17.12.16

Proosa lyhyt kuin päivä

Käynnissä olevaan novellihaasteeseen liittyen Reader, why did I marry him -blogissa päätettiin julistaa novellimaraton tälle lauantaille, ja totta kai minunkin pitää lähteä mukaan. Harrastin itsekseni jo novelleilla maratoonaamista juhannuksen tienoilla "Proosa lyhyt kuin yö"-nimikkeellä, joten vastaava maraton tässä talvipäivänseisauksen lähellä on mitä sopivin, ja otsikkokin syntyi itsestään.

Muutama novellikokoelma on varattuna, useampi kuin mitä maratonilla tullee luetuksi, katsotaan mihin suuntaan fiilikset kulkevat.
Aikomus on aloittaa n. kello 20.00 ja jatkaa sunnuntai-iltaan kello 20 asti, joskin taas perinteisesti aion myös nukkua välillä, ja varmaan sitä jotain muutakin tulee lukemisen seassa tehtyä, käytyä ulkona tms.

21.00
Aloitettu leppoisasti, kun söinkin tässä samalla, lukemalla kolme Andrea Levyn novellia kokoelmasta Six Stories & An Essay (eli kolme novellia ja se essee vielä lukematta): jokaisen novellin alussa on myös lyhyt maininta sen taustoista, milloin kirjoitettu tms.
The Diary oli viehättävä juttu teatteripuvustajasta joka sattuu saamaan käsiinsä ihailemansa näyttelijän päiväkirjan, Deborah lapsista, erityisesti naapuruston pahatapaisesta tytöstä, ja That Polite Way That English People Have hivenen naivista nuoresta jamaikalaisnaisesta joka matkustaa Englantiin (viimeinen on ainakin inspiroitunut kirjailijan äidistä...)
Peruslaadukasta tavaraa, henkilöt ja välähdykset heidän elämästään ovat hyvin toteutettuja, eli enköhän minä nämä loputkin lue, mutta väliin voisi ottaa jotain muuta.

3 novellia, 56 sivua

22.40
"What are you going to do?" I asked, wondering.
"Do?" His waxed mustaches quivered like the whiskers of an irritable tom-cat. "Do? Parbleu, should one slap the face of Providence? Mille nons. Me, I shall serve them as they deserve, no less. May Satan fry me in a saucepan with a garnish of mushrooms if I do not so!"

Vaihdoin Seabury Quinnin The Casebook of Jules de Grandiniin. Quinn oli yksi Weird Tales -lehden suosituista kirjoittajista 1920-30-luvuilla, vaikka jälkimaineensa ja vaikutuksensa onkin jäänyt kauas HP Lovecraftin, Robert E Howardin ja kumppanien taakse, ja tämä on kokoelma keskeisen sankarinsa seikkailuista.
Ja Jules de Grandinin perusidea onkin aika helppo summata fraasilla "Hercule Poirot, vampyyrinmetsästäjä", vaikka kahdessa lukemassani tarinassa, Children of Ubasti ja The House of Horrors, ei vampyyreja olekaan, mutta muita kauhuja kylläkin. Ja tarinat, no, ne ovat värikästä pulproskaa, eli sopivalla taajuudella just hyvää.

Yhteensä 5 novellia, 133 sivua.

Ei näitä kyllä peräkkäin lue liian monta, eli vaihdetaan taas. Takaisin Levyyn vai johonkuhun kolmanteen? Tällaisella vaihtelulla ei tosin synnytetä kovin tehokasta flowta mutta novelleilla se on ehkä muutenkin hankalaa, ehkä tähän pitääkin suhtautua enemmän ilotulituksena.

00.00


It's so hard to talk with John about my case, because he is so wise, and because he loves me so.
But I tried it last night.

