31.3.14

Maaliskuun luetut

Vera Caspary - Laura
Riku Korhonen - Hyvästi tytöt
Alain René le Sage - Ontuva paholainen
Penelope Fitzgerald - The Blue Flower
Aimee Bender - The Girl in the Flammable Skirt
Küttner & Tietäväinen - Puiden tarinoita: Puuseppä
Robert Musil - Kolme naista

Tommi Uschanov - Miksi Suomi on Suomi
Cacciatore & Koiso-Kanttila - Pelastakaa pojat!
Minna Sarantola-Weiss - Reilusti ruskeaa: 1970-luvun arkea

Onhan näitä kirjoja taas tullut luettua tässäkin kuussa, joskin luetut kaunokirjat ovat kyllä aika lyhyitä tai nopealukuisia, ja innostuin taas lukemaan enemmän tietokirjoja (joista osa tuossa mainittuna). Ja katsomaan tavallista enemmän leffoja (jotain leffa-aiheista postausta voisi vääntää joskus...)

Musilin Kolmesta naisesta en nyt sitten erikseen blogannut kun se ei jättänyt oikein mitään mielikuvia tai tunnelmia jälkeensä. En tiedä oliko väärä kirja, minä vai mielentila.

27.3.14

Küttner & Tietäväinen - Puiden tarinoita: Puuseppä


Tämä kirja kopsahti jokunen päivä sitten postiluukusta, ja uusi kustantamo Books North on näköjään lähetellyt arvostelukappaleita muillekin bloggaajille, sen verran tästä on jo ollut kirjoituksia blogosfäärissä...

Kirja on tarina mestarillisesta puusepästä joka keisarin kehoituksesta alkaa toteuttaa aivan omaa salattua projektiaan, sulkeutuneena verstaaseensa kun ulkopuolella puusepän perhe ja keisari odottavat kunnes eivät enää. Tämä on tyylipuhdas taidesatu, ja ehkä tarkoitettu enemmän aikuisille lukijoille. Lasten reaktioista ei minulla ole ensikäden tietoja, mutta tarinan problematiikka on varmaan aikuisille tutumpi ja yleissävy aika surumielinen. Mutta kyllä minä myös arvostan satua kerrontatyylinä joten on hienoa että niitä kirjoitetaan tiukasta kohderyhmäajattelusta välittämättä.

Kuvitus vahvistaa tarinaa, paljon on varjoja ja ruskean sävyjä eikä yhtään eläviä ihmisiä tai eläimiä (elävää puuta sentään vähän, ja sisäkansien kirkas vihreys tuo vastapainoa) mutta kaunistahan se on, ja kirja on kokonaisuutena esteettisesti miellyttävä paketti niin sisältönsä kuin ulkonäkönsä puolesta. Puiden tarinoita on ilmeisesti tarkoitus tulla lisääkin.

Tätä on tosiaan luettu jo aika monessa blogissa, linkitän nyt ainakin Kirsin ja Katjan ja Niinan ja...

24.3.14

Aimee Bender - The Girl in the Flammable Skirt


Joskus olen kai maininnut että aika ajoin minulla on tapana ostaa novellikokoelmia kirjailijoilta jotka tunnen vain hyvin hämärästi tai en ollenkaan. Ja tällä tavalla on kyllä tullut osuttua joihinkin kiinnostaviin tapauksiin (Haruki Murakami, Rose Tremain, Yasutaka Tsutsui, Miroslav Penkov...) mutta luonnollisesti joskus tulee myös huteja.

Mistä pääsemmekin Aimee Benderiin. Kuusitoista lyhyttä novellia, takakansi vinkkaili maagisen realismin ja spefin suuntaan ja sopivan humoristiseen otteeseen, kaipa tätä voi kokeilla. Ja novellikirjoittajana Bender panostaa vahvoihin alkuihin, yllätyksellisen houkutteleviin ensimmäisiin lauseisiin ja korkealentoisiin ideoihin: harmi vain että ne eivät johda oikein mihinkään, novellit jäävät roikkumaan ilmaan ja jättävät vain "entäs sitten"-fiiliksen. Joku voi ehkä löytää näistä jotain tavatonta syvyyttä, minusta ne lähinnä tuntuivat ettei kirjailija tiennyt mitä näillä ideoillaan tekisi.
No, korkealentoiset ideat eivät ole huonoin tapa kirjoittaa heikko kirja ja oli täällä pari ihan toimivaakin novellia mukana (Skinless, Loser)...

