31.12.15

Lukumaraton 2015-16



Pinon päällimmäinen -Sanna ehdotti näin vuodenvaihteen tienoille Rauhaa maailmaan -lukumaratonia jota on jo muutamassa blogissa ollutkin käynnissä ja osassa on juuri nytkin. Ja päätin minäkin lähteä mukaan näin vuodenvaihteen yli.
Maratonaikaa on 42 tuntia eli kun aloitan nyt kello 12 niin päätös tulee 2.1. kello kuudelta (jolloin aion kyllä olla nukkumassa mutta kuitenkin). Ja suunnitteilla on pitää muutenkin maraton hyvin vapaamuotoisena, en ole valinnut sen kummemmin kirjoja enkä aio niin intensiivisesti vetää kuin kesäisillä 24h maratoneilla. Ja varmaan jossain vaiheessa teen myös ekskursioita epälukumaratonin puolelle. Mutta pyritään nyt painottumaan lukemiseen ja huudellaan tänne edistymisiä.

Kello 12 siis lähdetään liikkeelle, varmaan se olisi...tuo kirja.

14.30. Tuo kirja on siis Alain-René le Sagen melkein yhdeksänsataasivuinen Kavaljeerin muistelmat, jota olen lukenut pätkissä lokakuusta lähtien, ja nyt aletaan olla loppupuolella, kun reippaasti maratoonasin 102 sivua. Aika nopealukuisia ja huvittavia nämä Gil Blas de Santillanan seikkailut ovat, mutta kun näiden draaman kaari on aika olematonta (tapahtumat, sisätarinat ja muut seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa) niin pitemmissä pätkissä epäilemättä kävisi tympeäksi.
Nyt Gil Blas oli taas jättänyt Madridin taakseen, tapasi uusia ja vanhoja tuttuja, meni naimisiin ja palvelijansa Scipio kertoi elämäntarinansa.
Jatketaan tästä joskus toiste, ja vaihdetaan kirjaa.


17. 00. En ole nyt ihan varma siitä että ovatko nämä lukemiseni nyt erityisen "rauhaa maailmaan"-edistäviä. Luin nyt myös aiemmin tutun Leonardo Sciascian kahden pienoisromaanin yhteisniteestä ensimmäisen puoliskon eli The Knight and Deathin (nimi viittaa tuohon ylläolevaan Dürerin teokseen). Kyseessä on rikosromaani, arvostettu lakimies Sandoz on tapettu ja nimetön päähenkilömme alkaa selvitellä tapahtunutta, mutta koska maana on Italia ja mukana on sisilialaisia, on selvää että syyt ja seuraukset eivät mene ihan perinteisten dekkarien mukaan näpsäkästi paikalleen, niiden suhteet ovat, sanoisinko, korruptoituneet...syylliseksi väitetään erästä uutta terroristijärjestöä jonka olemassaolosta ei ole kuitenkaan kovin paljon varmuutta paitsi tietysti sitten kun se vuotaa julkisuuteen, sitten se on olemassa liittyi se sitten tapaukseen tai ei...
Hämmentävä, painostava, kimurantti teos mutta eittämättä kiehtova ja tehokas. Sivuja tässä oli 54 (fontti oli aika pientä) eli en ole mitään sivumääräennätyksiä tosiaankaan tekemässä...
Lukenen tuon toisenkin pienoisromaanin kohtapuoliin mutten ihan heti, jatkan jollain muulla. Vai vaihtaisiko joksikin aikaa pelimoodiin?

19.15. Jatkamme ei-kovin-rauhallisissa merkeissä, eli pelaten vähän matkaa eteenpäin Path of Exileä.


Path of Exile on nopeimmin luonnehdittuna selkeä Diablo-klooni ja ylpeä siitä, mutta jos varastaa niin kannattaa varastaa parhailta ja laittaa homma toimimaan, eli paljon on tuttua Diablo II:n pelaajille mutta mukana on kaikenlaista nokkelaa parannusta ja kikkailua.
Tarinaa on taas mukana lähinnä nimeksi, jotain quest-juttuja ja flavor texteja mutta maailmassa on ihan kivasti karuutta (ja viittauksia ilmeisesti ainakin Australian suuntaan) ja meno on vanhaa kunnon "mennään paikkaan, tapetaan monsuja, kerätään expaa ja equa, vielä vähän matkaa eteenpäin". Ja joidenkin muiden pelaajien kokonaispeliaikoja katsellessa Diablo II:n "pahempi kuin heroiini"-koukuttavuuttakin on näköjään mukana.

20.15. Laitoin ruokaa tulemaan, valmistumista odotellessa pelasin vähän matkaa LYNEä. Joka on ilmeisesti alunperin täppärille laadittu pulmapeli mutta kyllä se PC:ssäkin pyörii.


Ideana on siis yhdistää ruudulla näkyviä muotoja toisiinsa niin että kaikki tulevat peitetyiksi mutta linjat eivät mene ristiin (ykköskuvassa alkutilanne, kakkosessa vedetään vielä viiva keskeltä oikealle niin homma on suoritettu). Yksinkertainen ja aika intuitiivinenkin peli joka ei tässä vaiheessa vielä ole ollut ylettömän työläs tai vaikea (vähän hakemista joskus pitää tehdä) mutta varmaan sieltä jotain tulee myöhemmin...

Myönnän fanittavani tällaisia minimalistisia pulmapelejä, hyviä tällaisia on aina ilo löytää kun yleensä jos pelipiireissä puhutaan suosituista pulmapeleistä niin ne ovat jotain Portalin kaltaista pseudo-actionia tai Bejewelediä, kun minulle lajityyppi taas on tämä LYNE tai English Country Tune tai RUSH tai SpaceChem tai Fish Fillets 2 (viimeisin mainittu ei ole kovin minimalistinen mutta jota olen pelaillut tuntikaupalla viime aikoina, hieman lapsellisen ulkokuoren ja hönön huumorin alla on tiukka puzzlepeli jonka vaikeustaso liikkuu kinkkisen ja sadistisen välimaastossa...näyttää lastenpeliltä, mutta kärsimättömimmät hajoavat jo tutoriaaliin)

Jahas, ruoka. Sen jälkeen voisi taas lukea jotain.

00.20. Vuosi vaihtui. Kuten voi ehkä päätellä en mitenkään innokkaasti juhlista vuosien vaihtumista, tänä vuonna olen sentään hereillä, mitä ei aina tapahdu :)
Tässä välissä olen lukenut Alessandro Bariccon Ocean Sea -kirjaa, nyt olen sivulla 145 (eli yhteissivumäärä tällä hetkellä 301). Joukko erikoisia ihmisiä on kokoontunut meren ääreen ja nyt pitää katsoa miten käy, ei tämäkään ihan mahdottoman pitkä kirja ole...Bariccon Silkki teki aikoinaan vaikutuksen ja Verta vuodattamatta -kirjasta pidin myös, tässä on samaa tekijää vaikka kirja eteneekin aika fragmenttisesti ja osittain tajunnanvirtaisesti (josta kerrontatapana en vieläkään niin pidä).
Katsotaan nyt luenko tämän loppuun ennen nukkumaanmenoa vai aamulla.

10.30. Kävin sitten vielä tuon kirjoittamisen jälkeen vähän kikkailemassa Fish Fillets 2:ssa

ja mm. hoksasin miten tämä kenttä läpäistään: ideana on siis saada nuo kaksi kalaa ulos kentästä, tässä tapauksessa vasemmasta alhaalta. Ulkonäöstä huolimatta kyse on vain tietynmuotoisten palikoiden liikuttelusta tiettyjen sääntöjen mukaan (kalat voivat vain työntää esineitä eteenpäin tai nostaa niitä päällään ylöspäin (eli esim. alimmalla lattialla olevia esineitä ei voi nostaa), kaikki muut paitsi nuo vihreät levälautat putoavat alaspäin, kumpikaan kala ei kestä esineen putoamista päälleen, vain isompi kala voi liikuttaa noita metallisia putkenpätkiä)
Ja nyt aamulla luin luin Ocean Seata vähän matkaa eteenpäin.

13.00. Luin Ocean Sean loppuun ja kävin ulkona.


Bariccon kirja sijoittuu jonnekin 1900-luvun vaihteeseen jommallekummalle puolelle pieneen majataloon meren rannalla jonne on kertynyt joukko ihmisiä: maalari joka haluaa maalata meren muotokuvan mutta ei oikein tiedä mistä alkaa, tiedemiehen joka haluaa mitata missä meri päättyy, nuoren neidon joka tulee paranemaan sairaudestaan meren äärellä (tai kuolemaan siihen, kummin vain), rouvan jonka miehensä on lähettänyt syrjäiseen maankolkkaan tämän uskottomuuden vuoksi...

