30.11.13

Jerome K Jerome - Kolme miestä pyörillä

Jerome K Jeromen leppoisan hortoiluromaanin Kolme miestä veneessä luin jo jokin aika sitten, ja siihen myötämielisesti suhtauduin, joten kun tämä jatko-osa tuli kirjamessuilla halvalla Basam Booksin tiskillä vastaan niin pitihän tämäkin sitten lukea (suom. Asmo Koste).

Tällä kertaa kertojamme, Harris ja George lähtevät pyöräretkelle Saksaan (tai kuljetaan tässä myös kävellen, junalla ja laivalla) ja kaikenlaista taas sattuu ja tapahtuu ja kerrotaan kaikenlaisia merkillisiä anekdootteja, ei tässä sen kummempaa juonta ole (liekö tämäkin julkaistu aikoinaan lehdessä jatkokertomuksena). Kirjana tämä on edellistä epätasaisempi, paikka paikoin löytyy hienoja kohtauksia (mm. kun sankarimme testaavat saksa-englanti-fraasisanakirjan toimivuutta Lontoossa...) ja siinä välissä sitten aika keskinkertaisia matkakuvauksia ja kulttuurisia kummasteluja.

Omalaatuista aikaperspektiiviä luo kirjan loppuluku, jossa kertoja pohdiskelee Saksaa ja saksalaisia yleisemmin ja vetäen yhteen aikaisempia havaintoja, kun muistaa että tämä kirja julkaistiin vuonna 1900 ja seuraavalla vuosisadalla Saksalla oli varsin huomattava vaikutus Euroopan ja maailman historiaan...osa huomioista saa hieman profeetallista sävyä, osa taas ei mennyt ihan näin...

Marraskuun luetut

Georges Bernanos - Maalaispapin päiväkirja
Josephine Tey - A Shilling for Candles
William Shakespeare - Rikhard III
Anonyymi - Lancelot of the Lake
Aino Kallas - Virvatulia
Ngaio Marsh - Death and the Dancing Footman
Ivan Turgenev - Kuningas Lear arolla
Elizabeth Bowen - A World of Love
Jerome K Jerome - Kolme miestä pyörillä
Aira Brink - Memmoin arvat

Henri Nouwen - Sydämen tie
Else Roesdahl - Viikingit
Umayya Abu-Hanna - Multikulti

Guy Delisle - A User's Guide to Neglectful Parenting
Ferri & Conrad - Asterix ja piktit

Kuten näkyy, marraskuu on ollut hyvä lukukuukausi. Lähinnä siitä syystä että siitä vietettiin ensin tovi sitkeässä flunssassa ja sen jälkeiset jälkivaivat ovat myös suosineet harrastuksena enemmän lukemista kuin mitään muuta...
Huomionarvoista on ollut myös toisen kirjablogin perustaminen useammalla osallistujalla mutta rajatummalla teemalla, Ota ja lue -blogissa luetaan ja kirjoitetaan kirjoja katolilaisesta näkökulmasta. Sinne olen nyt kirjoittanut mm. tuosta Nouwenin kirjasta ja kohtapuoleen laadin tekstin sinne myös Brinkin kirjasta joka tuli luettua uudestaan.

Asterix ja piktit oli tasonnosto sarjan muutamasta edellisestä vaikka huipuille tässä ei vielä mennä. Intia-albumi on varsin osuva verrokki ja hivenen tässä myös uskaltaa odottaa että seuraava voisi olla vielä parempi. 

(edit: linkki Memmoin arvat -tekstiin)

26.11.13

Elizabeth Bowen - A World of Love


Ensinnäkin haluaisin kiinnittää huomiota kirjan nimeen: kuinka moni vakavasti otettava kirjailija rohkenisi kirjoittaa kirjan nimeltä "A World of Love"? Elizabeth Bowenin tuotannossa kirjannimet jotka sopisivat paremmin Harlekiineihin ovat kyllä muutenkin yleisiä (aiemmin lukemani The Last September, The Heat of the Day, The House in Paris, Joining Charles, The Demon Lover, Look at All Those Roses...) ja kun kirjan kansissakin tapaa olla nuori nainen kartanoromanttisessa miljöössä...