22.3.14

Ellie Greenwich & Jeff Barry - Train from Kansas City

Kysymykseen "onko hyvä laulunsanoitus hyvää runoutta" Ellie Greenwich ja Jeff Barry tarjoavat vahvan kielteisen vastauksen: pariskunnan teoksiin kun kuuluu sellaisia erinomaisia pophittejä kuin Da Doo Ron Ron, Be My Baby ja Do Wah Diddy Diddy, ja jos joku runoilija yrittäisi moisia tarjota niin saisi syytöksiä lähinnä väsyneestä ironiasta. Leader of the Pack muistetaan myös enemmän tarttuvasta dramaattisuudestaan, josta toki moni nykyrunoilija voisi leikata siivun itselleen...

Mutta omalaatuisin tuotos on haudattu Shangri-Las -yhtyeen varsin huonosti menestyneelle Right Now and Not Later -sinkulle, A-puoli on jokseenkin unohdettu mutta B-puolen Train from Kansas City on jäänyt elämään jonkinlaisena kulttiklassikkona, sen neuroottinen tunnelma ja moniselitteisyys on inspiroinut useita cover-versioita (Youtubesta löytyy ainakin Neko Case, Belle & Sebastian, Shop Assistants ja Superchunk) ja myös paljon keskustelua että mitäs tässä oikein tapahtuukaan...

Ensimmäisellä luennalla tämä on aika suoraviivainen tarina, tytön entinen rakastettu on tulossa kaupunkiin ja tyttö kertoo nykyiselle kihlatulleen että pitää mennä asemalle kertomaan exälle että sori, minulla on uusi. Jos siis uskomme pintatasoa ja kertojaa, siitä huolimatta että tarinassa on aukkoja.
"Yesterday I got this letter", tyttö kertoo, mutta myöhemmin "Well I never answered his letter / I just couldn't tell him that way". Aikamoinen luottamus postinkulun nopeuteen että vastaus olisi ehtinyt Kansas Cityyn ennen kuin oli aika nousta junaan; todennäköisempää on että kirje tuli jo paljon aiemmin tai kyseessä ei ollut ensimmäinen kirje joka exältä oli tullut. On myös jossain määrin outoa käytöstä pompottaa tuolla tavalla toista, jonka tunteista selvästi välittää, antaa tämän matkustaa toiseen kaupunkiin käännyttääkseen tämän asemalla takaisin.

Huomionarvoista on myös kuinka paljon tyttö tyynnyttelee nykyistä kihlattuaan kun taas exälle ei tiedetä mitä sanottaisiin, passiivisesti näytettäisiin vain sormusta, sori vaan että on nää sosiaaliset konventiot ja menin lupaamaan toiselle.
Erityisen paljastava kommentti on "But yesterday I got this letter / from a boy I loved / before I ever knew you / before I even knew you". Tyttö ei kertaakaan sano rakastavansa nykyistä kihlattuaan, ja vaikka rakkauteen exää kohtaan viitataankin menneessä aikamuodossa, on tuo ymmärrettävissä myös niin että se ei ole koskaan päättynyt...

Ilmeistä on että tyttö on epäluotettava kertoja, mutta mitkä mahtavat olla vaikuttimet? Onko tyttö jo päättänyt lähteä exänsä mukaan? Vai onko tyttö vielä epävarma ja pyrkiikin tyynnyttelemään ja vakuuttamaan enemmän itseään että niin, näin minä sitten kohta teen, ihan varmast teen? Koska alkuperäiset esittäjät Shangri-Las olivat vielä tunnettuja "doom pop"-esittäjiä joiden kappaleissa nuoret rakastavaiset usein kuolivat melodramaattisesti liikenneonnettomuuksissa, mieleen hiipii myös viittaus junien ja rakkauksien kohtaamisten übertekstiin Anna Kareninaan, kävisikö tässä samalla tavalla?
Tähän ei tule vastausta, loppu jää avoimeksi, kappale päättyy kolminkertaiseen odotukseen "here comes the train / here comes the train / here comes the train..."

Painostava junakomppi ja Mary Weissin epätoivon vireitä tavoittava laulutapa vahvistavat entisestään viestiä joten varsin onnistuneena suorituksena voidaan pitää kolmen minuutin pop-kappaletta johon on saatu toimimaan epäluotettava kertoja ja avoin loppu.