"Do you know something? I would have thought that admirals stayed at sea..."
"I would have thought that priests stayed in church."
"Oh well, you know, God is everywhere..."
"So is the sea, Father, so is the sea."

Kuten ylempänä mainitsin, kirja on aika fragmenttinen, osin unenomainen ja tajunnanvirtainen ja paikoin hyvin tarinallinen ja konkreettinen. Itse asiassa mieleen tuli Perecin Elämä: käyttöohje, ja kun yhden henkilön nimi oli Bartleboom (vrt. Perecin kirjan keskeinen henkilö Bartlebooth), yhteys lienee tarkoituksellinen. Perecin omalaatuista huumoria (siinä missä ajoittaista turhauttavuuttakin) on mukana.
Tässä oli ansionsa ja hetkensä, vaikka Silkki onkin yhä Bariccon se kirja.
Sivuja 241, siis kokonaissivumäärä tällä hetkellä 397 eli aika leppoisasti tässä edetään aiempiin maratoneihin verrattuna.

16.00. Sitten vähän kevyempää kirjallisuutta, NTK-haasteen puitteissa tyrkylle tullut Lasten Toivekirjaston teos, E.L.Konigsburgin Ystäväni noitatyttö.


Elisabeth on muuttanut uuteen naapurustoon eikä hänellä vielä oikein ole ystäviä kun hän eräänä kekriaattona kohtaa samanikäisen Jenniferin, joka ilmoittaa olevansa oikea noita, ja päättää ottaa Elisabethin noitaoppilaakseen. Noitaopinnot etenevät ja tytöt alkavat valmistaa lentovoidetta kun...

Juttelimme entisajan noidista ja Cotton Mather -nimisestä miehestä, joka halusi hirttää noitia. Juttelimme hyönteissyöjistä, kasveista jotka pyydystävät ravinnokseen hyönteisiä. Puhuimme eräästä taiteilijasta, jonka nimi oli Van Gogh, ja joka leikkasti itseltään korvan. Puhuimme Ranskan vallankumouksesta, siitä millaista olisi haaksirikkoutua ilman vettä autiolle saarelle, puhuimme täistä ja paiserutosta ja muista mielenkiintoisista asioista.

Konigsburgilta olin joskus aikoja sitten lukenut toisen suomennetun teoksen Vanhan rouvan salaiset paperit (ja kirjailijan nimi oli jäänyt mieleen kun olin joku vuosi sitten ihmetellyt jossain alkukielellä tolkuttoman nimistä kirjaa joka nautti kuitenkin selvää klassikkomainetta, kunnes hoksasin että minähän olin lukenut sen). Tämäkin oli sympaattinen kirja, Jennifer oli kiinnostava hahmo, selvästi älykäs lapsi joka prosessoi yksinäisyyttään tahalliseen eksentriyteen ja kovaan ulkokuoreen, ja Elisabeth lähtee tähän mukaan ja oppii näitä taitoja mutta samalla myös näkemään Jenniferin kuoren läpi.
Ja moderni suomalainen aikuislukija voi tietysti kiinnittää huomiota myös kiinnostaviin kulttuurillisiin yksityiskohtiin, siihen mitä Konigsburg kertoo ja myös minkä jättää kertomatta tai mikä menee ohimenevänä mainintana läpi...tai siihen miten kääntäjä Marikki Makkonen selviää amerikkalaiseen kulttuuriin keskeisesti liittyvistä ilmiöistä jotka eivät ehkä vuoden 1971 lapsille olleet niin tuttuja, kuten Halloween.
105 sivua ja tekijän kuvitusta mukana, eli aika nopealukuinen kirja tämä oli (kävin välissä myös vääntämässä yhden tason lisää LYNEssä). Kokonaissivut siis 502.

19.50 Kävin reippailemassa kirkolla, siitä onkin aika pitkä aika kun olen viimeksi ollut englanninkielisessä messussa Henkassa (ja kamera unohtui, olisi voinut kuvata kivoja näkymiä Espan puistossa). Takaisintullessa luin ratikassa pari Luis Negrónin novellia, kerron niistä sitten kun saan koko kirjan luettua. Mutta 18 sivua lisää kokonaissaaliiseen siis.

23.00 Luin sen toisen Leonardo Sciascian pienoisromaanin, One Way or Anotherin, ensimmäisen luin eilen ja kirjoitin siitä tuolla ylempänä.


Tässäkin tarinassa murhataan joku, mutta on huomattavasti monimutkaisempaa selvittää onko joku sitten murhaaja, näissä ei noudateta selkeitä dekkarilinjauksia (ja molemmissa tarinoissa heitetään myös ohimennen piikkiä dekkareita kohtaan).
Tämänkertainen protagonistimme on taidemaalari, nimekäskin, joka sattumalta päätyy hotelliin/hengelliseen vierasmajaan jossa on juuri alkamassa retriitti jonka osallistujissa riittää valtakunnan kermaa ja päättää jäädä seuraamaan tapahtumaa, ei vähiten erityislaatuisen hotellijohtajan don Gaetanon vuoksi. Pienoisromaanin alkulauseena on pitkä lainaus Dionysius Areopagitaa ja jutut liikkuivat muutenkin aika sfääreissä, kun maalari ja don Gaetano käyvät filosofisia keskusteluja...Lopulta ei ehkä The Knight and Deathin veroinen mutta kiehtova tämäkin.
Lisäsivuja tuli 101, eli yhteissivumäärä on 621, ja luulen että lopetan maratonajan lukemisen tähän, kolme kirjaa kokonaan ja kahta pätkiä ja kokonaissivumäärä suunnilleen samoja luokkia kuin normaaleilla intensiivisemmilläkin maratoneilla (lisätunteja oli paljon mutta lukeminen katkonaisempaa ja osa kirjoista vähän työläämpiä kuin toiset). Taidan mennä tästä pelaamaan jotain.

1.15. Maratonaikaa tosiaan jatkuu vielä kello kuuteen mutten minä ihan niin pitkään taida pysyä hereillä...kävin tahkoamassa Path of Exilessä pari aluetta, ja sinänsä olisi houkuttanut käydä katsomassa Machinariumia tai To the Moonia mutta en taida nyt jaksaa. 

30.12.15

Joulukuun ja vuoden luetut

Johann Wolfgang von Goethe - Hermann ja Dorothea
Wendy Cope - Vakavia asioita
Gerhart Hauptmann - Soanan kerettiläinen
Ulrich Plenzdorf - Nuoren W:n uudet kärsimykset
Wilhelm Busch - Lassi Lampaanpää
Simon Armitage - Book of Matches
Ryunosuke Akutagawa - Rashomon and Seventeen Other Stories
Thom Gunn - The Man with Night Sweats
Kitty Barne - Joululomateatteri
Paul Klee - Veren kello
Shusaku Endo - Skandaali
Birds Through a Ceiling of Alabaster

Laitan joulukuun pakettiin nyt, koska huomenna saatan innostua suorittamaan vapaamuotoista lukumaratonia, jos sillä tulee jotain luettua loppuun niin lasketaan ensi vuoteen.
Luettuja kirjoja tuli aika nippu, toki vaikuttaen että aika monta runokirjaa tuli tässä kuussa luettua, ja osan niistä luki hyvinkin vauhdikkaasti. Lisäksi tuli osallistuttua kirjabloggaajien joulukalenteriin, pelailtua, laitettua Elämäkertahaastetta kasaan...

 

mies nainen muu
englanti 71 64 1 136
suomi 42 35
77
japani 28 7
35
ranska 23 8 2 33
italia 25

25
saksa 23 1
24
ruotsi 16 6
22
venäjä 11 1
12
tsekki 10

10
norja 9

9
espanja 6
1 7
tanska 4

4
unkari 3
1 4
puola 2 2
4
islanti 1
2 3
viro 3

3
arabia 2
1 3
muu

3 3
serbo-kroatia 2

2
portugali 1 1
2
hollanti 1

1
kiina 1

1
slovakia 1

1
iiri

1 1
turkki 1

1
latina
1
1
slovenia

1 1
kreikka 1

1
albania 1

1
urdu 1

1

289 126 13 428


---------------------

FB-sivun mietteitä bloggaus-ilmoitusten lisäksi:

"[The protagonists of the last three things you read or watched or played are the members of your zombie apocalypse team. Who is it? Are you OK?]
Edelliseen kirjaan [Plenzdorfin Nuori W] viitaten, siinä vaiheessa kun tämä haaste osui kohdalle, tiimiini kuuluivat Edgar Wibeau, Mikki Hiiri ja jompikumpi Tiina Konttilan ja Anne Muhosen sarjakuvan Sirkus Rinkeli lapsiprotagonisteista.
W on vaaraksi ehkä lähinnä itselleen mutta kaksi muuta tiimiläistä toivon mukaan tarkoittavat että ikäraja pysyy sen verran alhaisena että zombiapokalypsistakin selvitään."

