30.6.15

Kesäkuun luetut

Tarjei Vesaas - Jäälinna
Barbara Pym - An Unsuitable Attachment
Pär Lagerkvist - Kuolleet jotka etsivät jumalaa
Gunnar Gunnarsson - Hyvä paimen
John Edgar Wideman - All Stories Are True
Jorge Amado - Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa
Jonathan Tel - Freud's Alphabet
Kirsti Ellilä - Tuntemattomat
Francois Mauriac - Pyhä suudelma
Mika Waltari - Ihmiskunnan viholliset
Italo Svevo - The Nice Old Man and the Pretty Girl

Emmanuelle Toulet - Cinema Is 100 Years Old
Ferdinand Valentine - Religious Obedience
Heikki Lauha - Nuorisotyö pelaa

Vaikka lukumaratonissa ei tullutkaan luettua edes yhtä kokonaista kirjaa, tuli kesäkuussa muuten aika runsas lukusaldo (olkoonkin että paria kirjaa oli luettu jo hyvä tovi toukokuun puolella).

Pohjoismaa jolkottelee hyvää tahtia eteenpäin, en aiemmin ole niin paljoa lukenut skandinaaveja joten nyt sitten enemmän, ja ensi kuussa tulee vielä lisää (kesken yksi, hyllyssä odottamassa kolme neljä). Kesän toinen lukumaraton odottaa jossain vaiheessa ja vähän on jo mietitty mitä kirjoja silloin voisi lukea jos nyt sitten innostun siihenkin osallistumaan.
Elämäkertahaaste onkin jäänyt vähän vähemmälle huomiolle, pitäisiköhän nyt innostua.



mies nainen muu
englanti 64 58 1 123
suomi 41 33
74
ranska 21 7 2 30
japani 23 5
28
italia 25

25
ruotsi 11 5
16
saksa 14 1
15
norja 9

9
venäjä 7 1
8
espanja 6
1 7
tsekki 7

7
unkari 2
1 3
puola 1 2
3
islanti 1
2 3
serbo-kroatia 3

3
tanska 3

3
muu

3 3
viro 2

2
arabia 1
1 2
portugali 1 1
2
hollanti 1

1
kiina 1

1
slovakia 1

1
iiri

1 1
turkki 1

1
latina
1
1
slovenia

1 1
kreikka 1

1
albania 1

1

248 114 13 375

29.6.15

Italo Svevo - The Nice Old Man and the Pretty Girl


"Then the sin of an old man is equal to about two sins of a young man."

Lukumaratonin jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen kuten vaikka italialaisiin pienoisromaaneihin. Italo Svevolta olen lukenut aiemmin yhden kirjan johon en niin suuresti ihastunut, ja tässä käsitellään vähän samoja teemoja eli vanhenevaa hyvin toimeentulevaa leskimiestä joka ihastuu nuoreen naiseen, mutta tyylilajina proto-modernistinen tajunnanvirta on vaihtunut sarkastiseen kylmyyteen. Mikä minulle tietysti kelpaa hyvin.

Vanha mies on toki hyvin tietoinen iästään ja sen eroavaisuudesta tytön nuoruudesta ja alkaa kehitellä laajempia ja teorioita vanhuuden ja nuoruuden suhteesta, mikä on näiden yhteydet ja erot ja millaisia suhteita näiden välillä on ja pitäisi olla. Ja kun tyttö pikkuhiljaa etääntyy omille teilleen, teoriat yltyvät entistä abstraktimmiksi ja yleismaailmallisemmiksi.
Mitä vanhuus on oikeutettu odottamaan nuoruudelta? 

Svevo ei tosiaankaan ironiassa säästele (osittain varmaan itseironiassa, oli tämän ilmestyessä muutaman vuoden vanhempi kuin noin kuusikymppinen päähenkilö) ja samaan tapaan kuin päähenkilön mietteet tavoittelevat abstraktia yleispätevyyttä, ovat henkilötkin omalta osaltaan redusoitu abstraktioiksi, vanha mies ja nuori nainen ovat mitä ovat, nimiin ja sen sellaisiin ei niin kiinnitetä huomiota.
Viehättävä teos, kannattaa ehkä kuitenkin välttää jos potee ikäkriisiä :)

26.6.15

Lukumaraton V 26.6.

Taas on aika perinteiselle lukumaratonille. Näitähän on tullut kokeiltua jo aiemmin, yhteensä jo neljä kertaa, hieman eri muotoja kokeillen, ja tämänkertaista yhteismaratonia emännöidään Hyllytontun höpinöissä (mistä löytyy myös selostus mistä on kyse, jos lukija ei vielä tiedä).