The Last Septemberin tapaan tämäkin sijoittuu irlantilaiseen kartanoon, tällä kertaa tosin hiljaisempaan, eristäytyneempään ja ja rappeutuvaan. Kartanon asukkaiden suhteiden välillä on jännitteitä, vanhemman sukupolven elämä on enemmän muistoissa jotka nekin on haudattu syvälle pois silmistä, kun parikymppinen, elämää kokematon Jane ullakolla kaivellessaan löytää nipun vanhoja rakkauskirjeitä ja alkaa lukea niitä. Tässä vaiheessa joku muu kirjailija voisi käyttää kaikkea tuota kehyskertomuksena kerronan siirtyessä kirjeromaanin muotoon, mutta ei tässä tapauksessa: vaikka kirjeet näyttelevätkin tärkeää osaa, niitä siteerataan vain ohimennen noin lauseen verran. Kirjeiden lukeminen on tärkeämpää, Jane itse näkee niissä maailman johon ei ole vielä itse päässyt ja muut talon asukkaat reagoivat niihin omilla tavoillaan, ne kun tuovat heidän keskuuteensa taas kirjeiden kirjoittajan, nuorena kuolleen Guyn (mutta kenelle ne on kirjoitettu?)

Vaikkei ollutkaan kovin paksu (tämä painos 220 sivua) niin kovin helppolukuinen tämä ei kuitenkaan ollut. Bowen kirjoittaa kiemuraisia lauseita, sanasto pysyy yksinkertaisena mutta muutaman kerran joutui ihmettelemään että onko näidne ilmausten syntaksi edes englantia (ja joku nettikommentoija puhui Yoda-kielestä...)
Kerronta on myös varsin staattista, henkilöt puhuvat kaikenlaista arkipäiväistä, toistensa ja omien tarkoitustensa ohi ja varsinainen toiminta on jossain muualla tai rivien välissä; paikka paikoin tästä tuli mieleen Tsehov, erityisesti Kolme sisarta. Kovin väsyneenä tai muuten epätarkkaavaisena tätä ei kyllä pysty lukemaan, ja nytkin tuntui että paljon meni myös ohi...
Mutta jotain tavattoman kiehtovaa tässä kuitenkin on. Kirjan lopetuskin oli lähinnä hämmästyttävä (ei niinkään yllätyskoukku vaan "kuinka tuolla tavalla voi päättää kirjan?"). Arvelen että Bowenia tulen lukemaan kyllä lisää...

She, apart from liking having her fortune told, had no particular attitude to the future, but she had an instinctive aversion from the past; it seemed to her a sort of pompous imposture; as an idea it bored her; it might not be too much to say that she disapproved of it. She enjoyed being: how could it not depress her to realize that the majority of people no longer were? Most of all she mistrusted the past's activity and its queeringness - she knew no one, apart from her own contemporaries, who did not speak of it either with falsifying piety or with bitterness; she sometimes had had the misfortune to live through hours positively contaminated by its breath. 

24.11.13

Ivan Turgenev - Kuningas Lear arolla


Lukemattomiin lukemattomiin venäläisiin klassikoihin on kuulunut myös Ivan Turgenevin tuotanto. Nyt sitten on tätäkin hieman raotettu kun luin pienoisromaanin Kuningas Lear arolla.

Tarina noudattaa suurelta osin Shakespearen näytelmää, johon viitataan myös kirjan kehystarinassa (joukko henkilöitä keskustelee Shakespearen henkilöiden vastineista todellisuudessa ja yksi kertoo tavanneensa Kuningas Learin, ja alkaa kertoa tämän tarinaa), paitsi että tarina on tottakai hieman realistisemmin käsitelty ja maanläheisempi, ja ihan kaikkia sivuhenkilöitä ei ole mukana.
Martin Harlow on suuren tilan omistaja, ja suuri myös fyysisesti. Päättäväinen ja rehellinen mies, jonka päätökset tulevat toteutetuksi vauhdilla, joskin myös ajoittaiseen melankoliaan taipuvainen. Erään melankolianpuuskan jälkeen päättää hän jakaa maansa kahden tyttärensä kesken ja jäädä itse joutilaaksi, mutta esikuvansa tapaan eihän tästä hyvä seuraa...

Vaikka tyylilaji onkin realismi, ei tässä tunteita säästellä, suullisen tarinan muoto pidetään ja Learin ukkosmyrskykohtauskin on saatu mukaan. Oman erikoisen sävynsä kirjaan tuo myös suomennos, vaikka tämä lukemani painos onkin vuodelta 1980 niin Samuli S.:n käännös on vuodelta 1886, eli ihan nykysuomea tämä ei ole...toisaalta kun kirja on pääosin kerrottua tarinaa niin siihen sopiikin tällainen hieman arkaainen puhe jossa kielioppi on vähän vinksallaan...
Mieleen tosin tuli että onkohan tämä sitten varhaisimpia Turgenev-käännöksiä, ja oliko tässä vaiheessa Shakespearea vielä käännetty...

Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaaseen ruumiiseen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi - ei kaulan jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko, alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein kuni kuorittujen kasvojen laajalla tantereella istua jörrötti paksu pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä; siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen, samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä, mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti kivitettyä katua myöten.

Edit: Ai niin, neljännellä kirjalla saa paronin arvon 1800-luku-haasteessa.

22.11.13

Ngaio Marsh - Death and the Dancing Footman


Lisää klassista brittidekkaria.
Ngaio Marshin kirjoja olen muutaman lukenut Christien ja Sayersin jälkeen, ja ne ovat olleet sellaisia "ihan kivoja", luettavia mutteivät kuitenkaan niin kovin kiinnostavia...Death and the Dancing Footman oli lukemistani paremmasta päästä, viihdyttävä klassinen kartanomurha-dekkari värikkäällä henkilökaartilla ja sopivan epärealistisen kikkailevasti etenevillä juonenkäänteillä, mutta ei tämä muiden parhaimmiston tasolle pääse...

Kartanonherra Jonathan Royal päättää lievittää tylsistymistään järjestämällä viikonloppujuhlat jonne kutsuu joukon tuttaviaan. Vieraiden valintaperuste on vain hieman erikoinen, suurin osa henkilöistä suhtautuu enemmän tai vähemmän vihamielisesti toisiinsa, ja näiden henkilödraamojen kehittymisestä on tarkoitus irrota hupia (yleisöksi on kutsuttu myös suhteellisen ulkopuolinen kirjailija Aubrey Mandrake, jonka näkökulmasta suuri osa kirjasta kerrotaan).
Noh, äkillinen lumimyrsky estää poispääsyn ja tuota pikaa tapahtuu murha.

Tästä tuli vähän mieleen yksi Christie-suosikkini Vaarallinen viikonloppu, joka ilmestyi neljä vuotta tämän kirjan jälkeen. Viikonloppu maaseutukartanossa, vierasjoukko joilla on monenlaisia jännitteitä ja joiden tekemisiä seurataan aimo tovi ennen kuin joku pääsee hengestään. Ja että kirjan etsivä marssitetaan paikalle suhteellisen myöhään, tässä Roderick Alleyn pääsee toimeen vasta viimeisellä kolmanneksella (ja osuus murhan ja Alleynin välillä oli kyllä suhteellisen laahaava, pieni kirittäminen ei olisi haitannut).

Oma ongelmansa oli että jo ennen murhaa pääsin kiinni jutun jujusta, tässä olisi nyt sopivaa että tuo henkilö tappaisi tuon, ja kas kummaa, uhri meni oikein ja tapahtumat viittaavat että murhaajakin on odottamani. Kun tämän asian kanssa ei tarvinnut enää sen kummemmin vaivata päätään niin vapautui katselemaan mitä muuta kirjassa oli, joitain kiinnostavia pohdiskeluja, henkilö- ja ajankuvia mutta myös se laahaava keskiosuus ja johtolankojen vatvominen josta oli karannut jännitys...

Tjooh. En pidä poissuljettuna ettenkö joskus tulevaisuudessakin lukisi jotain Marshin dekkareita mutten nyt ihan innoissani ole ryntäämässä tuotantoaan etsimään.

20.11.13

Aino Kallas - Virvatulia

Aino Kallakselta olen aiemmin lukenut pari kirjaa, tietysti sen Sudenmorsiamen sekä lyhyiden juttujen kokoelman Seitsemän neitsyttä, ja molemmista pitänyt. Kun sitten tuli vastaan tämä novellikokoelma niin piti napata mukaan.

Ihan sellaista tarinallisuutta kuin Seitsemässä neitsyessä oli ei tässä ollut kuin parissa tarinassa, enemmän mentiin normaalin novellin suuntaan, ja lyhyistä jutuista tuli aika ajoin mieleen vaikkapa Jotuni tai Kailas, kieli tosin viittaa ajoittain Sudenmorsiamen suuntaan vaikka pysyy toki arkisempana. Tietynlaista temaattisuutta tässä kokoelmassa on, johon kirjan nimikin viittaa: monessa tarinassa henkilöt jahtaavat jotain joka väikkyy näköpiirin rajoissa ja joka saattaa olla todellista tai sitten ei, oli kyseessä sitten tosirakkaus, elämän tarkoitus tai punainen hylje.