"Heinäkuun lopulla ilmoitin että blogissani en enää pui suomalaista kirjallisuutta (paitsi sellaista jonka kirjoittajan kuolemasta on kulunut vähintään 70 vuotta).
Tämän jälkeinen kulttuurikeskustelu ei ole antanut aihetta poistaa estoa, useimmiten päinvastoin.
Mutta Andrét Lemaire ja Bonduelle ovat suostutelleet lieventämään sitä, ja suostuttelu on ollut tarpeeksi tehokasta että tähän suostun, ja tästedes esto ei koske enää kirjailijoita joiden kuolemasta on kulunut vähintään 50 vuotta."


"Piipahdin tänään vilkaisemaan jonkin verran uutisissa näkynyttä uutta Nide-kirjakauppaan (Freda 35).
Näin asiaan perehtymättömälle vakuuttavan näköinen valikoima taidekirjoja maailmalta, ja ihan hyvänmallinen kokoelma myös suomenkielistä kauno- ja tietokirjaa. Allekirjoittaneelle ei kuitenkaan mitään erityisiä ylläreitä, teokset olivat tuttuja kirjamessukoluamisesta ja muualta, enkä huomannut myöskään mitään huippupienten kustantamojen julkaisuja, vaikka sellaisia keskipieniä näkyikin.
Kysyin josko aikovat taidekirjojen ohella importata ulkomailta myös kaunokirjallisuutta, ja kuulemma ensi vuoden puolella on tarkoitus niitäkin tulla.
https://www.facebook.com/nidekauppa/ "


------------------------

Vuoden lopussa voi taas harrastaa hieman yhteenvetoa että mitäs tulikaan vuoden aikana luettua. Ja näköjään monessa asiassa ollaan aika lailla samoilla linjoilla kuin edellisenäkin vuonna.
Postausten määrä näkyy jäävän paria vähäisemmäksi. Sen sijaan kun laskin kaunokirjallisuuden, niin runouden kuin proosan (mutten siis tietokirjoja tai sarjakuvia), luettuja kirjoja tuli yksi enemmän, eli yhteensä 109 nimikettä.

Haasteisiin osallistuin kuten alasivulta näkyy. Pojat lukemaan -haaste oli jo edelliseltä vuodelta, se oli kiinnostava ja paljon keskustelua herättävä, ja aiheesta on tullut puhuttua myöhemminkin, ja tullaan puhumaan jatkossakin (ainakin nyt kun päätin että tulevana vuonna tullaan lukemaan NTK-kirjoja ja muutakin lanu-kirjallisuutta).
Sateenkaarihaaste hoitui suurelta osin oman hyllyn kirjoilla (mutta tulivatpahan luettua ja blogattua), elämäkerta- ja Pohjoismaat-haasteet sen sijaan laittoivat liikkumaan vähän omien suosikkien laitamilla, kun on tuo Skandinavia jäänyt vähän vähälle huomiolle ja elämäkerratkaan eivät ole kuuluneet suosikkilajityyppeihini.
Ja ensi vuodelle näkyy olevan jo luvassa kaikenlaista hauskaa, ainakin muutamaan pitää osallistua (ja muutamaa muuta tulen kyllä seuraamaan kiinnostuneena vaikken itse aiokaan osallistua).

Lukukielinä pysyivät pääasiassa suomi ja englanti. Ranskankielistä kaunoa luin yhden kirjan verran (sarjakuvia enemmän), ensi vuonna yritetään vähän enemmän...ja kun nyt olen innostunut lukemaan myös ruotsiksi sarjiksia niin voisi yrittää lukea jotain kaunoakin toisella kotimaisella.

Alkukielien valikoimasta sen sijaan tuli hyvinkin kirjava.

Englanti pysyi suurimpana kielenä täsmälleen samalla lukemallla kuin viimekin vuonna, muodostaen 26 kirjalla noin yhden neljäsosan, mutta noita keskitasoisia kieliä tulikin sitten aika monta aika tasavahvaa (ja suomi putosi tähän joukkoon kiitos aiemmin mainitun linjauksen).
Japani pysyi kärkipäässä (ja tullee olemaan siellä ensi vuonnakin, tämä lukuhaaste on minulle mitä sopivin), mutta muuten tämän vuoden painopiste siirtyi romaanisista kielistä germaanisten suuntaan: ranskalaista ja italialaista tuli luettua vähemmän ja espanjankielinen kulttuuripiiri jäi kokonaan väliin, kun taas skandinaavikielet ruotsi, norja ja tanska olivat Pohjoismaa-haasteen ansioista nyt hyvin esillä ja saksalaiseenkin kirjallisuuteen innostuin tutustumaan enemmän. Ja noita yksittäiskieliä tuli sitten myös aika iso joukko.
Ihan hyvältä tuo jakauma minusta nytkin näyttää, ensi vuonna varmaan taas hieman eri painotuksia mutta kirjavuutta pyritään säilyttämään.

Laskeskelin myös kirjoittajien sukupuolet.



Hieman huolestunut olin että meneeköhän jakauma nyt vielä miesvoittoisammaksi koska olen huomannut että luen naiskirjailijoita lähinnä englannin- ja suomenkielisessä kirjallisuudessa ja muualta sitten lähinnä miehiä, mutta tuohan on melkein sama kuin viimekin vuonna.
Tosin mieleen tuli myös että huomattava osa arvostamistani englanninkielisistä naiskirjailijoista on sellaisia että heitä julkaistu suomeksi marginaalisen vähän tai ei ollenkaan; ovatko suomentajat misogynistisiä?

Vuoden parhaita on aina työlästä alkaa listaamaan koska miten vertailla ihan erilaisia teoksia, laitan mieluummin viimevuotiseen tapaan kultakin kuukaudelta mieleenjääneen teoksen.
Ellen Kushner - Thomas Riiminiekka
Michel Tournier - Kultapisara
Ryu Murakami - In the Miso Soup
Sándor Márai - Casanovan ainoa rakkaus
Jon Fosse - Plays One
Mika Waltari - Ihmiskunnan viholliset
Elizabeth Bowen - Eva Trout
Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär
Richard Brautigan - In Watermelon Sugar
Viktor Pelevin - Kauhukypärä
Saadat Hasan Manto - Kingdom's End
Johann Wolfgang von Goethe - Hermann ja Dorothea

Näin mennään uuteen vuoteen, toivottavasti hyviä kirjoja löytyy silloinkin (ja toivottavasti myös te arvoisat lukijat jaksatte näitä muistiinpanojani myös jatkossa).

29.12.15

Birds Through a Ceiling of Alabaster


Tämä on kolmen runoilijan antologia niiltä onnellisilta ajoilta jolloin Bagdadissa oli kalifaatti (jotain tämänsuuntaista kai jotkut tahot yrittävät nykyäänkin perustaa), Abbasid-dynastian ajalta. Vanhin runoilija, Abbas Ibn al-Ahnaf on syntynyt vuonna 750 ja nuorin, Abu al-Ala al-Ma'arri kuollut 1057; kolmas, Abdullah Ibn al-Mu'tazz sitten siinä välillä.

Kääntäjien G.B.H.Wightman ja A.Y. al-Udhari esipuhe on myös tutustumisen arvoinen, siinä esitellään arabialaisen runouden historiaa esi-islamisista ajoista Abbasid-kauden loppuun, ja mukana on myös muutama sivu runouden kääntämisestä ylipäänsä sekä näissä arabiankielisissä erikoistapauksissa (esitetty yllättävänkin sarkastiseen sävyyn, toisaalta satiirisuus onkin perinteisesti ollut osa arabirunoutta).
Todetaan kuitenkin että alkuperäisten runojen keskusteleva sävy on haluttu säilyttää vahvimmin joten muodosta ja mitallisuudesta on luovuttu ja pari anakronismiakin on mukaan laitettu: myöskään sanatarkkuuteen ei siis ole lähdetty.

Niin, runoilijat: kukin kirjoittaa lyhyehköä runoutta, parista säkeestä kymmenkuntaan, ja jotain tradition jatkuvuutta ehkä on näkyvissä mutta tyyleissä on kyllä paljon eroa.
Abbas on hyvin suorasanainen, jutteleva, ja aihepiirinä näkyy olevan erityisesti rakkaus. Ja vaikka rakkaus (tai rakkaudet) onkin usein varsin onneton ja kaipaava, on Abbas myös varsin hauska.

You've never really suffered, or known
The anguish of insomnia.
It is I who can never sleep,
And while I live, I cannot stop
The tears welling out of my eyes.

You scorn me when I speak to you,
Yet lovers who quote my verse succeed.
I've become a candle thread destined
To light a room for other men
While burning away into thin air.

Abdullahilla on myös runsaasti runoja rakkaudesta ja viinirunouskin on runsaasti edustettuna. Tyyli on kuitenkin ilmeisen runollisempaa, maalailua ja kuvakieltä käytetään runsaasti.