Päätin kokeilla taas tiiliskivimaratonia, siitä on ollut aiemmin jo hyviä kokemuksia: normaalisti lukemisissani suosin lyhyitä kirjoja, novelleja, pienoisromaaneja yms. mutta liian tiiviiseen aikaan sullottu hyppiminen aiheesta ja tyylistä toiseen ei kuitenkaan niin hyvältä tuntunut, ja toisaalta lukumaraton on myös hyvä hetki poimia luettavaksi tällaisia kirjoja jotka periaatteessa haluaisi lukea mutta jotka kokonsa puolesta arveluttavat...

Siitä huolimatta että näissä on vähän hasardiakin mukana että mitä jos se kirja ei osu ollenkaan lukufiilikseen tai yleiseen makuun. Siitä vaarasta olen kyllä tietoinen koska valitsin kirjaksi Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Waltariin minulla on vähän ristiriitainen suhde, osasta kirjoistaan olen pitänyt, mutta toisaalta osassa tuotannossaan, erityisesti näissä massiivisissa historiateoksissa, on ollut ongelmana haahuilevuus, henkilö menee yhteen paikkaan ja siellä tapahtuu jotain, sitten mennään toiseen paikkaan jossa tapahtuu jotain muuta ja sitten kolmanteen...Waltari edelsi tyylillisesti "suunnistusfantasiaa", sitä että ison fantasiaeepoksen tai -sarjan ensimmäisellä aukeamalla on fantasiamaailman kartta ja kirjan aikana päähenkilön pitää käydä ihan jokaisessa karttaan merkityssä paikassa. Ja tämä ei ole suosikkikliseitäni.

Mutta koska Valtakunnan salaisuus, jonka jatkoa tämä kirja on, on suosikkini Waltarin tuotannosta niin ajattelin antaa tällekin mahdollisuuden. Ja varalla on toki muita kirjoja jos tämä ei toimikaan...

Mutta joka tapauksessa, kello 12 aloitan ja lauantaina lopetan. Ihan 24h en aio lukea, aion kyllä ehdottomasti nukkua välissä ja jos aktiivista lukuaikaa tulee sellaiset 13h-14h niin hyvä.

Välissä saatan myös käydä vilkaisemassa joidenkin muiden maratoonarien taivalta (lista yllämainitussa Hyllytontun bloggauksessa), joskin tarkempi huomio jäänee siihen kun on itse lopettanut.

15.00.
"Mies jolla on kunnon auto ei tarvitse pelastusta" (KTMK)
Kaksi ensimmäistä lukua (tai "kirjaa") luettu eli 140 sivua. 16 vuotta Valtakunnan salaisuuden jälkeen n. 15-vuotias Minutus muuttaa isänsä kanssa Antiokiasta takaisin Roomaan, ja siellä aloittaa liikkumisen hienokseltaan myrkyllisisissä seurapiireissa, ja on juuri lähdössä sotilasuralle Britanniaan. Sanoinko mä jotain Mika "David Eddings" Waltarin suunnistusfantasiasta? Perinteisiä PahisNaisiakin on jo bongattu.
Mutjoo, kasvukertomuksena mennään runsaalla historiallisella osuudella niin tapojen ja käytäntöjen kuin historiallisten henkilöidenkin osalta, keisarien sukuluettelo on laaja ja monimutkainen (ja kirjan lopussa oleva sukukaavio ei kauheasti auta, sen verran paljon on ristiinnaimisia ja puolisonvaihtoja) ja mukaan on saatu myös ihan kohtuullisesti uskonnollis-filosofisia sekä poliittisia keskusteluja (voinee sanoa että jos ei pidä Ruusun nimestä ei tätäkään kannata lukea).
Mutta jatketaan.

17.10
 Kaksi seuraavaa lukua luettu, eli olen sivulla 232. Minutus seikkaili aikansa Britanniassa ja palasi Roomaan, ja on kohtapuoleen lähdössä Korinttiin (jepjep). Lisää politiikkaa, lisää PahisNaisia jotka pyörittävät naivia poikasta miten tahtovat (vaikka ovatkin omaksuneet nyt hieman erilaisen käytöksen). Ulkoisesti Minutuksen ura on ollut reippaan nousujohteista mutta sisällä kalvaa epäilys onko missään mitään mieltä ja ovatko kaikki ihanteet rapaa...
Historiallisten romaanien lukemisessa tulee tietysti aina se hassu piirre että jos skaala on vain tarpeeksi suuri niin on jo jonkinlainen käsitys miten asiat etenevät, niinpä nykyisen Claudius-keisarin ohella on tavattu jo kolme tulevaakin keisaria...
Jatkoa seuraa, tosin saatan tässä välissä poiketa myös ulkona.