20.3.14

Naoki Urasawa - 20th Century Boys


20th Century Boys -sarjan tarinasta ei voi kovin paljoa kirjoittaa: kyseessä on 24-osainen jatkuvajuoninen scifimangasarja (joista kaksi viimeistä osaa julkaistiin nimellä 21st Century Boys), ja juonenkäänteitä ja cliffhangereita riittää yli kaiken tarpeen, eikä niitä erityisemmin halua liikoja paljastaa. Naoki Urasawa kirjoittaa kuin jonglööri, tarinassa tosiaan riittää kiemuroita ja koko ajan näyttää siltä että ihan kohta tämä menee liian tolkuttomaksi sillai sopivasti tolkuttoman sijaan, mutta eivät ne pallot kuitenkaan putoa (parissa kohtaa mennään aika lähellä ja jälkeenpäin ajatellen jotkut juonikuviot eivät päätyneet oikein mihinkään)
Spoileriongelman lisäksi toinen ongelma on että ihan vain kuvailtuna tarina kuulostaisi pöntömmältä kuin luettuna, joten pitää vain luottaa että tämä on tosi hyvä.

Mutta avataan vähän alkua: vuonna 1970 joukko koulupoikia hengailee keskenään, perustaa salaseuran ja intoilee kaikenlaisesta sellaisesta mistä 10-12-vuotiaat nyt intoilevat. Populaarikulttuurin kyllästäminä nämä alkavat laatia huvikseen skenaariota jossa Ihan Kauhea Tuho uhkaa maailmaa vuoden 1999 lopussa (ja sankariemme on tietysti tarkoitus pelastaa kaikki mutta se on vähän sivuseikka).
Siirrymme 90-luvun loppupuolelle, henkilömme ovat nyt aikuisia ja kouluajat on vain hämärä muisto, kun joku tuntematon taho jossain alkaa toteuttaa tuota vanhaa skenaariota tosimaailmassa...

Tyylilaji on scifi, joskin esim. tekninen kehitys pysyy varsin maanläheisenä (hyvin kehittynyttä virtuaalitodellisuutta lukuunottamatta, ja Uri Gellerin hengessä sarjassa mm. taivutellaan lusikoita...), mutta tarina hyppii ajasta toiseen ja vaikka Japaniin ja Tokioon keskitytäänkin niin Ihan Kauhean Tuhon on tarkoitus ulottua koko maailmaan ja mittakaava on sen mukainen (sarjan sivuhenkilöihin kuuluu mm. paavi). Suositeltavaa on siis myös lukea koko sarja suht reippaassa tahdissa, aikaisempien osien tapahtumat on hyvä olla mielessä koska niihin kyllä tullaan viittaamaan. Henkilöitäkin toki on paljon, onneksi Urasawa pitää nämä hyvin persoonallisina ja tunnistettavina joten joissain muissa mangasarjoissa esiintyvää "kaikki näyttävät 17-vuotiailta androgyynikeijuilta"-ongelmaa ei esiinny.

24 osassa on tilaa kehitellä tarinoita ja teemoja, viittaukset Korkein totuus -kulttiin (tunnettu mm. sariini-iskusta Tokion metrossa) ovat ilmeisiä ja 9/11 luultavasti vaikutti myös, mutta toisaalta tämä on myös tarina lapsuudesta, esiteinien sosiaalisista kuvioista, muistoista, futurismista ja dystopiasta ja mitä merkitystä mm. sarjakuvilla ja rockilla on maailmassa (kyllä, sarjan nimi on napattu T.Rexiltä).

Olin Urasawalta lukenut aiemmin kahdeksanosaisen Pluto-sarjan, jossa "isot robotit tappelee toisiaan vastaan"-pohjalta oli rakennettu vaikuttavan tunnelmallinen sarja, ja nyt sama tehdään "iso hirviö tuhoaa Tokion"-kliseelle: Urasawa tuntee ja selvästi arvostaa populaarikulttuuria sen höntimmissäkin muodoissa, mutta osaa myös kieputtaa sitä ihan omalla tavallaan.

18.3.14

Penelope Fitzgerald - The Blue Flower

 
Penelope Fitzgerald taitaa olla Suomessa varsin tuntematon kirjailija, ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut...mutta kokeeksi piti sitten napata tämä viimeinen kirjansa, historiallinen romaani saksalaisesta kirjailijasta Friedrich von Hardenbergista (eli Novaliksesta) ja tämän palvovasta rakkaudesta varsin keskinkertaiseen 12-vuotiaaseen Sophie von Kühniin.