Watch now the beauty of the crescent moon as it ascends,
Ripping the darkness with its light; look, a scythe of silver
Mowing a black prairie that's clustered with white narcissi.

Abun aiheet ovat filosofisempia ja sävy huomattavasti katkerampi: Saarnaaja Abbasin ja Abdullahin Laulujen laululle. Silloinkin kun puhe on rakkaudesta ja viinistä, sävy on kitkerä...

If the intellect is unstable
It is overwhelmed by the world,
A weak man embraced by a whore.

If the mind becomes disciplined,
The world is a distinguished woman
Who rejects her lover's advances.

27.12.15

Shusaku Endo - Skandaali


Muutama vuosi sitten olin lukenut Shusaku Endon kirjan Hiljaisuus ja sen jälkeen mielessä on ollut että enemmänkin pitäisi, mutta on tähän mennessä jäänyt...no, nyt on tilannetta korjattu myöhäisempään tuotantoon kuuluvalla Skandaalilla (suom. Juhani Lindholm)

Omaelämäkerrallisuudella flirttailu näkyy nyt tulevan vastaan monissa kirjoissa, tässäkin: päähenkilö Suguro on 65-vuotias kirjailija (Endo oli tämän ilmestyessä 63), arvostettu kristillinen kirjailija pääosin ei-kristillisessä maassa ja kulttuurissa. Kirjan alussa ollaan saamassa kirjallisuuspalkintoa ja kaikenlaisista vanhenemisen mukana tulevista terveyskrempoista huolimatta elämä on varsin tasapainoista, seesteistä, sanoisinko itsetyytyväistä.
Palkintojuhlallisuuksissa hän kuitenkin pikaisesti huomaa kovasti itseään muistuttavan miehen joka kuitenkin näyttää jotenkin pilkalliselta ja kieroutuneelta, ja tapaa humalaisen naisen joka kovasti väittää tuntevansa Suguron, joka kuulemma on tuttu Tokion punaisten lyhtyjen alueelta...

Tästä tapahtumasta kiinnostuu lehtimies Kobari, joka on täysin vakuuttunut siitä että Suguro on kaksinaamainen tekopyhä irstailija, koska eihän hän mitään muuta voisikaan olla, ja niinpä tämä pitää paljastaa. Ja toisaalla Suguro itse lähtee hieman silmäilemään paikkoja joissa hänet huhujen mukaan on nähty, tapaamaan ihmisiä ja omalta osaltaan tutustuu toisenlaiseen maailmaan...

"Kun Jeesus verta vuotavana kantoi ristiään teloituspaikalle, väkijoukko ilkkui ja kivitti häntä. Eivätkö he tehneetkin näin siksi, että se tuotti heille nautintoa, samaa nautintoa jota minä aina yritän teille kuvailla? [...] Romaaneissannekin...olette itse asiassa kirjoittanut vain ihmisistä, jotka ovat kavaltaneet Jeesuksen, mutta vuodattavat sitten katumuksen kyyneleitä kun kukko on kolmasti laulanut. Olette aina karttanut kirjoittamasta väkijoukosta, joka mielihyvästä juopuneena paiskoo Jeesusta kivillä."
"On asioita, joista kirjailija ei kerta kaikkiaan voi kirjoittaa."
"Olipa siisti väistöliike."

Suguro on kirjoittanut synnistä mutta niin pahuuden että oman sisimmän ymmärrys on jäänyt vähemmälle niin omassa elämässä kuin ilmeisesti kirjoissakin, kunnes se purkautuu tällaisena doppelgängerinä, jonka kohtaaminen on luonnollisesti koettelemus (ja lukijasta ehkä riippuu pitääkö lopun tilaa onnellisena ja ei). Samalla Suguro kohtaa ihmisiä joiden elämissä on itsestään monia, hyvinkin ristiriitaisia puolia ja itse jättää kertomatta paljon asioita vaimolleen ettei tämä vain suotta huolestuisi; kaksinaamaisuus, hyvä ja paha, synti ja alitajunta ovat kirjan keskeisiä aiheita.
Ja tietysti myös kirjallisuus ja kirjoittaminen: onko Suguro ylläolevassa sitaatissa oikeassa? Entä Kobari, joka haluaa Paljastaa Totuuden (ja siinä sivussa napata mukavan rahasumman skandaalilehdiltä ja kerätä mainetta skuupista)?

Endoa on nimitetty Japanin Graham Greeneksi, sen voinee ottaa suosituksena: jos pitää yhdestä pitänee toisestakin. Minä pidin (ja Greenehän on toinen kirjailija jolta on ollut tarkoitus lukea enemmän kuin ne pari kolme kirjaa aikoinaan,  mutta on jäänyt...)

25.12.15

Paul Klee - Veren kello

 

Ja sitten jotain muuta, pieni teos Paul Kleen runoja. Vaikka yleisesti ottaen pidänkin 1900-luvun alkupuolen maalaustaiteesta ekspressionismista surrealismiin, niin Klee ei suosikkeihini ole kuulunut (nonfiguratiivisia maalauksia jotka näyttävät ylivärikkäältä tapetilta).
Mutta maalauksen lisäksi kirjoitteli myös runoja joista Markku Into on toimittanut ja suomentanut tämän kokoelman.

Joitain Kleen maalaustaiteelle ehkä sopivia piirteitä löytyy näistä runoistakin, unet näyttelevät tärkeää osaa ja samoin negaatio, paljon puhutaan siitä mitä ei ole, mitä ei nähdä.
Kirjan takakannessa mainitaan viehtymys sanaleikkeihin, mitä ei tosin runoissa kovin paljoa havainnut, jokusen esimerkin. Jonkin verran kirjassa on myös toistoa, samoja ajatuksia melkein samoin sanoin on päädytty esittämään uudestaan.
Jokunen idea on myös vähän banaali, ja aika paljosta en juurikaa ymmärtänyt (eikä ehkä ollut tarkoituskaan), mutta oli täällä joitain ihan huvittavia juttuja välissä.

(ote)

Reduktio!
Tahdotaan sanoa enemmän
kuin luonto
ja tehdään
mahdoton virhe,
tahdotaan sanoa lisäkeinoin
luontoa enemmän,
sen sijaan että keinoja olisi vähemmän.

24.12.15

Kitty Barne - Joululomateatteri (ja NTK-haaste)

 

Blogini ei pidä joulutaukoa, päin vastoin nythän on hyvä aika lukea kirjoja.

Ajankohtaisesti tuli bongattua pääasiassa nimen perusteella luettavaksi Kitty Barnen Joululomateatteri-kirja, kun mielessä on ollut että näihin vanhoihin Nuorten Toivekirjaston kirjoihin voisi tutustua (ja ehkä samalla myös Lasten Toivekirjastoon, Punaiseen Sulkaan ja mitä kaikkia näitä sarjoja olikaan).

Niinpä asetan itselleni NTK-haasteen, tästä kirjasta alkaen ensi vuoden ajan aion lukea NTK-kirjoja (ja muita vastaavia sarjoja) ja niistä blogata. Jos kiinnostaa, saa tulla mukaan.

Niin, mistäs tässä sitten oli kyse. Farrarin sisarukset David, Gerda, Jimmy ja Sally (iät siinä 10-14 tienoilla) eivät voikaan viettää joululomaa kotonaan koska äiti sairastaa tuhkarokkoa, sen sijaan heidät lähetetään isän siskon Myran luo Polehamin kylään, josta Myra-täti on vuokrannut joululoma-ajaksi talon (joululoma tarkoittaa tässä yhteydessä noin kuukauden mittaista jaksoa joka jatkuu tammikuun jälkipuoliskolle...)
No, tietenkään sisarukset eivät ole koskaan tavanneet tätiään (!) joten hieman huolettaa millainen tämä on, mutta pian käykin ilmi että Myra on varsin rento luonne joka tulee hyvin juttuun sisarusparven kanssa.
Kylässä he tapaavat myös nuoren pojan Axelin joka on tullut manner-Euroopasta sukulaisen rouva Eppingin hoiviin, mutta innokkaan viulistin viulut ovat matkalla joutuneet karuun, joten Farrarin sisarukset saavat idean järjestää teatteriesitys kerätäkseen rahaa uuteen viuluun, mutta produktio paisuukin sitten aika lailla isommaksi kuin mitä aluksi odotettiin...