21.20
"Siksi on kuin taakka olisi kirvonnut yltäni, kun sain ottaa sinut vastaan viiniltä ja oksennukselta haisevana ja ymmärsin sinun alistuneen ihmisen osaan."
Kävin ulkona, söin iltapalaa ja luin pari lukua eteenpäin, nyt sivulla 344. Samalla voinee todeta että en saa kirjaa luetuksi maratonin aikana, yli puolet on vielä jäljellä...
Minutus kulkee Korinttia, Attikaa, Armeniaa, Efesoa ja palaa sitten Roomaan kun Claudius on kuollut ja Nero noussut keisariksi. Samalla myös puhuttelee poikaansa jolle nämä muistelmansa kirjoittaa.
Kreikassa ja idempänä on taas sotkeutumista omituiseen juutalaiseen kulttiin, ja törmääpä Minutus pariin kertaan Paavaliinkin ja kerran Pietariin (sekä muutamaan muuhun raamatulliseen hahmoon), ja Roomaan palatessa siirrytään taas poliittisiin juonitteluihin joiden suhteen Minutus ei voi enää sivuuttaa kaikenlaisia pahanilkisiä juoruja pelkkinä pahanilkisinä juoruina...
Ei tämä tähän menneen perusteella vaikuta olevan Waltarin parhaimmistoa, vähän Sinuhen ja Valtakunnan sekoituksen tapaista mutta sellaista jotka molemmat tekivät vähän paremmin. Mutta katsotaan nyt miten homma etenee, ja keisariajan Rooma on toki hyvin jännittävä miljöö (liiankin jännittävä jos siellä joutuisi asumaan).

00.20
 Ja pari lukua taas ja olemme siirtyneet jälkimmäiseen osaan (vaikka tässä kirjassa koko kirja onkin yhdessä niteessä), sivulla 474. Lisää politiikkaa vaihtelevissa tuulissa, henkilökohtaista elämää pääosin vastatuulessa, ja Paavali ja Pietari käväisevät taas tapahtumissa mukana. Jokohan se Rooma kohta palaisi.
Tai ehkä tässä vaiheessa voisi mennä nukkumaan.

10.00
"Muutamat koirainystävät katsomossa kavahtivat seisomaan ja huusivat että leikki on liian julmaa. Ei koiria saa kiusata."
Rooma syttyi jo seuraavalla sivulla ja illalla luin vielä parikymmentä sivua ja nyt aamulla kymmenennen luvun loppuun, sivulle 577. Ja tässä osiossa päästiinkin sitten kirjan ydinalueelle, eli Rooman palon jälkeen suoritettuihin kristittyjen vainoon, jossa Minutuksella on oma osuutensa mm. eläintarhan johtajana jonka vastuulla on järjestää suunnitellut sirkushuvit...
Tietysti tätä lukee myös/erityisesti kommenttina toisesta maailmansodasta, joskin esitettynä näkökulmista josta holokaustia ei vieläkään tavata kuvata, pääosissa mm. henkilöitä jotka omaa heikkouttaan osallistuvat siihen vaikka periaatteessa pyrkivätkin johonkin muuhun tai jotka ilmaisevat vienosti paheksuntansa toimien osoittamaa makaaberiutta ja huonoa makua kohtaan. Ja nykylukija voinee keksiä muitakin analogioita muihin historiallisiin, nykyisiin ja tuleviin tapahtumiin (kuten aiemmin todettu, pahaa pelkään että ainoa asia joka historiasta voidaan oppia on että historiasta ei voi oppia mitään.)
Mutjoo. Reilu puolitoista tuntia vielä maratonia jäljellä, kirjassa vielä parisataa sivua eli menee yliajalle.

12.20
Pari lukua lisää luettu, jäljellä olisi vielä kaksi lukua eli satakunta sivua. Maratonin päättymisaikaan olin sivulla 653 eli ihan hyvin tuli luettua, toisaalta näissä tiiliskivissä ei ihan huippusivumääriä niin helposti saavuta mutta toisaalta ei mitään erityisempiä häiriöitä ollut ja Waltarin teksti on varsin juohevaa.
Tässä osassa oli taas lisää näitä valtataisteluja ja poliittista juonittelua.
Nyt voisi pitää tauon ja lukea kirjan loppuun joskus myöhemmin tänään, päivitän sitten tänne loppumietteet.

20.00
Kirja luettu loppuun, (kirjassa oli siis yhteensä 775 sivua). Nämä loppuluvut eivät nyt sitten enää oikein vakuuttaneet, niissä oli taas enemmän haahuilua, historiallisia tapahtumia käytiin läpi kovin listamaisesti. Minutus tosin myös puhuttelee poikaansa entistä enemmän ja kommentoi myös kirjoitusajan tapahtumia. Sinänsä ihan kiinnostava tapa oli tämä että vaikka kirjoitusajasta ei paljoa puhuta niin tuntuu että siinäkin edetään, kirjan alun muisteleva Minutus ei ole ihan sama henkilö kuin kirjan lopun...