Novalista ei kai nykyään niin paljoa lueta vaikka tuolta wikilinkistä huomaan kirjansa Heinrich von Ofterdingenin näköjään ilmestyneen suomeksi viime vuonna, kyseessä ollen juuri se teos johon tässäkin kirjassa viittaillaan ja jossa puhutaan symbolina "sinisestä kukasta".
Itsekin tunnen kirjailijan lähinnä maineelta saksalaisen romantiikan merkkihenkilönä ja yhtenä niistä hörhöimmistä edustajista, juuri sellaisena joka obsessoituisi nuoren Wertherin kärsimyksistä (Goethekin vilahtaa tässä kirjassa sivuhenkilönä).
Fitzgerald ei myöskään suhtaudu kohteeseensa kaikella vakavuudella, päähenkilön eksentrisyys tuodaan kyllä hyvin esiin samoin kuin koko lähipiirinsä, ison perheensä ja tuttaviensa omituisuudet ja tietysti tämä omituinen rakkausjuttu Sophieen. Oli siellä pari tolkunkin ihmistä joukossa, arvatkaa vain saivatko ansaitsemaansa arvostusta...
Omalaatuiset henkilöt ja kouriintuntuvan arkiset tapahtumat (kirja alkaa Hardenbergien talon pyykkipäivästä, talon kaikki pyykit pestään kerran vuodessa...) tekivät varsin kiinnostavan romaanin, vaikka melankolisuus hiipikin kirjaan loppua kohti (ja kun kerran on tositapahtumiin perustuvasta historiallisesta romaanista kyse, kaikki henkilöt kuolivat jälkikirjoituksessa, jotkut aiemmin kuin toiset).

16.3.14

Alain René Le Sage - Ontuva paholainen

Tämä oli taas aika impulsiivinen löytö viime vuoden kirjamessujen divariosastolta: ikinä kuullutkaan mutta vaikutti epämääräisen kiinnostavalta.

Alain-René Le Sage on ilmeisesti eurooppalaisen romaanin huomionarvoisia varhaisia edustajia, tämä kirja ilmestyi alun perin 1707. Jos nyt varsinaisesta romaanista voidaan puhua, kehysjuoni on aika köykäinen: ylioppilas don Kleofas Leandro Perez Zambullo sattuu löytämään taikapullon jonka sisään on vangittu demoni Asmodeus. Vapauduttuaan kiitollinen Asmodeus kuljettaa don Kleofasia ympäri Madridia esitellen lukuisia vastaantulevia ihmisiä, keitä he ovat ja mitä tekevät (salaisine ajatuksineen toki). Ennemminkin tämä on siis iso kokoelma anekdootteja joiden pituus vaihtelee parista lauseesta muutamaan sivuun, ja kaksi pitempääkin tarinaa kerrotaan.

Espanjalaisen pikareskiromaanin vaikutus on selvästi havaittavissa, ensimmäisenä viittauksena tapahtumien sijoittuminen Madridiin (lukuisia viittauksia Ranskaan toki vilisee kirjassa ja mahdollisesti lukuisilla tarinoilla on juurensa le Sagen asuinmaalla vaikka ne tässä Espanjaan onkin sijoitettu). Ihan pisteliäintä groteskiutta pikareskeista ei ole kuitenkaan otettu, ennemminkin sellaista kevyttä ironisuutta joka Ranskassa niin hyvin osataan. Ja paikka paikoin ollaan myös samalla tavalla yleviä kuin aikalaisromansseissa tavattiin olla (parista tarinasta jäin ihmettelemään että mitenköhän tämä sopii paholaisen kertomaksi kun on niin hyveellistä ja puhdasta, kehystarinaa ei selvästikään käytetä liian johdonmukaisesti).

Kun tapahtumapaikatkin ja niissä kohdatut ihmiset vaihtelevat myös tavallisesta asuinkorttelista palatsiin, vankilaan, hullujenhuoneelle ja hautausmaalle niin lopputulos on kuitenkin varsin vaikuttava läpileikkaus yhteiskunnasta, aikanaan tälle tontille nousisi sellaisia nimiä kuin Balzac tai Dickens...
Ja kun varsinaista isompaa juonta ei juuri ole ja tilanteet ja tarinat vaihtuivat kovaa vauhtia niin tämäkin oli varsin viihdyttävän leppoisa lukukokemus.