Alkuteoksen nimessä (Family Footlights) ei mitään joulusta edes puhuta ja kirjassa sillä ei juuri sen kummempaa merkitystä olekaan kuin että silloin on loma (ja talvi): kirja keskittyy lähes täysin teatteriesityksen järjestämiseen. Tam Lin -aiheisen näytelmän esitys tosiaan paisuu yllättävän isoksi kun näytelmä on erään maineikkaan kirjailijan teos jonka kantaesitys tästä tulee, ja mukaan tulee myös ammattimainen ohjaaja, mutta muuten toteutus on varsin kotikutoista (ja tietysti mukana on voimakkaita persoonallisuuksia joilla on omia näkemyksiä).
Keskeiset näkökulmahahmot ovat Gerda ja Jimmy, Gerda on organisoija mutta hieman epävarma itsestään ja omista kyvyistään, Jimmy taas hauskan monomaaninen puuhastelija jota kiinnostavat valaistus ja muu tekninen toteutus paljon enemmän kuin mitä ne ihmiset siellä lavalla tekevät...

Moderni suomalainen lukija tietysti kiinnittää huomiota kaikenlaisiin pikkuasioihin jotka eivät ole mitenkään kirjan keskiössä. Kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi on 1939 ja Euroopan levottomuudet vilahtavat pariin kertaan mainittuina (ilmeisesti kirjalla on myös jatkoa ja seuraavassa kirjassa Farrarin sisarukset lähetetään maaseudulle Lontoon pommituksia pakoon...).
Samoin kun kyseessä on englantilainen kirja niin luokkayhteiskunta pilkahtelee henkilöiden tekemisissä ja suhtautumisissa. Näissä lasten- ja nuortenkirjoissa siihen tuntuu kiinnittävän jotenkin erityisesti huomiota kun toisaalta yhteiskunta ja sen lieveilmiöt ovat luonnollinen osa kaikkea, ja toisaalta lapset ja nuoret eivät yleensä itse pääse vaikuttamaan näihin, he ovat mitä ovat vanhemmistaan ja ympäristöstään riippuen.

Ja tietysti kulmia voi kohotella koko tuolle "sukulainen ottaa hoitoonsa lapsilauman jota ei ole koskaan tavannut"-skenaariolle (ja alun maininnan jälkeen sisarusten vanhemmista ei sen enempää sanottu, ei tämä taida kovin sukurakas suku kuitenkaan olla...). Tai sille että tuhkarokko, influenssa ja muut taudit ovat niin isoja uhkia...

Mitään noista asioista ei siis kerronnassa sen kummemmin korosteta, ne vain ovat siellä. Ja tavallaan nuo havainnot ovat keskeinen syy lukea tämä, vaikka tämä viihdyttävä kirja oli toki muutenkin. 

22.12.15

Opinko jotain? Elämäkertahaaste ja Starlight Blogger Award

Loppukuusta tuskin tulee luettua enempää elämäkertoja (vaikka osassa kirjoista saattaakin biograafista aineistoa ollakin), joten laitan tässä vaiheessa Reetan Les-lue-blogin Elämäkertahaasteen pakettiin.
Olen ilmoittanut haasteeseen seuraavat kirjat:

Osamu Tezuka - Buddha
Stefan Zweig - Poliisiministeri Fouché
Millie Rowlands - Justin Bieber: Our World
Gregorius I - Life and Miracles of St. Benedict
Snorri Sturluson - Norjan kuningassaagat, osa 1
Kirsti Ellilä - Pieni kirja Hemmingistä
Osamu Dazai - Tsugaru: kulkija käy kotona

Jonkin verran rajankäyntiä siitä mikä oikein on elämäkerta on harrastettu, koska oikein mikään noista ei ole ihan "perinteinen" ja muutamassa fokus liikkui reippaasti yhden henkilön elämän ulkopuolella.

Dazain on ainoa omaelämäkerrallinen teos, ja siitä johtuen sillä on ehkä eniten varaa flirttailla avoimesti todenmukaisuuden kyseenalaistamisen kanssa, vaikka muissa teoksissa liikutaan ehkä vielä enemmän konkreettisen historiankirjoituksen ulkopuolella: Buddha- ja Benedict-teokset ovat hagiografisia ja sisältävät runsaasti legendaarista aineistoa, Ellilän Hemming-kirja on vähemmän hagiografinen mutta kyllä sekin tarkastelee pyhyyttä pyhyytenä ja kulttina joka ylittää erään piispan maallisen vaelluksen.
Rowlandsin Bieber-kirjassa kohteella on ikävuosia 16 eli kirjoitettavaa historiaakaan ei kovin paljoa ole ehtinyt muodostua (ja siinä on myös kohtia joissa innokaammin kerrotaan tarinaa kuin edes yritetään olla objektiivisia), Snorrin historiakirjoitukseen jota tehdään suurmiesten elämien kautta ei myöskään ehkä ihan suoraan kannata joka kohdassa luottaa ja Zweig ilmoittaa myös pyrkimyksensä olleen ymmärtää kohteensa psykologiaa, jolloin luonnollisesti mennään pitkälle spekulaatioiden suuntaan.


Nämä käsitellyt henkilöt tapaavat olla poikkeusyksilöitä poikkeuksellisina aikoina (myös Bieber), henkilöitä jotka fiktiossa kustannustoimittaja kyseenalaistaisi epäuskottavina, joten on ehkä ihan sopivaakin että monenlaisia kerronnallisia ratkaisuja on harrastettu.
Dazain ohella erityisesti Snorri, Ellilä ja Tezuka kertovat paitsi kohdehenkilöstä myös joskus hyvinkin laveasti paikasta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta jossa kyseiset henkilöt elivät ja toimivat: Dazain, Snorrin ja Ellilän kirjojen aikaskaala ulottuu satoihin vuosiin ja Tezuka taas esittelee koko aikalaisyhteiskunnan kuninkaista kerjäläisiin.

En noin normaalisti ole mitenkään innokas elämäkertojen harrastaja enkä nytkään varmaan ihan heti tarttuisi kenen tahansa elämästä kertovaan kirjaan, mutta kyllähän näitä ilokseen luki (ja osan noista olisi varmaan lukenut haasteesta huolimatta), samalla tuli sitten seulottua näitä kerronnallisia ratkaisuja...

--------------------------------

Omppu Reader, why did I marry him? -blogista muisti Starlight Blogger Awardilla ja siihen liittyvillä kolmella kysymyksellä.

Haasteen alkuperäiset säännöt:

1. Kiitä sinut haastanutta ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Vastaa yllä olevaan kolmeen kysymykseen
3. Haasta edelleen 6 bloggaajakaveriasi ja ilmoita heille, että olet haastanut heidät
4. Liitä Starlight Blogger Award -logo blogiisi. Älä muuta logoa tai haasteen sääntöjä

En nyt tylsästi haasta ketään muuta (saa ottaa tämän jos haluaa), mutta mietitään kysymyksiä.

1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Tjaah. Kiitollisuus kai kohdistuu johonkin tahoon, joillekin on varmaan syytä olla kiitollinen koko ajan kaikesta (sum, ergo gratias) ja joillekin sitten tarkemmin jostain tietystä syystä. Nyt voisin olla kiitollinen vaikkapa Ompulle tästä haasteesta ja Luiz Bonfalle Manha de Carnavalin säveltämisestä.

2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?
Menneisyydestä en sano mitään (Omppu vastasikin jo miksi), vaikka jälkiviisaus tällä hetkellä osoittaakin että jotkut jutut olisi voinut hoitaa paremminkin.
Nykyhetkessä taas haluaisin muuttaa paljonkin, tehdä paremmin ja enemmän hyvää ja vähemmän huonoa, sillä maa on paljossa vajaa. Jos ei halua muutosta ei voi kehittyäkään ja yleensä hedelmällisintä on haluta muutosta omaan elämään vaikka silloinkin tuloksia tulee jos tulee ja ne saattavat olla odottamattomia (joskus haluan muutosta toisten elämään, ja saan varmaan haluta vaikka maailman tappiin asti).

3. Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Jos ottaisin oppia yllämainituista kirjoista niin ehkä elämän tarkoitus on kärsimys. Tai laulaa ja tanssia ja tehdä ihmiset onnelliseksi. Tai pysyä hengissä keinolla millä hyvänsä tai viina ja muistot.
Joskus ajattelin että elämällä ei ole tarkoitusta, tai että elämällä on se tarkoitus jonka sille antaa, mutta enää en viitsi. Niinpä sanon että elämän tarkoitus on totuus. Veritas!

21.12.15

Thom Gunn - The Man with Night Sweats


Kaamosajan hengessä ei nyt pidä vieläkään lukea liian valoisia kirjoja, vaikka Thom Gunnin, Kaliforniassa asuvan brittirunoilijan kokoelmassa ilon ja surun suhde onkin vähän positiivisempi kuin Akutagawalla.
Havainnointeja elämästä, ironiaa (itse- tai muuten), aika paljon seksiä ja jonkin verran rakkautta, vanhenemista...ja kirjan loppuosassa sarja runoja jotka on omistettu AIDSiin kuolleille ystäville (mikä antaa koko kirjalle synkemmän jälkimaun kuin alkupuoli oikeuttaisi).