Yleisesti sanoisin että ei tämä Waltarin ihan parhaita ole mutta luettava ja erityisesti jälkimmäisellä puoliskolla on paljon pohdintaa ihmisen perimmäisestä ylitsepääsemättömästä heikkoudesta ja vajavuudesta (erityisesti Rooman paloa ja seurannutta kristittyjen vainoa käsittelevissä luvuissa): jos uskoisi ihmisyyden itsenäiseen kyvykkyyteen ja luontaiseen taipumukseen hyvyyteen, niin tämä kirja voisi tuntua kovin lohduttomalta, meille muille tässä taas on jotain lohdullista.
Kovasti on haahuilua ja historiallisten detaljien sirottelua tarpeellisesti ja vähän tarpeettomastikin. Kasvukertomuksena tässä tietysti pitää olla vähän laajuutta mutta tällainen "mennään paikkaan"-"siellä tapahtuu"-"mennään toiseen paikkaan"-"siellä tapahtuu jotain muuta"-kerronta on vähän senttarimaista, varsinkin kun mukaan pitää tietysti saada kaikki ajan merkittävät historialliset tapahtumat ja henkilöt. Waltarin PahisNaiset ovat tietysti myös klisee ja tässäkin niitä riittää, vaikka toisaalta monien toimia ja käytöksiä on myös ihan perusteltu ja alun PahisNainen voikin osoittaa myöhemmin yllättävää jaloutta (ja toisinpäin). Ja vastaavasti miehet ovat heikkoja, ahneita ja itsekeskeisiä (oikeastaan ainoa vähänkään merkittävämpi henkilö joka taidettiin kuvata jatkuvasti positiivisesti oli Keefas eli Pietari, ehkä vähän korvaukseksi vähemmän mairittelevasta kuvasta Valtakunnan salaisuudessa...)
Mutta kyllähän Waltari osaa viedä tarinaa eteenpäin.

Edellisessä tiiliskivimaratonissa sivuja kertyi 562, eli tämänkertaiset 653 oli melkein sata sivua enemmän. Waltarin tyyli on epäilemättä helpompaa luettavaa, taitto oli jonkin verran väljempi (sivulle meni näköjään 37 sivua edellisten 44 sijasta) ja aktiivista lukuaikaakin taisi tulla jonkin verran enemmän, taisi olla lähempänä 15 tuntia.
Kovempia sivumääriä varmaan saisi vähän suuremmalla vaihtelulla (jos ei muuten niin nimiösivut mukaan laskettuna), mutjoo, näissä lukumaratoneissa on minusta oma hupinsa myös lukea vähän sellaisia kirjoja joita ei muuten niin helposti tulisi luettua: vaikka tämäkin kirja on ollut pitempään mielessä "pitäisi joskus"-kirjana, niin normaalilukemisessani suosin lyhyitä kirjoja ja olisin huomattavasti haluttomampi tarttumaan tällaisiin järkäleisiin.
Joskus on ollut puhetta että ainakin jotkut massiiviset kirjat kuuluisi lukea mieluummin jatkokertomusten ilmestymistahdissa koska ne ovat sellaisiksi kirjoitettuja, ja tällainen maratonluenta olisi täysin viheliäistä: tässä tapauksessa kertaus pysyi varsin kohtuullisena ja toisaalta intensiivisessä lukemisessa oli jotain toivoa että valtava henkilömäärä ja näiden keskinäiset suhteet pysyisivät edes jotenkin muistissa.

Kesälle on suunniteltu ainakin toinen yhteislukumaraton vaikka päivä ei kai vielä ole tiedossa: osallistun mahdollisuuksien mukaan tai jos päivä ei sovi saatan pitää oman jossain vaiheessa (ehkä vaihteeksi taas kokeillen jotain muuta muotoa kuin näitä proosajärkäleitä).

20.6.15

Kirsti Ellilä - Tuntemattomat


Huomasin Tuntemattomat kirjaston hyllystä samalla kun olin hakemassa ensi perjantain lukumaratonille suunnittelemaani kirjaa, joten otin sen luettavaksi: Kirsti Ellilän tuotantoa on tullut luettua ennenkin (ja kirjailija on myös sen verran tuttu että jos tämä kirja olisi tosi huono niin olisi ehkä diskreetisti hiljaa, ja jatkossa tulevia arvotuslauseita voi sen perusteella filtteröidä) ja tämä oli jo ehtinyt saada positiivista kaikua blogeissa ja muissa medioissa...