A.R.Koskimiehen käännös vuodelta 1933 ei tietenkään ole kaikkein kuranteinta kieltä mutta luettavaa ja sopiva määrä arkaaisuutta luonnollisesti sopii 300 vuoden ikäiselle kirjalle...

Lisää osumia Vive la France! -haasteeseen.

13.3.14

Riku Korhonen - Hyvästi tytöt


Hyvästi tytöt on lajityypiltään hieman epämääräinen, eräänlainen kehyskertomus 25 tarinalle kyllä löytyy (lähestyvästi keski-ikäinen mies toteaa että tytöt eivät enää huomaa häntä ja tarinoi menneistä tytöistä) muttei tämä mitenkään romaani ole, enemmän temaattisesti yhtenäinen novellisarja.

Ja novellit vilkkuvat usein aika absurdeihin suuntiin, osa piti jalkansa maassa mutta aika monessa realismi tyylilajina lensi metsään, joko henkilöiden käytöksessä tai ihan vain epätodellisissa tapahtumissa. Mutta loppujen lopuksi aiheena oli pojan tai miehen elämä lukuisina variaatioina ja rooleina ja nuo myyttiset olennot, tytöt.


Olen yleensä aika kärsimätön mitä tarkoitukselliseen absurdismiin tulee, tämä annosteli sitä kuitenkin sen verran kohtuudella että piti mukanaan ja viihdytti. Harvat näistä tarinoista ehkä toimisivat itsenäisinä, edes niistä paremmista, lyhyet iskevät revittelyt olisivat varmaan jääneet ärsyttävän irrallisiksi ilman kontekstia, niin Rauhanturvaajan poikajoukon mietteet, Neitsyttä etsimässä -satuparodia tai X:n satiiri.
Ilokseen tämän luki.

11.3.14

Vera Caspary - Laura


Laura Hunt, New Yorkin seurapiireissä tunnettu menestyvä nuori mainosnainen on murhattu: ammuttu haulikolla kotiovellaan. Tapausta selvittää etsivä Mark McPherson, jonka tutkimuksiin alkaa tulla mukaan varsin epäprofessionaalista mielenkiintoa kuollutta naista kohtaan...

Otto Premingerin noir-klassikko Laura kuuluu suosikkielokuviini, joten kun huomasin että se onkin myös, tai alunperin, kirja niin pitihän tämä sitten napata luettavaksi, vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta kun kuulen Vera Casparysta. Ja hei, hyvä elokuva on tehty hyvästä kirjasta. Elokuva seuraa kirjaa varsin uskollisesti, ihan kaikki kohtaukset eivät toki mene yksi yhteen: ei-spoilereista voi mainita vaikka Lauran läheisen ystävän Waldo Lydeckerin olevan kirjassa lihava, mitä roolin esittäjä Clifton Webb ei suinkaan ole, ja vaihtuvisa kertojaäänistä elokuvassa on säilytetty vain Waldo, siinä missä kirjassa kertojana toimii myös McPherson ja viralliset raportit ja pääseepä Laurakin ääneen.

Juoni ja toiminta on ehkä lajityypissä vähän köykäistä (yhtä hienoa koukkua lukuunottamatta, samaa koukkua on sittemmin käytetty parissa muussakin menestyksekkäässä trillerissä), tämä on vahvasti psykologinen trilleri jossa pääpaino on hivenen unenomaisessa tunnelmassa ja ennen kaikkea henkilöissä, jotka on kirjassa kuvattu herkullisesti ja jotka leffassakin toteutettiin mestarillisesti: suhteellisen halvan elokuvan tekijäkaartiin ei juuri tähtiä laitettu mutta Gene Tierneylle, Clifton Webbille ja Dana Andrewsille kullekin rooli oli uran keskeisiä ja sivuosien Vincent Price ja Judith Anderson olivat myös huomionarvoisia...

Casparyn kirjan suurin ansio onkin juuri genrekonventioiden venyttäminen ja koko genrekäsitteen "psykologinen trilleri" pohjustaminen. Huomionarvoinen veto sekä aikakaudelleen että lajityypille oli myös pärjäävän modernin naisen nostaminen kirjan keskiöön (ja jotkut ovat näköjään tunnistelleet kirjasta myös perinteistä "femme fatale"-roolia versiona "homme fatal"...).
Mutta ennen kaikkea tämä oli erinomaisen viihdyttävä ja vetävä kirja. Leffa tottakai kuuluu yleissivistykseen mutta kirjaakin kehtaa suositella.