Nyt sitten lukaisin kokonaisen teoksen, joka tosin on näitä Penguinin mustia klassikoita, eli pieneen niteeseen mahtui kolme novellia: Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wall-Paperissa on nimitarinan ohella myös novellit The Rocking Chair ja Old Water.
Nimitarinassa kertojalla on "temporary nervous depression - a slight hysterical tendency", näin sanovat kertojan puoliso ja veli, molemmat arvostettuja lääkäreitä, ja niinpä kertojan pitää levätä kaikessa rauhassa ja välttää kaikkea toimeliaisuutta ja liian voimakkaasti stimuloivaa seuraa...mutta talossa jonne ovat väliaikaisesti muuttaneet maalle, makuuhuoneessa jossa kertoja viettää suuren osan ajastaan, on häiritsevä keltainen tapetti jonka kuvioista ei oikein ota selvää ja joka öisin näyttää kaltereilta joiden takana on vankina nainen...
Ehkä edellisen kirjailijan johdattamana tästä tuli vähän mieleen Lovecraft, M.R.James ja erityisesti Edgar Allan Poe, vähän eri näkökulmasta tosin (ja feministinenkin luenta kyllä välkkyi näkyvissä, ehkä Omppu kommentoi sitä lisää jos päätyi tämän lukemaan maratonilla kuten aikoi).
The Rocking Chair sijoittuu myös James/Poe-akselille vähän kummitusjuttumaisena, ja Old Water taas oli enemmän mustan huumorin leimaama tarina joka on ehkä runoilijoille hyödyksi ja meille muille huviksi.

Olisi näitä enemmänkin voinut lukea.

Yhteensä 8 novellia, 188 sivua

Ihan kohtalaista tahtia edetään neljän tunnin jälkeen, ei ole mitään tosi lyhyitä juttuja ollut (niitäkin näkyy kyllä parissa kokoelmassa olevan, katsotaan tulevatko maratonille), muttei mitään pienoisromaani-mittaakaan. Ja sivumäärässäkään ei ihan huippunopeutta edetä mutta ihan kohtuullista tahtia...
Ehkä tässä vielä pitää jotain silmäillä ennen nukahtamista, mutta päivityksiä tullee vasta aamupäivän puolella.

10.30

I was a bit fed up with being alone. It had been liberating for the first days - a bit like the way people describe a visit to a nudist colony. But after that the novelty wears off, and everyone is glad to put their clothes back on.

Eilenillalla (tai siis yöllä) ja tänä aamuna luvussa oli Gyrðir Elíassonin Stone Tree -kokoelma, jota luin noin puoleenväliin, 13 tarinaa eli 56 sivua.
Kuten voi huomata, nämä olivat lyhyitä novelleja, parin kolmen sivun mittaisia, ja tuossa mitassa alkaa tulla oikeasti tulla kova polarisaatio hyvien ja vähemmän hyvien välillä, tämänmittaiset novellit voivat olla hätkähdyttäviä viiltoja, anekdoottisen iskeviä jalokiviä, tai sitten epämääräisiä hetkellisesti välähtäviä tunnelmakuvia jotka jäävät enemmän pikkukiviksi. Gyrðirin tarinat ovat enemmän jälkimmäistä, ne kuvaavat hetkellisiä tilanteita ja niissä on ajoittain ihan kiinnostavan tuntuista kuvastoa, mutta jälkeensä jättämä fiilis on yleensä "entäs sitten". Toistuvana teemana näissä on yksinäisyys, vapaaehtoinen tai pakotettu, ja kirjoihinkin viitataan melkein jokaisessa...
Tämä tosin on sen verran lyhyt kirja että tämän varmaan lukee loppuun vaikkei niin suuresti vaikutakaan, ja eihän sitä tiedä jos sieltä joku yllätyskin löytyy.

21 novellia, 244 sivua

Mutta nyt välillä jotain muuta.