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa ja vihjaa hieman muihinkin. Nykyhetkessä Tuuli tulee selvittelemään juuri kuolleen isänsä jäämistöä ja joutuu puimaan niin omaa kuin läheistensäkin menneisyyttä aina isovanhempien sukupolveen saakka; toisaalta erityisen huomion saa vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat sekä sotaa seuraavan Tammisaaren vankileirin olot joissa osa henkilöistä kuolee ja osa säilyy hengissä ja joutuu elämään sen kanssa.
Niin huomionarvoinen kuin historiallinen osuus onkin, nykyhetki on kuitenkin tärkeämpi ja kirja keskittyy voimakkaasti siihen miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen: piilossa olevien ja unohdettujen asioidein pintaannouseminen on keskeinen kysymys. Kirjan alkupuolella Ellilä punoo hengästyttävän tiheää symbolisuhteiden verkkoa jossa menneiden sukupolvien syyllisyys, nuorudenrakkaus, lahottajasieni, pellosta nousevat luukappaleet ja perunat, perinnöllinen taipumus astmaan, asbesti ja ties mikä kietoutuu toisiinsa ja se mitä sanotaan yhdestä pätee toiseenkin (ja tähän viitataan myös itse kirjassakin, Tuuli huomioi tutkivansa menneisyyden jäänteitä rituaalinomaisesti nähden merkityksiä kaikessa sellaisessakin missä niitä ei välttämättä olekaan).
Kirjan edetessä näissä keskitytään vähän selvemmin muutamaan juonteeseen ja joidenkin sivuuttaminen on ehkä harkittuakin: linkittyykö kirjan alkupuolella runsaasti käsitellyt astmaoireet joista ei paljoa puhuta loppupuolella piiloonpainettuihin menneisyyden salaisuuksiin, ja samalla kun salaisuudet tulevat esiin myös hengittäminen helpottuu? Ellilän henkilöt ovat fyysis-psyykkis-sosiaalisia kokonaisuuksia joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja vapaus valita ja olla mitä ikinä todella tahtoo on jossain määrin huono vitsi.

Ellilän kirjoitustyyli on yhä erinomaisen sujuvaa, ja se halukkuuden pohtia isoja asioita kanssa tekee hyvin kiinnostavan kombon. Aihevalinta ei ehkä ollut sopiva sille huumorin hienoiselle pohjavireelle joka on aiempia teoksia piristänyt, ja vähän myös tuntui että kirjan loppupuoli ei vastannut täysin alkupuolen asettamiin ennakko-odotuksiin; tavallaan tällainen kirja ei edes voisi päättyä mitenkään, ja tavallaan ne resoluutiot mitä saatiin olivat sitten vähän liiankin siistejä. No, en tiedä, oli tämä kuitenkin hyvä kirja (vaikka lopulta saatoinkin pitää Kaivatuista enemmän).

Isoihin teemoihin tarttuminen tuntui kyllä myös kirjan nimessä, loppusivujen tapahtumista tuli mieleen että tämähän on viittaus Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Paitsi että tässä kirjassa on vähänlaisesti sotilaita.

Kirjaa ovat lukeneet mm. Tuija, Leena Lumi, Irene Vehanen, Liisa Keitaanpää, Ulla, Kuutar...

18.6.15

Jonathan Tel - Freud's Alphabet


Tällainen tuli luettua: sirpaleinen romaani Sigmund Freudin viimeisestä elinvuodesta, ja Lontoosta joka valmistautuu sotaan (Freud muutti Itävallasta Lontooseen 1938 ja kuoli siellä syyskuussa 1939). Muutaman nimeämättömän pätkän ohella kirja etenee lyhyissä fragmenteissa joiden nimet etenevät aakkosittain Applesta ja Boysta Yachtiin ja Zebraan (kaikki eivät ole niin aapistyylisiä nimiä, mukana on myös mm. Id, No-Man ja Unbedenklichkeitserklärung): jokainen fragmentti kuvailee Lontoota, jotain piirrettä Lontoosta (ja tietysti myös sen sopivuutta psykoanalytiikkaan).

Jonathan Telin kirjasta tuli helposti mieleen Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit: molemmissa puhutaan periaatteessa historiallisesta henkilöstä mutta enemmän puretaan ja tarkastellaan kaupunkia (Calvinon tapauksessa Marco Polo puhuu Venetsiasta). Freud's Alphabet ei ole ihan niin fantasiaväritteinen, mutta realismissaan vain suhteellinen, Lontookin näyttäytyy hieman unenomaisena ja merkillisenä ilmiönä ja lähestyvä sodan hulluus vain vahvistaa tätä; Calvinon tapaan yleissävy on filosofisen kummasteleva kirjallisen ilmaisun kuitenkin pysyessä sujuvana.
Koska Näkymättömät kaupungit on yksi Kaikkien Aikojen Parhaista Kirjoista, Tel häviää vertailussa mutta noin muuten tämä oli kiinnostava teos, en tiedä ymmärränkö Lontoota sen paremmin mutta en tiedä ymmärsikö Freudkaan.

