Freebird Games - To the Moon & A Bird Story

Tietokonepelejä joita olen pelannut parina viime päivänä.

Freebird Gamesin (kanadalainen indiefirma jonka pääjehu on Kan Gao) näitä kahta peliä on kehuttu varsin paljon tarinasta ja tunnelmasta, joten kiinnostuneena kokeilin. Kumpikaan peli ei ole pitkä, To the Moon meni muutamassa tunnissa ja A Bird Story kesti reilun tunnin, ja visuaalisesti niissä on paljon samaa, kumpikin on tehty RPG Makerilla (siinä määrin samaa että ei ehkä ollut hyvä idea pelata ABS heti seuraavana päivänä), suht näppärästi ohjautuvaa pikseligrafiikkaa maalattuihin taustoihin yhdistettynä.

To the Moon on scifistinen tarina jossa muisto- ja mielenmuokkausteknologialla varustetut tohtorit pyrkivät toteuttamaan kuolevan mielen viimeisen toiveen: jostain syystä, olematta varma miksi, hän haluaa matkustaa kuuhun. Tohtorit kulkevat sitten takaperin miehen muistoissa pyrkimyksenä päästä varhaislapsuuteen jossa istutetaan mielihalu ryhtyä NASAn astronautiksi, jolloin myöhemmät muistot muokkautuvat sisältämään uuden ammatin ja kuumatkan. No, tarinassa tulee sitten tvistejä kun selvitetään mistä tässä kuu-jutussa (ja origamikaneissa ja muissa hämäryyksissä) onkaan kyse...
Peli on varsin filmimäinen, jonkin verran pelillisiä ominaisuuksia on mukana point-and-click-hengessä kun etsitään kustakin ympäristöstä muistiviitteitä yms mutta aika kädestä pitäen pelaajaa talutetaan eteenpäin. Mutta olihan tämä kiehtova tarina mainiolla toteutuksella.

A Bird Story taas oli suoraviivaisempi tarina yksinäisestä pojasta joka löytää loukkaantuneen linnun ja hoitaa sen kuntoon...joillekin tämä on ollut kovin tunteikas juttu, minulle turhan suoraviivainen ja ilmeisen sentimentaalinen ja kun mekaniikkakin oli vielä riisutumpaa (käytännössä kyseessä on animaatiofilmi joissa joissain kohdissa vähän liikutellaan itse päähenkilöä maisemassa ja klikkaillaan jotain juttuja) niin en tästä kauheasti vaikuttunut (mutta kokeilkoot itse ketkä tahtovat, toteutus sinänsä on ihan tyylikäs ja varmaan se mitä haetaan on saavutettu).

Olen aiemmin jo maininnut että narratiivisuus tietokonepeleissä on minusta hyvin kiinnostava aihe, ja näissä kahdessa pelissä arvostan että kun tarinavetoisuus on nostettu keskiöön niin se todellakin on keskiössä, eikä yritetä laittaa liikaa pelillistettyjä suoritushaasteita mukaan.
Mutta. Vaikka To the Moonin tarinasta pidinkin ja toteutus sinänsä oli tehty pieteetillä, saattaa ylläolevasta huomata että en kuitenkaan ole ihan valtavan innoissani näistä.

Videopelipiireissä on näkynyt keskustelua ja halukkuutta tulla tunnustetuksi myös taidelajina siinä missä kirjallisuus ja elokuvat, ja erityisesti indiepuolella onkin nähty monia esimerkkejä peleistä jotka venyttävät kovasti pelin käsitettä.Siihen keskusteluun nämäkin pelit asettuvat, mutta samalla ainakin minusta osoittavat suunnan joka on taiteellinen umpikuja.
Nämä pelit muistuttavat lähinnä animaatiofilmejä joissa on klikkailtavaa, ja vaikka ne olisivatkin ihan ansiokkaita filmejä niin ne yrittävät hakea uskottavuutta kopioimalla toisen taidelajin ratkaisuja sen sijaan että yrittäisivät kehittää sellaisia itse: ne johdattavat lineaarisen tarinan läpi (myös To the Moon on lineaarinen, vaikka siinä aikamatkaillaankin) mikä ei minusta vastaa sitä mitä pelien narratiivisuus voi olla.

Bloggaamistani peleistä pidän yhä onnistuneempina ja kiinnostavampina tapauksia Traumaa ja Dear Estheriä. Jälkimmäinen ei lopulta tarjoa sen enempää vaikutusmahdollisuuksia kokonaisuuteen kuin nämä Freebird Gamesin pelit, ei myöskään Trauma jos haluaa pelata sen "läpi", mutta kummassakin näissä lineaarinen tarina (joka molemmissa kyllä löytyy) on aika taka-alalla ja ne tarjoavat lukukokemuksensa hyvin fragmenttisesti, yksityiskohdilla, tekstinpätkillä, kuvilla ja paikoilla jotka saattavat liittyä yhteen tai ei, mutta lopulta kokonaisuus syntyy pelaajan ja pelin yhteisvaikutuksessa, ei itse pelissä. Pelit tapaavat vaatia suurempaa aktiivisuutta osallistujalta kuin kirjat tai elokuvat, joten pelaajien kykyä käsitellä myös huomattavasti epätäydellisempää narraatiota ei pidä aliarvioida.

Jos (video)pelit ovat taidetta, niin väitän että taidelajina lähimpiä vertailukohtia eivät ole kirjallisuus tai elokuva, vaan ennemminkin tanssi, teatteri yms. Teoksena on ennen kaikkea esitys, pelaamisen kokemus, eikä niinkään itse peli irrallaan pelaajasta katsottuna: pelin merkitys on siinä kuinka se kykenee vuorovaikutukseen pelaajan kanssa.
Vaikka toki kirjallisuudessa ja elokuvissakin vastaanoton merkitys on tärkeä, taidearvostelma ei voi olla täysin objektiivinen vaan sisältää aina jonkin verran subjektiivisuutta, niin peleissä tämä on korostunut, teoksen ja kokijan raja on hämärtyneempi.

Tämän huomioinnissa nämä Freebird Gamesin pelit epäonnistuvat. Mutta ne onnistuvat olemaan ihan sympaattisia filmejä joita aika ajoin klikkaillaan eli sopii niitä silti vilkaista.