Sävyjä on monenlaisia, joskus tosiaan hyvin toteavaa, joskus pisteliäitä heittoja (mm. Lines for My 55th Birthday tai kaksirivinen Jamesian), ajoittain aika impressionista "mistäköhän tässä on kyse"-tasolle, samoin liikutaan helposti mitallisuuden ja mitattomuuden välillä.
Mieleen tuli että lukemillani englanninkielisillä moderneilla runoilijoilla riimittely ja mitallisuus on usein pysynyt helpommin käytettävänä välineenä kuin suomalaisilla. Olenko vain sattunut valitsemaan poikkeuksellisia runoilijoita, vai onko brittiläinen runokulttuuri luonnostaan konservatiivisemmin kiinni perinteissä, vai onko riimittely nyt vain luontevampaa englanniksi kuin suomeksi?
Toki näin englanniksikin mitallisuuden mukana tulee myös hieman leikkisä ja ironinen sävy, välineeseen ei ehkä suhtauduta ihan kauhealla vakavuudella, mutta toisaalta liiallisen vakavuuden välttäminen ei minusta ole ollenkaan huono piirre runoudessa.

In Time of Plague (ote)

Their mind is the mind of death.
They know it, and do not know it,
and they are like me in that
(I know it, and do not know it)
and like the flow of people through this bar.
Brad and John thirst heroically
for euphoria - for a state of ardent life
in which we could all stretch ourselves
and lose our differences. I seek
to enter their minds: am I a fool,
and they direct and right, properly
testing themselves against risk,
as a human must, and does,
or are they the fools, their alert faces
mere death's heads lighted glamorously?

19.12.15

Ryunosuke Akutagawa - Rashomon and Seventeen Other Stories


Palaamme taas japanilaisen novellistiikan ehkä tunnetuimman edustajan pariin, aiemmin olen lukenut yhden kokoelman ja nyt sitten kahdeksantoista novellia lisää.

Haruki Murakamin esipuhe oli myös kiinnostava, esitteli paitsi Akutagawaa ja kirjailijalaatuaan niin kirjoitti laajemminkin japanilaisesta modernista kirjallisuudesta (siis Meiji-restauraation (1868)-jälkeisestä) päätyen mm. listaamaan arvionsa listasta jos päädyttäisiin listaamaan ajan "kansalliset" kirjailijat. Osa näistä on minulle tuttuja (Akutagawan ohella Natsume, Tanizaki, Kawabata sekä epävarmemmaksi mutta luultavasti listalle päätyviksi mainitut Dazai ja Mishima) mutta myös kolme joita en ole lukenut ja kahdesta en muista kuulleenikaan (Ogai Mori, Toson Shimazaki, Naoya Shiga). Ja tutuiltakin saatettiin mainita teoksia jotka eivät minulle tuttuja olleet...
Mutta huomionarvoista onkin että nuo tutut ovat ensisijaisesti tuttuja koska niitä luetaan paljon kouluissa, niinpä "kaikki" ovat lukeneet Natsumen Botchanin ja Kawabatan The Dancing Girl of Izun ja nähneet jonkun filmatisoinnin Tanizakin Makiokan sisaruksista. Mikä on tietysti ihan eri asia kuin mitä eurooppalainen kirjallisuusharrastaja japanilaisesta kirjallisuudesta tuntee. (Mainittakoon myös että Murakamin omat suosikit noista ovat Natsume ja Tanizaki, Akutagawa kolmantena).

Kirjan novellit on jaoteltu neljään ryhmään, kolme ensimmäistä historiallisten ajanjaksojen mukaan (ensimmäinen ryhmä sijoittuu Heian-aikaan, toinen Edo-aikaan ja kolmas nykypäivään...tai siis meidän kannaltamme sadan vuoden päähän) ja neljäs on Akutagawan omaelämäkerrallisia kertomuksia.

Kaksi ensimmäistä ovat varmaan monelle länsimaiselle lukijalle ne kuuluisimmat, koska niiden pohjalta Akira Kurosawa ohjasi kuuluisan Rashomon-elokuvansa. Niminovellista ei tosin otettu muuta kuin kehystarinan sateen loppumisen odottelu, elokuvan varsinainen sisältö on In a Bamboo Grove -novellista.

Kuten edellisessäkin lukemassani kokoelmassaan, Akutagawa ei niin suuresti käsittele idän ja lännen konfliktia kuin moni muu aikakauden japanilaiskirjailija vaikka konflikti onkin läsnä: voimakkaammin esillä on nykyisyyden ja menneisyyden välinen suhde (mikä saattaa tietysti olla osittain sama konflikti eri lailla esitettynä): tyylillisesti Akutagawa on uudistaja joten on hieman erikoista kuinka kiinnostunut hän on historiallisista aiheista, ja toisaalta novellinsa eivät ole ihan perinteistä "historiallista fiktiota" joka usein keskittyy henkilöihin ja tapahtumiin; nämä ovat usein kovin epämääräisiä ja impressionistisia.

Joukossa on pari kepeämpää ja humoristisempaa tarinaa mutta kokoelman yleissävy on aika synkeä, ihan alun Rashomonin lohduttomuudesta ja Hell Screenin synkkyydestä lopun omaelämäkerralliseen valikoimaan: Akutagawa tappoi itsensä varsin nuorena ja se kyllä näkyy näissä tarinoissa. Ironisemman The Writer's Craftin huumorikin on aika mustaa ja postuumit The Life of a Stupid Man ja Spinning Gears ovat hyviä mutta niin kovin raskaita...

16.12.15

Double Fine - Costume Quest & Costume Quest 2


Fat & Dumpy -kaupan edessä Repugiassa. 
Ryhmänä Jefferson, klovni ja velho.

"'tis not the season"-hengessä tulin pelanneeksi Halloween-aiheisen pelin jatko-osan läpi nyt joulukuussa (ykkösosassa saa tuonnimisen Steam-achievementin suoritettua kun pelaa peliä jouluna...) ja olihan se sen verran viihdyttävä että bloggauksen ansaitsee (ja liitetyt kuvat ovat siis CQ2:sta).

Kyseessä on siis Double Fine -firman tekemät seikkailupelit, firman jonka keskeisiä aloja tuntuvat olevan hieman omalaatuiset, eivät kauhean vakavat seikkailupelit. Costume Quest yhtenä esimerkkinä, seikkailupeli jota leimaa vahva teema ja hieman hönö huumori, ja vaikeustaso on sellaisella koko perheen tasolla, paikka paikoin oli hieman haastetta mutta yleistaso on leppoisa ja tarinavetoinen, ei tarvitse olla 15-vuotias grindaajajonne.

Ensimmäisen pelin alussa kaksoset Reynold ja Wren (pelaaja päättää kumpaa pelaa, mutta varsinaista eroa näiden välillä ei ole) ovat muuttaneet uuteen naapurustoon ja lähtevät halloweenina karkkikierrokselle naapurien ovia kolkuttamaan...mutta kaikki ei ole ihan kunnossa, naapurustossa on jotain outoja hirviöitä jotka näköjään myös keräävät karkkeja, ja nappaavat mukaansa epähuomiossa myös sen kaksosen jota et pelaa. Ja kun sinut laitettiin vastuuseen niin kai se sisarus pitää käydä pelastamassa.

Matkan varrella joukkoon liittyy sitten muita lapsia, suoritetaan halloween-aiheisia tehtäviä ja otetaan selvää mistä näissä hirviöissä oikein on kyse. Pelin keskeinen juju ovat asut joihin lapset ovat pukeutuneet, eri puvut antavat lisävoimia jotka auttavat tehtävien suorittamisessa, paikkojen tutkimisessa ja juonen etenemisessä. Ja kun aika ajoin päädytään tappelemaan hirviöitä vastaan, muututaan jättikokoisiksi versioiksi puvun esittämistä hahmoista (tappelut hoidetaan japanilaisroolipeleissä harrastettuna rivitanssina, kukin henkilö vuorollaan suorittaa haluamansa hyökkäyksen tai puolustuksen: mukana on siis jonkin verran taktista elementtiä ja mukavasti tämä ei ole mitään hyökkäsnapin naputtamista tai puhdasta reaktiotestiä).
Ja kun paikkoja kiertää niin vaihtoehtoisia asuja tulee lisää, samoin muuta tavaraa ja kokemuspisteitä karttuu, sekä pelivaluuttana käytettyä karkkia.

Sama ryhmä taistelumoodissa. Kohta klovni bodyslammaa grubbin magusta.

Useampi tunti menee että kaikki paikat saa tutkittua, maan karkit toisen ulottuvuuden jättirohmuilta pelastettua ja sisarus pelastettua.

