choking, drowning.

If in some smothering dreams you too could pace
Behind the wagon that we flung him in,
And watch the white eyes writhing in his face,
His hanging face, like a devil's sick of sin;
If you could hear, at every jolt, the blood
Come gargling from the froth-corrupted lungs,
Obscene as cancer, bitter as the cud
Of vile, incurable sores on innocent tongues, -
My friend, you would not tell with such hight zest
To children ardent for some desperate glory,
The old Lie: Dulce et decorum est
Pro patria mori.

13.7.17

Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina


Haastekombotteluna poimimme osumia sekä novellihaasteeseen että Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: Ljudmila Petruševskaja on venäläinen kirjailija jolta on 80-luvun lopulla julkaistu tämä 21 novellin kokoelma (suom. Katja Losowitch). Novellit ovat varsin lyhyitä, suurin osa kahdesta kymmeneen sivua, ainoastaan kaksi kirjan lopussa olevaa ovat hieman pitempiä.

Luonnehtisin kokoelman yleissävyä häiritseväksi: Petruševskaja suosii monissa novelleissaan eräänlaista tyhjyyden kehystämistä. Asia jota halutaan tapahtuvaksi ei tapahdu, muutosta ei tule tai tulee aivan eri aikaan ja suuntaan kuin kuuluisi ja kaikesta puhutaan hyvin viileään, toteavaan, hivenen absurdin perinteen suuntaiseen sävyyn.
Lopputulos on joskus hyvinkin kiehtova, minua viehätti esim. N.-novelli joka käsittelee erästä tarinaa, sen kertojaa ja miten se kerrotaan, millaisia vaikutuksia sillä on ja missä olosuhteissa se on syntynyt, mutta tarinaa ei kuulla ja sen sisältöönkin vain epämääräisesti vihjataan.

Tai Seinä-novellin päähenkilö Anja, josta moni sanoi että hänen lävitseen saattoi kävellä kuin seinän läpi: Anja antaa voimakkaasti vaikutelman toisaalta seinästä ja toisaalta höyrypilvestä jonka läpi voi kävellä mitään hipaisematta, ja nämä mielikuvat sekoittuvat absurdiksi sanonnaksi joka kuitenkin ymmärretään. Anja on täydellinen sillai tylsällä tavalla, ulkoisesti harmonisen täydellinen ja ystävällinen, tyyni, väritön niin ettei oikein kukaan saa selville onko pinnan alla mitään, eikä sinne päästetä lukijaakaan. Ja tämä on merkillisesti saatu toimivaksi.


Turhautumisen kokemuksia ei siis voi välttää, joskin ne tuotetaan juurikin lukijalle, novelleissa asiat kun kuitataan kovin toteavaan sävyyn...ja ehkä tuo piilevä turhautuminen, tyhjyyden ja toteutumatta jäämisen tunne kuvastaa 1980-luvun Neuvostoliittoa laajemminkin, en tiedä. Ja vaikutus tulee voimakkaammin juuri kokoelmasta, yksittäisinä novelleina saattaisivat aiheuttaa lähinnä "höh, tuossako se nyt oli"-fiiliksen.
Kirja ei siis ollut varsinaisesti miellyttävä, mutta kuitenkin suhteellisen sujuvasti luettava ja Petruševskaja tekee siinä kiinnostavia asioita...

11.7.17

Anne Tyler - Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa

 

On jo pitempään ollut tarkoitus lukea tämä kirja: Anne Tyler on mainittu amerikkalaisverrokiksi noista brittikirjailijoista joista olen pitänyt, Pymista ja Bowenista ja Bainbridgesta ja Sparkista ja Taylorista ja Fitzgeraldista, kirjan nimi oli kutkuttava (en tosin arvannut sen olevan ihan noin konkreettinen, että päivällisellä Koti-Ikävä-nimisessä ravintolassa olisi keskeinen osa) ja se on mainittu tuotantonsa parhaimmistoon (mm. itse tekijänsä toimesta).