12.10

Palaamme Jules de Grandinin pariin kahden novellin voimin, The Silver Countess ja The Corpse-Master. Vaikka kirjallinen taso onkin yhä aika, no, epäilyttävä, niin on näissä silti aika näyttäviä ideoita, sellaisia joista saa kivoja kansia pulp-lukemistoihin. Ja jälkimmäinen tarina toi myös mieleen että niin, zombiet eivät vielä tämän novellin kirjoitusaikana olleet kauhutarinoiden peruskuvastoa, eivätkä nykyäänkään näin voimakkaasti voodoo-puolta korostavat...(rohkenen mainita tämän pelkäämättä että spoilaan, eiköhän jokainen nykyinen lukija joka yliluonnollisen kauhun populaarikuvauksiin on tutustunut arvaa hyvin nopeasti mistä on kyse, huomattavasti nopeammin kuin novellien henkilöt).
Toistan myös aiemman havainnon, että aikalaiskuvauksina nämä pulp-lukemistot ovat täynnä kiinnostavaa ajankuvaa, asenteita yms., tavallaan tästä tulee mieleen tämä aihe josta olen juuri keskustelut muualla koska tälläkin puolella aineistoa löytyy...

23 novellia, 303 sivua.

Pitäisiköhän käydä ulkona.

15.00
Mainitsen tässä vaiheessa että ison osan maratonia taustamusiikkina on ollut teemaan sopivasti Massive Attackin Singles-boksi, joskin Massive Attackin sinkut ovat sellaisia puolen tunnin mittaisia eli samanmittaisia kuin jonkun muun artistin älppärit...nyt soi Teardrop (Mad Professor Mazaruni Instrumental).

Ja tässä välillä reippailin ulkosalla ja luin yhden Penguin-klassikkopokkarin lisää, Johann Peter Hebelin How a Ghastly Story Was brought to Light by a Common or Garden Butcher's Dog. Hebel oli saksankielinen kirjailija 1700-1800-luvun vaihteessa ja tässä valikoimassaan esittelee taitoaan lyhyiden juttujen kertojana. Teos menee ehkä "novellin" reunoille, toisaalta tällaiset kerrotut tarinat, tarut, legendat ja anekdootit ovat yksi novellin esimuoto ja tyylinä minua suuresti viehättävä...

Sometimes a cheeky trick comes off, sometimes it costs you your coat, often your skin as well. But in this case it was only coats.


Näissä jutuissa on paljon huijaritarinoita, pari kummitusjuttua ja muita huvittavia (ja opettavaisia) anekdootteja. Mukana oli pari tuttua, mm. tarina kulkurin kivisopasta joka on tosi hyvää mutta vielä parempaa jos mukaan laittaisi hieman lihalientä ja vihanneksia ja...mutta aika monta myös sellaista joita en ollut aiemmin kuullut. Hauska teos, ja 53 sivuun on mahdutettu 26 tarinaa...

Yhteensä 49 novellia, 356 sivua.

Palaisiko sitten Andrea Levyn pariin?

16.15

I am not in the habit of making friends with strangers. I'm a Londoner. Not even little grey-haired old ladies passing comment on the weather can shame a response from me. I'm a Londoner - aloof sweats from my pores. But I was in a bit of a predicament; my period was two days early and I was caught unprepared.

Andrea Levyn Six Stories & an Essay luettu loppuun: kirjan nimi on harhaanjohtava koska mukana oli itse asiassa seitsemän tarinaa ja essee, joskin February oli lähempänä anekdoottia kuin kirjan muut novellit...
Ja ihan hyvä että jätin sen esseen, Back to My Own Countryn, lukemisen viimeiseksi vaikka se olikin kirjassa ensimmäisenä, vaikka tietty temaattisuus ja inspiraation käyttö omasta elämästä tuli kyllä muutenkin läpi...ja teemanahan on ennen kaikkea siirtolaisuus, rotu, erilaisuus, luokka, ja esseessään Levy tarkastelee omaa varsin monimutkaista suhdettaan noihin, sekä laajemmin Länsi-Intiaa ja Brittiläistä Imperiumia.
Niin, ja novellit itsessään ovat erinomaisia, näissä ei ole epämääräistä fiilistelyä vaan tarkkoja sivalluksia, huumorilla ja ilman, ihmisten raadollisuuden osoittaen tai ilman.
Pidin, ja laitan kirjailijan nimen muistiin: muu tuotantonsa on kai enemmän romaaneja, en tiedä miten näiden tarinoiden ansiot toimivat pitemmässä formaatissa mutta kiinnostaa kyllä kokeilla.
Ja suosittelen nyt sinullekin.