CQ2 alkaa tuotapikaa siitä mistä edellinen jäi: ulkonäkö ja pelimekaniikka ovat pysyneet aika lailla samoina (joitain muutoksia tehty taistelusysteemiin), samoin suoritettavat tehtävät ovat aika lailla samantyylisiä, mutta juoneen on laitettu lisää tvistiä: hammaslääkäri Orel White DDS inhoaa halloweenia ja aikamatkailun ja magian avulla hävittääkin koko juhlan, joten Reynold ja Wren joutuvat myös matkustelemaan niin menneisyyteen kuin tulevaisuuden hammashygienia-utopiaan (joka muilta osin on lähempänä totalitaristista cyberpunk-dystopiaa) laittaakseen ajan virran taas kuntoon ja pelastaakseen halloweenin.

Pakenemme scifivankilasta. Ryhmän koostumus yhä sama, mutta nyt minun Reynoldini on 
pukeutunut velhoksi ja Halley Jeffersoniksi koska tarvitsen velhon loistesauva-kykyä.

Peli on toteutettu värikkään sarjakuvamaisesti ja vaikka siinä onkin toisteisuutta aika runsaasti (siinä määrin että en suosittelisi pelaamaan pelejä peräkkäin, tai koko peliä läpi yhdellä istumalla) niin se kuitenkin etenee hyvin, missään kohdassa ei tarvitse jumittaa kohtuuttoman pitkään.
Ja yleinen vaikeustaso on tosiaan mukavan leppoisa kun vähän ajattelee mitä tekee (mikä on myös ihan hyvä sen puolesta että ainakaan PC-näppiksellä ohjattavuus ei ole ihan huippua, joskus haasteena on osua oviaukkoon tai liikkua portaita ylös...)
Tutkittavaa riittää kivasti, animaatioita katselee mielellään (erityisplussa tyylikkäästä lopetuksesta kakkospelin krediittilistan toteutuksessa) ja muutenkin tämä on seikkailupelien ystäville oikein mainio hyvän tuulen peli.

14.12.15

Simon Armitage - Book of Matches


Kirjaston runohyllyjä skannailin, ja Simon Armitagen nimi oli nähty yhtenä nimekkäämpänä modernina brittirunoilijana joten kokeillaan.

Kirjan ensimmäisen osan ja nimen selittänee ensimmäinen runo:

My party piece:
I strike, then from the moment when the matchstick
conjures up its light, to when the brightness moves
beyond its means, and dies, I say the story
of my life -

dates and places, torches I carried,
a cast of names and faces, those
who showed me love, or came close,
the changes I made, the lessons I learnt -

then somehow still find time to stall and blush
before I'm bitten by the flame, and burnt.

A warning, though, to anyone nursing
an ounce of sadness, anyone alone:
don't try this on your own; it's dangerous,
madness.

Eli suunnilleen tuon mittaisia runoja jotka on ilmeisesti tarkoitus lausua tulitikun palamisen keston aikana, ja sisältönä luonnehdintoja ja kokemuksia omasta elämästä, minästä tai runollisesta minästä (en tiedä kummasta).
Toinen osa on muutamia sekalaisia runoja, ja kolmantena osana on sykli runoja häiden suunnittelusta.

Armitagen ääni on tuollainen varsin suora ja toteava, havainnoiden ympäristöä, kokemuksia ja itseä (mitallisuudella leikitellään joskus, vaikka suurimmassa osassa runoista se onkin vapaa).
Kirjasta välittyy myös tietty ikävaihe ja elämäntilanne, vähän vajaan kolmenkymmenen iässä ollaan aika tyytyväisiä, varsinaisen nuoruuden myrskyt on sivuutettu, vanhemmat ovat vielä tarpeeksi kuvioissa että ei tarvitse olla liian tietoinen omasta kuolevaisuudestaan, perhettäkään ei vielä ole, mutta (kuten sanottu, kirjan lopussa puuhataan vasta häitä). Ja toisaalta ohimennen tavataan samanikäinen liftari joka nauttii vapaudesta, ja harmitellaan sitä että "No convictions - that's my one major fault. / Nothing to tempt me to scream and shout, nothing / to raise Cain or make a song and dance about."

Sympaattinen, hyvin ymmärtää että on varsin pidetty ja suosittu runoilija, mutta en tiedä onko kovin mieleenjäävä kirja. Tarjoaisin kuitenkin mielelläni tuopin Armitagen runolliselle minälle.

11.12.15

Wilhelm Busch - Lassi Lampaanpää


Vielä vähän Saksassa oleskellaan, Wilhelm Buschin eeppisen runon parissa jonka tekijä on myös kuvittanut; suomentajana taas on Unto Kupiainen. Tekijä on tunnetuin Max ja Moritz -teoksestaan, eikä tämäkään teos niin kovin vakava ole...

Tarina on suhteellisen suoraviivainen: sankarimme Lassi Lampaanpää (alkukielellä Balduin Bählamm: pidin nimestä sen verran että hetken houkutti vaihtaa se nimimerkiksi mutta se olisi kai jo liian sekavaa), pikkuvirkamies on sivutoimisesti myös runoilija, tai ainakin haluaa olla: mutta kauan saa etsiä kirjoitusrauhaa ylevien teosten laatimiseen ja arvannette kuinka hyvin sellaista löytyy.

Niinkuin näköjään kaikki saksalainen epiikka, on tämäkin hätkähdyttävän ajankohtainen kun kirjailijoiden toimeentulosta, apurahoista ja siitä että kirjoittamisen lisäksi tekevät muuta työtä on taas ollut kovasti puhetta (linkittäisin tähän Kirjasfäärin keskustelun mutta juuri nyt en voi). Selvästikään ei ole helppoa olla runoilija, mutta helppoa ei liene muillakaan...
(Edit: Nyt voin linkittää Kirjasfäärin keskustelun)

On antaminen autuasta.
Ja runoniekka, joka vasta
kokenut komeasti on
tuon tuotteestansa nautinnon,

nyt kaipaa innoin palavin
sen onnen tuottaa muillekin.
Kuin kuumeessa siis etsii hän
ja löytääkin jo ystävän.

Jos kuinka vastaan ponnistakoon,
mies onneaan ei pääse pakoon,
kun runoniekka liivinnappiin
käy kiinni niin kuin tiukkaan tappiin,

taluttain tarkoituksin hyvin
päin nurkkaa, miss' on rauha syvin.

8.12.15

Ulrich Plenzdorf - Nuoren W:n uudet kärsimykset


Nyt olen ollut kovin keskittynyt saksalaiseen kirjallisuuteen, nyt sitten taas yksi pienoisromaani, jossa Ulrich Plenzdorf omalta osaltaan luovaa kuitenkin syvällä saksalaisen kulttuurin juurilla (suomentajina Outi ja Kalevi Nyytäjä).

Edgar Wibeau, itäsaksalainen nuori jonka mielestä Sieppari ruispellossa on maailman paras kirja, pakenee Mittenbergin pikkukaupungista Berliiniin ja siellä tutustuu toiseen kirjaan, Nuoren Wertherin kärsimyksiin, joihin Edgar ehkä aluksi suhtautuu varsin parodisesti mutta sittemmin elämä alkaa imitoida taidetta kun kuvioon tulee mukaan lastentarhaopettaja Charlotte (tai sillä nimellä Edgar häntä kutsuu) ja tämän sulhanen Dieter...

Ottaen huomioon että sekä Siepparin Holden Caulfield että nuori Werther olivat romaanihenkilöitä jotka saivat allekirjoittaneen lähinnä huokailemaan ja pyörittelemään silmiään, kirjan päähenkilön joka yhdistää nämä kaksi tulisi olla jonkinlainen ärsyttävyyden epäpyhä liitto. Mutta Edgar vetää kuitenkin sen verran hyvin metatasolle ja suhtautuu asioihin häivähdyksellä itseironiaa (ei kuitenkaan liian parodiaan asti) että lopputulos onkin oikein sympaattinen. Ei ehkä sellainen jonka ottaisi parhaaksi ystäväkseen oikeassa elämässä mutta romaanihenkilönä.
Ja omalaatuinen, mahdollisesti vain Saksassa luontaisesti mahdollinen, kontrasti syntyy myös juonenkäänteistä joissa romanttisen yläsaksalaisen Sturm und Drangin kanssa kulkee käsi kädessä kiinnostus hydrauliikkaan tehokkaamman maaliruiskun kehittämiseksi.
Ja ehkä myös kirjan rakenne on sopiva 70-luvun Saksan henkeen: Edgar Wibeau ilmoitetaan kuolleeksi kirjan ensimmäisellä sivulla ja varsinaisessa kirjassa on rinnakkain tämän isä, perheensä vuosia sitten jättänyt, joka nyt yrittää selvittää mitä Edgar oikein oli tehnyt, ja Edgarin (Salinger-vaikutteinen) postuumi tarinointi mitä oikeasti olikaan tapahtunut. Ja voiko mennyttä ymmärtää?