15.6.15

Jorge Amado - Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa


Jorge Amadon kirja on hädintuskin pienoisromaani, väljästi taitettunakaan tarina ei ole sataa sivua (sivumäärä menee kuitenkin yli kun mukana on suomentaja Jyrki Lappi-Seppälän jälkisanat).

Quincas Vesikauhu, Bahian pummien kuningas ja alamaailman isähahmo on kirjan alussa kuollut, näin kerrotaan miehen poroporvarilliselle perheelle jonka Quincas, aikoinaan tunnollinen virkamies, päätyi hylkäämään vuosia sitten keskittyen rommiin, prostituoituihin ja uhkapeliin. Perhe, tytär ja veli puolisoineen, on toki antanut ymmärtää Quincasin kuolleen jo aikaa sitten ja sopivalla ilolla tervehtivät tätä mahdollisuutta pyyhkiä lopullisesti tämä harmittava välivaihe maanpinnalta, mutta asiat eivät mene ihan niinkuin pitäisi ja Quincasin ystävät päätyvät viettämään vielä yhtä viimeistä iltaa varsin äänekkään vainajan kera, ja lopulta Quincas loikkaa mereen hyvästien kera ja katoaa.

Lajityyppi on vahvasti veijariromaani, jossa nimihenkilön värikästä persoonaa ja kykyä tuottaa epäjärjestystä ei hidasta edes pikkuseikat kuten kuolema tai kaksi. Maagisen realismin suuntaan flirttaillaan (mutta periaatteessa lukija voinee selittää epäluonnollisempia tapahtumia syyllisyydentunteella ja runsaalla määrällä rommia). Mutta aika lailla myös vain tuo, kirjailija on sympatioissaan karrikoivan ilmeinen ja vähän, no, helppo. Ihan kiva tämä kuitenkin oli.

13.6.15

John Edgar Wideman - All Stories Are True


Aika turhauttava kirja tämä John Edgar Widemanin novellikokoelma, joka teki kyllä mieli pariin kertaan jättää kesken: kirjan kymmenen novellia olivat suurelta osin vaikeasti läpäistävää tajunnanvirtaa josta oli usein vaikea sanoa mitä siinä oikein yritettiin sanoa tai miten asiat liittyivät toisiinsa...

Turhauttavaksi kirjan teki se, että välähdyksinä novelleista paljastui että Wideman osaa kyllä kirjoittaa ja että sisällöltäänkin olisivat olleet kiinnostavia: olisin luultavasti pitänyt näistä jos tyyli ei olisi ollut niin edellä tarkoitusta.
Signs-novellista jossa yliopisto-opiskelija joutuu anonyymien kirjeiden ja rasististen töhryjen kohteeksi pidin, ja muutamassa muussa oli siellä täällä hyviä kappaleita.

11.6.15

Gunnar Gunnarsson - Hyvä paimen


Luen näitä kirjoja vähän väärään vuodenaikaan kun männäviikolla oltiin Jäälinnassa ja nyt nyt Islannin vuorilla joulukuussa (kirjan alkukielinen nimi on Advent).

Gunnar Gunnarsson on Islannissa syntynyt ja kuollut kirjailija joka pääosan tuotannostaan kuitenkin kirjoitti Tanskassa ja tanskaksi, niin myös tämän kirjan (suom. Albin Ahonen, alkukielinen ilmestyi 1937 ja tämä suomennos 1941).
Tämä pienoisromaani on tavallaan hyvin yksinkertainen tarina 54-vuotiaasta Benediktistä joka on jo useita vuosia vaeltanut adventtiaikaan hakemaan erämaasta vapaina laiduntaneita lampaita jotka ovat jääneet löytymättä syksyn kotiinnoudoissa. Niin lähdetään matkaan tänäkin vuonna, mukana koira Leo ja kellokaspässi Visa, vaikka aina ei tällä porukalla yksin ollakaan kun ajoittain kohdataan muitakin eläintenhakijoita ja muita vaeltajia. Sää vaihtelee ja lampaatkaan eivät ole maailman fiksuimpia otuksia...

Karussa kulkiessa on myös aikaa ajatella asioita, omaa/ihmisen paikkaa maailmassa ja suhdetta ihmisiin ja eläimiin, menneeseen ja tulevaisuuteen, elämää, tekemistä, altruismia ja uhria ja sen sellaista. Tällaisesta vähän faabelinomaisen (vaikka realismissa pysytäänkin) tarinan ja filosofisen pohdiskelun sekoittamisesta tuli mieleen sellaiset teokset kuin Pikku Prinssi ja Lokki Joonatan, joskin tämä Hyvä paimen on selvästi aikuisten kirja niin aiheiltaan kuin käsittelytavaltaan, ja ainakin allekirjoittanutta huomattavasti vähemmän ärsyttänyt (ainakaan altruismi tai uhrimieli eivät ole yhteiskunnassamme niin suosittuja kliseitä kuin Pikku Prinssin anti-intellektuaalisuus tai Lokki Joonatanin itsekeskeisyys *rimshot* *hymiö*).