53 novellia, 404 sivua (en laskenut sitä esseetä mukaan).

17.00

Yksi tarina Jules de Grandinin seikkailuja lisää, Ancient Firesissa majaillaan kummitustalossa.
Hercule Poirot taisi jossain kirjassa mainita että tapaa liioitella ulkomaalaisuuttaan hämätäkseen ihmisiä, mutta varmaan Poirotinkin mielestä de Grandin liioittelee, kun on selvästi hyvin vaikea sanoa kahta lausetta heittämättä väliin jotain ranskaksi...
Huomasin myös että kirjan lopussa on jonkun kommentaattorin rationalisointia historiallisesta taustasta, lähinnä siis siitä miksi tämä de Grandinin asuttama New Jerseyn kolkka tuntuu yhtä aktiiviselta paranormaalin keskuspaikalta kuin Sunnydale, Kalifornia.

54 novellia, 436 sivua.

18.00

Luin Gyrðir Eliassonin Stone Treen loppuun, 11 novellia lisää 57 sivussa. Ja ei, eivät vieläkään vakuuttaneet, epämääräisiä impressioita joista ei jäänyt oikein mitään käteen. Siellä täällä seassa oli välähdyksiä jostain josta olisi ehkä saanut jotain tehtyäkin, mutta...no, kirja oli lyhyt.

65 novellia, 493 sivua.

Vielä olisi pari tuntia aikaa, ja maratonkesto alkaa hiipua, mutta jos tässä vielä jotain lukisi, parbleu!

19.30


Nonnih, kaksi viimeistä novellia Jules de Grandinin tapauksista, The Serpent Womanissa joku tai jokin on ryöstänyt pikkulapsen, ja toisaalla on nähty hirviömäisen kokoinen käärme, ja The Chapel of Mystic Horrorissa satanistikultti suunnittelee kauheaa rituaalia...tyylilajina pysyy reippaasti pulpkauhu. Kaksi novellia lisää ja 80 sivua tuottaa lopputulokseksi

67 novellia, 573 sivua.

Vielä olisi ollut aikaa lukea jotain sopivan lyhyttä, vaikka jotain Leonid Andrejevin valittujen teosten niteestä että olisi tullut luettua jotain suomeksikin, mutta eiköhän tämä nyt kuitenkin ole tässä, palataan muihin potentiaalisiin joskus toiste.

Yhteensä näköjään novellien keskimääräinen pituus pysyi alle kymmenessä sivussa, siitä tulee tuo runsas novellien määrä, vaikka lopulta se johtuu vain parista niteestä jotka olivat erikoistuneet lyhyisiin novelleihin...jos olisin lukenut vaikka vain tuon Quinnin kirjan ja hyllyssä odottamassa olleen Samuel Delanyn novellikokoelman niin sivumäärä olisi ollut suunnilleen sama mutta novelleja olisi tullut vain parikymmentä.

Päätin tässä keskittyä kuitenkin muutamaan novellikokoelmaan, lukea niitä vaikkakin epäjärjestyksessä, sen sijaan että olisin lähtenyt ihan täysin hyppimään tarjolla olleiden novellikokoelmien välillä. Koska on näissä kokoelmissa kuitenkin myös tiettyä yhtenäisyyttä.

Myös laadullisesti. Andrea Levy osoittautui mieluisimmaksi kirjailijaksi (ja jos siis jotain luette niin The Diary, Loose Change, February...), Gilman ja Hebel olivat ansiokkaita ja Quinn myös viihdyttävä, joskin Elíasson jäi pettymykseksi. 
Mutta hauskaa oli taas maratoonata, ja nyt pitänee käydä katsomassa miten muut ovat pärjänneet.