Kirjasta saa varmasti enemmän irti jos keskeiset viitatut teokset Sieppari ruispellossa ja Nuoren Wertherin kärsimykset ovat edes suunnilleen tuttuja, mielellään tietysti luettuja. Näillä reunaehdoilla tästä tulikin sitten varsin mainio lukukokemus.
(Huomasin myös että tästä on näköjään tehty pari vuotta sitten elokuva, ohjaajana Jarmo Lampela)

7.12.15

Gerhart Hauptmann - Soanan kerettiläinen


Tämä löytyi taas luettavaksi divarin hyllystä, Helmi-sarjan pienoisromaaneista ja pitkistä novelleista olen ollut kiinnostunut joten kokeillaan tätäkin ja sittemmin huomasin että Gerhart Hauptmann on kirjallisuuden Nobelinkin saanut 1912 (Suomennos on Alpo Kupiaisen).

Tarina on sinänsä yksinkertainen, nuori pappi tulee maalaispaikkakunnalle ja työssä ylevät periaatteet alkavat horjua, varsinkin erään perheen tyttären seurassa...kerronta on maalailevan naturalistista, ehkä ihan ansiokastakin jos sellaista arvostaa.
Ja noin muuten...ehkä tähän suhtautuisi eri tavalla jos tämä olisi lukenut ilmestymisajankohtaan 1918, mutta saman aihepiirin tietämillä olen jo lukenut Greeneä, Bernanosia, Gideä, Mauriacia, Andresia jne. joilla kaikilla on kiinnostavampaa kerrottavaa kutsumuksensa kanssa kipuilevista ja kompastelevista papeista.
Tämä on niitä kirjoja jotka lukee loppuun koska ne ovat tarpeeksi lyhyitä.

Kirja on luettu myös Kirja-Aitassa ja Hurjassa Hassussa Lukijassa.

4.12.15

Wendy Cope - Vakavia asioita


Olin Wendy Copelta lukenut pari kokoelmaa aikaisemmin englanniksi ja niistä pitänyt, mutta tätä Serious Concernsia en. Siispä vilkaisemaan suomennosta kun sellainen sattuu löytymään (mukana on myös pari runoa Making Cocoa for Kingsley Amis -kirjasta).

Cope näyttäytyy yhä omana itsenään: ironisena, niin arkisinta arkea kuin runouden kaanonia havainnoivana ja kommentoivana, hauskana.
Entä miten onnistuu suomentaja Tuomas Nevanlinna? Parodinen riimittely tuskin on kauhean helppo laji kääntää, mutta suomennoksessa riimit ovat kohdallaan. Rekisteri on vedetty aika pitkälle puhekielisyyteen, mikä sinänsä Copen jutustelevaan, arjella leikkivään tyyliin sopiikin, mutta onko siinä menty ehkä liiankin runsaaksi ja liian pitkälle? Jotkut kulttuuriviittaukset ovat ehkä vähän kryptisiä ja jotkut eivät vain toimi käännöksenä (kuten Beatlesin All You Need Is Loven viittailu jonka koukku esitetäänkin suomeksi...)

Onnistuneempiakin pätkiä on toki mukana, mutta jotenkin olin tätä lukiessa kovin tietoinen runojen käännösluonteesta, enemmän kuin yleensä käännösrunoutta lukiessa. Johtuuko tämä käännöksestä, runoilijan ominaislaadusta vai siitä että olen Copeen tutustunut jo englanniksi ja siksi kielenvaihto tuntuu selvemmin? En tiedä, kiinnostaisi kyllä vertailla alkuteoksen kanssa suomennosta (joku muu voi ehkä kokeilla miltä tämä näyttäisi ensimmäisenä runoilijan teoksena).

Kukat

Ei se monille edes pälkähdä päähän.
Vaan sinulle se sentään juolahti mieleen.
Vakuutit, että ostit jo kukat
melkein - vain jokin oli mennyt pieleen.

Kauppa oli kiinni. Tai epäröit -
niin tyypillistä meille, eikö vaan?
Varmaan jotenkin kuvittelit,
etten sinun kukkiasi haluaisikaan.

Hymyilin ja halasin sinua silloin.
Nyt hymyilen enää kaihoisasti.
Mutta kukat jotka melkein ostit
ovat kestäneet tähän asti.

2.12.15

Johann Wolfgang von Goethe - Hermann ja Dorothea

Tämän poimin divarista lähinnä koska eeppinen runous yhä kiinnostaa ja Goethea voisi lukea enemmänkin, mutta sen kummempia taustatietoja ei ollut...

Vaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen
ei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten
pakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill' oli silloin.
Onnen poika se, kell' isän, äidin hankkima valmis
on koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi!
Alku on hankala aina, ja hankalin on talon alku. 
[...]
Siksipä, Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon
nuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten; 
rikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on.

Suureksi huviksi huomasin lukemiseni olevan taas vahingossa ajankohtaista, eli Goethe runoilee pakolaiskriisistä. Pakolaisten joukko tulee yli Reinin (ilmeisesti liittyen Ranskan vallankumoukseen tai muihin levottomuuksiin), ja varakkaan talon väki kasaa tavaraa annettavaksi kurjille maanpakolaisille (tietysti! niinkuin ihmisyyteen kuuluu!).
Näitä tavaroita lähtee pakolaisjoukolle viemään talon poika Hermann, jolle naimaikäisenä isänsä esittää ylläolevia aiheellisia neuvoja...mutta pakolaisten joukossa Hermann kohtaakin Dorothean, kauniin, neuvokkaan, urhean, köyhän Dorothean...
Niin on Hermannin sydän valinnut, isä vastustaa, äiti tyynnyttelee ja perheystävät pastori ja apteekkari lähtevät pakolaisten joukkoon ottamaan selvää tytöstä, onko hän rakkauden arvoinen.

No, ei kahdeksaankymmeneen sivuun kovin paljoa juonenkäänteitä mahdu eli asiat sujuvat kun ne laittaa sujumaan.

Henkilöitä on siis rajallinen joukko ja tapahtumat kattavat parisen päivää eli mittakaava ei ole ihan sama kuin suurissa eepoksissa. Teos oli jaettu yhdeksään lauluun joka kukin oli nimetty jonkun muusan mukaan, tämä ehkä antoi hieman lukuohjetta kullekin osalle vaikka varsinaiset yhteydet kyseisten muusien vaikutusaloihin tuntuivatkin aika marginaalisilta.
Henkilökuvaus oli kuitenkin mainiota, ja joitain kiinnostavia huomioita esitettiin myös pakolaisuudesta (mm. täysin epärealistisesta nostalgisesta toiveikkuudesta lähtömaataan kohtaan, tai että pakolaisjoukot eivät joukkona välttämättä pysty toimimaan oman parhaan etunsa mukaisesti...ja toisaalta että joukossa riittää myös toimijoita, selviytyjiä, juurtujia...(mutta kelpaako miniäksi?))

Otto Mannisen suomennos ei nyt ihan selkeäkielisintä ole mutta kyllä tätä silti sujuvasti luki.

Näin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa:
"Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko;
nähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti:
Ennenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden,
ei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin
näyttää voi, mik' on miehekseen, miten taattu se tuttuus.
Ensin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa,
neidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest' antaa."

1.12.15

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 1. luukku

Tervetuloa tutustumaan kirjabloggaajien perinteiseen joulukalenteriin! Ensimmäisessä luukussa ihaillaan kirjankansitaidetta jouluisissa tunnelmissa.




















Kuten aiemminkin, voi taas kysyä että "oletko lukenut?" mutta kommentoida voi myös mikä esitetyistä jouluista kuvaa parhaiten omia tunnelmia tai toiveita tai ehdotella muita hyviä joulukirjoja (tämänkertainen kavalkadi on perinteiseen tapaan haalittu Emmauksen kirppiksen valikoimista).

-----------------------------
(kuva: Niina/Yöpöydän kirjat)

 Kirjabloggareiden joulukalenterissa julkaistaan joka päivä luukku eri blogissa: tervetuloa seuraamaan! Osallistuvat blogit ovat seuraavat eli huominen luukku aukeaa Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

1. Hyönteisdokumentti
2. Kulttuuri kukoistaa
3. Kirjakko ruispellossa
4. DesdemOna
5. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
6. Tuijata
7. Kirjakaapin kummitus
8. Hemulin kirjahylly
9. Mustikkakummun Anna
10. Lukutoukan kulttuuriblogi
11. Lumiomena
12. Lukupino
13. Yöpöydän kirjat
14. Kaisa Reetta T
15. Tarukirja
16. P.S. Rakastan kirjoja
17. Kirjasfääri
18. Ullan luetut kirjat
19. Orfeuksen kääntöpiiri
20. Les! Lue!
21. Kirjan jos toisenkin
22. Hyllytontun höpinöitä
23. Reader, why did I marry him
24. Oksan hyllyltä