Ei tämä nyt mitenkään maailmoja muuttava lukukokemus ollut mutta kokoaan isompi kirja kuitenkin, pitänee katsoa niitä muita suomennettuja Gunnarssoneja...

Kirjallinen retki Pohjoismaissa etenee. Kun Sandemosen laskin norjalaiseksi niin tämä kai sitten pitää laskea tanskalaiseksi (jos jollakulla on vinkata Norjassa syntynyt ruotsiksi kirjoittava ja Ruotsissa syntynyt islanniksi kirjoittava kirjailija niin saisi kehän täyteen).

8.6.15

Pär Lagerkvist - Kuolleet, jotka etsivät jumalaa


Piti vähän miettiä nimen kirjoitusasua: nimilehdellä kirjan nimi on versaalilla, kannessa taas kaikki pienillä kirjaimilla, sisällysluettelossa novellin nimessä Jumala on isolla alkukirjaimella mutta toisaalta itse novellissa puhutaan jumalasta...

Pär Lagerkvistin suomennetun proosatuotannon olenkin tainnut muuten lukea kokonaan ja Pyhiinvaeltaja-sarjasta blogannutkin, tätä vuoden 1935 novellikokoelmaa ei sen sijaan ole divareissa näkynyt joten taas juoksutettiin Pasilan kirjastonhoitajia.
Ester Koskelaisen suomentama teos ei ilmeisesti vastaa suoraan mitään alkukielistä kokoelmaa, seitsemästä novellista ainakin kolme ensimmäistä näkyy olevan Onda sagor -kokoelmasta mutta kaikkia siinä kokoelmassa olevia novelleja ei ole mukana, niminovelli on ilmeisesti osa kirjaa Ikuinen hymy, ja kirjan päättävä Elämän voittaja ei ole novelli vaan ennemmin jonkinlainen filosofis-uskonnollinen essee, joka myös sisällöltään ja sävyltään on aika lailla erilainen kuin Onda sagor -novellit (sivuhuomiona mainittakoon että Koskelainen on ilmeisesti harrastanut paikka paikoin oman aikansa suomennoskäytäntöjä nimissä, oletan että alkuperäisissä tarinoissa ei esiinny Juha tai Arvi...toisaalta mukana on myös mm. Jonas ja Frida...)

Lagerkvistin tuotantoa leimaa hyvin kompleksinen suhde uskontoihin ja jumaliin, erityisesti tietysti kristinuskoon: osuvana olen pitänyt Flannery O'Connorin termiä Christ-haunted. Samaa heijastelee tämäkin, kirja, erityisesti ensimmäiset novellit ovat varsin kyynisiä ja ahdistuneita, kauhuromantiikkaan vihjataan ja mieleen tulee suunnilleen aikalaisen Uuno Kailaan kokoelma Novelleja. Myöhemmissäkin pätkissä aihe säilyy (kuten niminovellin nimi kertookin) joskin viimeisessä esseessä ollaan jo vähän maltillisemmalla linjalla, kirjoittaja on jo selvästi eri henkilö.

Noin muuten kyseinen essee ei minua niin vakuuttanut, siitä mitä tajusin olin liiaksi samaa mieltä että se olisi suuremmin säväyttänyt. Ja muutenkin vaikka romaaneistaan olenkin pitänyt, niin tästä kokoelmasta en innostunut, oikeastaan vain aloitusnovellia Isäni ja minä voisin pitää oikeasti hyvänä, pari muuta oli ihan luettavia mutta kokonaisuutena tätä voinee suositella vain kompletisteille.
Seuraavaksi pitänee sitten katsoa josko se Onda sagor löytyisi kokonaisuutena jostain ja josko sen ruotsi on tarpeeksi ymmärrettävää horjuvammallakin kielitaidolla...

Mutta joka tapauksessa taas yksi osuma Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

5.6.15

Barbara Pym - An Unsuitable Attachment


'There's a cup of tea in the vicarage,' said Sophia. 'Is there ever not?'

Jos Barbara Pymin tuotanto pitäisi tiivistää yhteen riviin niin tuo olisi aika hyvä.