Kirja kertoo baltimorelaisperheestä, äiti Pearl Tullista ja kolmesta lapsesta Codysta, Ezrasta ja Jennysta (ja myöhemmin näiden perheistä): perheen isä Beck jättää perheen lasten ollessa pieniä.
Pearl Tull ei selvästikään ole helppo ihminen, vaikka eri lapsilla on hieman eri tulkinnat kuinka vaikea tämä lopulta oli: kirjan keskeinen aihe on kuinka eri henkilöillä on samoista tapahtumista hieman eri muistot, Cody muistaa lapsuuden hyvin kauheana ja negatiivisena ja aikuisena pyrkii pysymään paljon erossa muusta perheestä, kun taas Ezran muistot ovat positiivisempia. Osittain tämä heijastaa tietysti myös todellisuutta mutta toisaalta on myös persoona- ja valintakysymys...
Kaikkien lapsien myöhempään elämään myös vaikuttaa lapsuus, tietyt piirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle vaikka ei haluaisi, ja samoin kontrastoidaan jokaisen perheenjäsenen suhteellista ulkoista menestystä noin keskiluokkaisessa mielessä ja kauniin kuvan takaisia jännitteitä ja rikkonaisuutta. Nämä tulevat kaikkein vahvimmin esiin loppukohtauksessa, kun ulkopuolelta tuleva kommentointi, kuinka sille päivälliselle Koti-Ikävän ravintolaan kokoontuva perhe kaikkine lapsineen, puolisoineen ja lapsenlapsineen näyttää idylliseltä klaanilta, aiheuttaa "sinä et tiedä mitään"-puuskahduksen...

Tämä oli, no, ihan kiva. Sujuvasti luin ja näin arvostamisen arvoisia seikkojakin sen verran että tämä sijoittuu kategoriaan "laadukas lukuromaani" (jossa "lukuromaani" ei ole haukkumasana) mutta en nyt mitenkään ihastunut: hiven karsimista olisi ehkä terävöittänyt kirjaa, hiven jotain enemmän ja jotain vähemmän, en tiedä. Ainakin tämä tuntui hieman turhan depressiiviseltä ja huumorittomalta verrattuna noihin yllämainittuihin verrokkeihin...En kuitenkaan pidä poissuljettuna että lukisin jotain muutakin Tyleriltä.

Muutama muu bloggaus kirjasta löytyy, ainakin Jenni, Kirsi-Maria, Liisa, Hanna (joka olikin valinnut saman sitaatin jonka itsekin halusin, ja näköjään muutkin lukevat tätä kirjaa heinäkuussa 2017...)

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?)

10.7.17

John Gay - Trivia: or, the Art of Walking the Streets of London


Nämä Penguinin pikkumustat ovat näppärää kesälukemista, kulkevat hyvin mukana kun käy ulkona kävelyllä ja kaipaa jotain lukemista hetken istahtamisille...
Nyt vuorossa oli käyttöön sopivasti John Gayn kävelyopas 1700-luvun alusta, jossa laajan runoelman muodossa ohjeistetaan mitä kannattaa ottaa huomioon kun kävelee Lontoon katuja, talvella tai kesällä, päivällä tai yöllä, millaiset kengät on hyvät, miten ennustaa tulevan sään, kenelle annetaan jalkakäytävän seinäpuoli, miten vältetään maalattuja seiniä, miten tunnistaa prostituoidut...ja tietysti kuinka mukavaa käveleminen on.

Omalla tavallaan hilpeä pikku teos, ei tosin aina kovin helppoa luettavaa kun kielen koukerot tuovat oman haasteensa ja samoin tekevät viittaukset Lontoon paikkoihin ja 1700-luvun elämään, ja samalla nuo tietysti myös ovat teoksen kiinnostavinta antia. Sympaattinen pikku teos (John Gayn se tunnetumpi teos odottaa hyllyssä lukemista, kuullette siitä lähitulevaisuudessa).

Of pick-pockets (ote)

Where the mob gathers, swiftly shoot along,
Nor idly mingle in the noisy throng.
Lur'd by the silver hilt, amid the swarm,
The subtil artist will thy side disarm.
Nor is the flaxen wig with safety worn;
High on the shoulder, in the basket born,
Lurks the sly boy; whose hand to rapine bred,
Plucks off the curling honours of the head.
Here dives the skulking thief, with practis'd slight,
And unfelt fingers make thy pocket light.
Where's now thy watch, with all its trinkets, flown?
And thy late snuff-box is no more thy own.