Novellihaasteessa luettujen novellien kokonaismäärä on tämän maratonin myötä jo 90, ja voin luvata että lisää tulee.

7 kommenttia:

Nellu kirjoitti...

Ajatus novelliputkesta ilotulituksena on osuva, räiskyvää maratoonailua!

Suketus kirjoitti...

Itse ylitin jo maaliviivan, oli hauska vuorokausi. 38 luettua novellia, kaikki tosin suomeksi. Eilen tein kyllä illalla muutakin kuin luin (kävin esim. kirkossa, siis minä, kuvittele!), joten ihan maksimisuorituksiin en nyt yltänyt. Vaan ei se mitään, lukeminen oli tärkeintä.

hdcanis kirjoitti...

Romaanien kanssa tulee flow, näissä se on hankalampaa, ilotulitus-asenne ehkä vastaa paremmin vastaavaa tilaa. Edellinen räiskähti näyttävämmin tai vähemmän, ja sieltä tulee jo seuraava.

Minulle kävi vähän vahingossakin niin että kaikki aluksi luettavaksi katsotut olivat englanninkielisiä (pari kyllä käännöksiä muista kielistä), ja hyllyssä olevaa paria suomenkielistä kokoelmaa taas halusin säästellä muuta tilannetta kuin maratonia varten...pitää jossain vaiheessa sujauttaa mukaan jotain suomeksikin.

Kaisa V kirjoitti...

Huh mikä määrä! Minä pääsin parin teoksen kanssa flow-tilaan, mikä ehkä johtui novellien aihepiirien tietynlaisesta jatkumosta, mutta ilotulitus on sopiva termi noin muuten :D. Piristävä haaste!

hdcanis kirjoitti...

Sivumäärän sai mallikkaaksi kun oli mahdollisuus viettää päivä pääosin lukien ilman suurta määrää muita häiritseviä tapahtumia...
Ja novellimäärään saa tosiaan ihmeitä aikaan sopivilla valinnoilla, kuten tuolla Hebelin kirjalla. Ambrose Biercen Lyhyitä tarinoita -kirja, jossa suht ohueen teokseen on pakattu 300 tarinaa, alkaa ehkä jo venyttää liikaa "novellin" rajoja...

Omppu Martin/ Reader, why did I marry him? kirjoitti...

Voi hyvät nyssykät ja pyssykät, että olet ollut vauhdissa. Taidan pyörtyä hetkeksi :D

The Yellow Wallpaper näemmä sitten oli se, jonka kumpikin luimme. Todellinen klassikkohan se on. Luin nyt maratonilla sen ensimmäisen kerran suomeksi. Ei ihan täysin vastannut mielikuvaani, mutta en nyt osaa sanoa, johtuiko kielestä vai olivatko muistikuvani vääristyneitä.

Tuosta flow'sta. Luulen että olen enempi novelli-flow tyyppiä. Täytyy pitää toinen novellimaraton, josko asia sen myötä selviäisi.

Saanen vielä lopuksi lähettää sinulle vilpittömät onnentoivotukseni mahtavasta suorituksesta. Toi 'mahtava' pitäis olla lihavalla, mutta tää kommenttikenttä ei salli.

hdcanis kirjoitti...

Minulle kaikki nämä olivat ensitutustumisia kirjailijoihin, Gilmanista ja Quinnista olin kuullut aiemmin mutta muiden kanssa ennakko-odotukset rajoittuivat mitä kirjan kannet olivat antaneet ymmärtää...
Ja The Yellow Wallpaper oli vähän erilainen kuin mitä olin arvellut, mutta jännällä tavalla ja nuo kaksi muutakin novellia vinkkasivat siihen suuntaan että voisi enemmänkin lukea tuotantoaan, vaikka se suomennetun niteen...