Kirja alkaa varsin Ylpeys ja ennakkoluulo -henkisellä tavalla, pohjoiskensingtonilaiseen naapurustoon on muuttanut uusi mies joka vaikuttaa poikamieheltä ja näin ollen herättää alueen naimattomien naisten ja tällaisia tuntevien huomion. Rupert Stonebird tosin on enemmän työlleen omistautunut ja muuten sosiaalisesti vähän hukassa oleva antropologi kuin Austen-sankari, mutta eivät naisetkaan ole niin klassisen esikuvansa mukaisia...
Eli aika lailla samaa linjaa kuin muissakin Pymin kirjoissa, romanttisten käsitysten ja banaalin arkisuuden ristivetoa kuvataan lämpimän humoristisesti kun sekalainen joukko henkilöitä kokee monenlaisia tapahtumia ja jotain joita jota voisi erehtyä pitämään tunnekuohuina. Teetä tietysti juodaan, joskus myös sherryä.

It was disquieting, though, the way he seemed to have to make these excuses to himself, as if his conscience which he had, so he thought at the age of sixteen, successfully buried, had suddenly reawakened to plague him, not about the fundamentals of belief and morality but about such comparative trivialities as whether or not one should attend the church bazaar. Was it to be like this from now onwards? he wondered apprehensively.

Tämä oli ensimmäinen Pymin hylätty kirja (toisesta olen blogannut aiemmin) muutaman hyvin menestyneen kirjan jälkeen, hylkäyspäätöksistä seurasi pitkä julkaisutauko ja tämä kirja julkaistiin lopulta vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.
Ja tavallaan ymmärrän kirjan ongelman: vaikka se onkin hyvin viihdyttävä, se käsittelee hyvin paljon samoja aiheita kuin Pymin aikaisemmatkin kirjat ja on jotenkin hahmoton: henkilöitä on paljon, tapahtumat jotenkin vain seuraavat toisiaan ja varsinainen päätarina (johon kirjan nimi viittaa) ei oikein toimi kunnolla. Pymin maailmaan on aina ilo loikata ja tästäkin voisi nostaa esille kaikenlaisia herkullisia sitaatteja mutta kirjana tämä ei ole esim. Excellent Womenin tai The Sweet Dove Died'in veroinen.

2.6.15

Tarjei Vesaas - Jäälinna

Luin pari kuukautta sitten Vesaasin kirjan Lehtokurppa, jossa huomasin kyllä ansioita miksi sitä arvostettaisiin mutten niin suuresti innostunut. Tällöin Margit ja Reeta vinkkasivat kirjailijan toisesta teoksesta, ja hyvä että vinkkasivat koska tämähän oli sitten tosi hyvä.

Kirja sijoittuu "jonnekin", pieneen maalaiskylään jonnekin pohjoiseen jossa loppusyksyllä on jo paukkupakkasia ja tulee varhain pimeä...11-vuotiaan Sissin kouluun tulee uusi tyttö Unn, joka on varsin syrjäänvetäytyvä, mutta joka kiinnittää Sissin huomion...ja eräänä iltapäivänä Unn pyytää Sissin käymään luonaan ja tyttöjen välille syntyy nopeasti voimakas mutta hyvin salaperäinen ystävyys.
Seuraavana päivänä Unn katoaa.

Tässä oli jotain samoja piirteitä kuin Lehtokurpassa: kirja sijoittuu epämääräiseen (kirjailijan) nykyaikaan nimeämättömälle maaseudulle ja henkilöt kokevat ympäristön havaintoja hyvin voimakkaasti, lähes obsessiivisesti, mutta eivät osaa kovinkaan hyvin artikuloida mitä havaitsevat tai tuntevat ja mistä oikein on kysymys.
Osittain kyse on suoraviivaisesta psykologisesta kasvuromaanista jossa ystävyyden intensiivistä roihahdusta seuraa tragedia ja keskiöön nousee niin Sissin oma selviytyminen kuin ympäristönkin reaktiot niin itse katoamiseen kuin Sissin suruprosessiin. Liika psykologisuus kuitenkin myös estetään, Vesaas kertoo mieluummin liian vähän kuin liian paljon ja monta on asiaa joka lukijalle jää vain epämääräisiksi häivähdyksiksi jääseinien taakse.
Paljon kerrotaan hyvin lakoniseen toteavaan tyyliin jossa tulee esiin että salaisuuksia on mutta mitä ne ovat, niistä ei niin puhutakaan...ja toteavan kerronnan katkoo lyyrisemmät kappaleet ja subjektiivisemmat ajatukset, yksi luku on jopa esitetty runomuodossa (ja lyyrisyys tuntuu keskittyvän merkilliseen jäälinnaan, läheiseen koskeen muodostuneeseen suureen jäärakennelmaan).

Mystinen, kaunis ja hyvällä tavalla merkillinen kirja, suosittelen (erityisesti Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen mutta muutenkin). Kirja ilmestyi alunperin 1963 ja jo seuraavana vuonna tämä lukemani Katri Ingman-Palolan suomennos.