Kokoelmana tämä oli kuitenkin aika epätasainen, jotkut novellit olivat kiinnostavia mutta jotkut jäivät fragmentinoloisesti roikkumaan ilmaan tai muuten tuntuivat keskeneräisiltä. Vaikkapa viimeinen novelli 'Suljettujen akkunalluukujen takana', ensin esitellään henkilöt huolellisesti ja sitten näiden välillä käydään yksi lyhyt ja irrallinen keskustelu. Jotkut muut, kuten 'Yhteentörmäys' taas käytti irrallisuutta ja epämääräisyyttä paljon paremmin hyödyksi...

15.11.13

Anonyymi - Lancelot of the Lake


Anonyymin ritariromantikon proosateos 1200-luvun Ranskasta kulki laukkukirjana puolisentoista kuukautta, en tiedä oliko suhteellisen hidas lukutahti eduksi vai haitaksi. Koska alkukieli oli ranska niin käännös oli tehty nykyenglanniksi ja oli näin tolkullisesti luettavaa mutta kerronta onkin sitten eri asia...

Tarinassa oli tuttuja piirteitä kun Lancelot hahmona oli tullut tutuksi muusta kuningas Arthuriin liittyvästä kirjallisuudesta ja ritariromanssejakin on aiemmin tullut luettua. Kirjan alussa Lancelot ei kuitenkaan tiedä nimeään ja kertojakin on varsin johdonmukaisesti mainitsematta sankarimme nimeä ihan alkukappaletta lukuunottamatta, päähenkilöämme kutsutaan ensin "nuorukaiseksi" ja sitten "ritariksi", vasta loppupuolella aletana puhua Lancelotista. Ja arvatkaa vain kuinka paljon tässä kirjassa on muita ritareita. Viittaussuhteet menevät muutenkin vähän miten sattuu, ja kirjan kääntäjäkin joutuu lisäilemään runsaasti alaviitteitä että kuka tässä nyt oikein puhuu kenelle, ja ajoittain tunnustamaan että jokin kohta on epäselvä.

Ihan liiallisesti ei draaman kaariakaan harrasteta. Vaikka kirjan nimessä onkin yksi henkilö niin rakenne on enemmän kudosmainen, monta muutakin henkilöä seurataan ja näidne osuudet muodostavat huomattavia tarinakokonaisuuksia. Tapahtumasarjoja ei myöskään rakenneta mitenkään erityisesti kliimakseja ja huippukohtia korostaen, sellaisia toki tulee mutta muutamakin juonenkäänne pedataan ensin merkittäväksi ja sitten kun siihen tartutaan niin huomio onkin kääntynyt jo jonnekin ihan muualle. Kerrontatekniikasta tuli lähinnä mieleen saippuaoopperat ja saattaapi olla että niiden tyyliin näitä on aikoinaan kerrottukin...

Niin, siis juonentapainen. Lancelot päätyy orpona Järven valtiattaren kasvatiksi, ja kasvettuaan jälkeen lähtee kuningas Arthurin hoviin ritariksi. Hän on ritarina tietysti paras ja mahtavin ja vähän ajan päästä muutkin huomaavat sen (asiaa hämää jonkin verran se, ettei hänen nimensä ole tiedossa ja hänellä on tapana vaihtaa varusteita ja kilpiä...). Hän myös rakastuu kuningatar Guinevereen (joka vastaa rakkauteen) ja ystävystyy kuningas Galehotin kanssa (joka jossain vaiheessa sotii kuningas Arthuria vastaan). Ja sitten siinä välissä tapahtuu kaikenlaista muuta.

Mutta onhan tämä omassa tolkuttomuudessaan silti varsin viihdyttävä kirja, vaikkei nyt ihan mestarien kuten Chretien de Troyesin tasolle nousekaan.

"Now tell me," said the queen, "why you said that four is better company than three. A secret is better kept by three than by four."
"My lady," she said, "that is true."
"Then three is better company than four," the queen said.
"My lady," she said, " not in this case, and I shall tell you why. It is true that the knight loves you, and Galehot knows it, and from now on they will take pleasure in it together in whatever land they are, for they will not be here for long. And you will be left all alone, and no lady but you will know of it, and you will have no one to reveal your thoughts to, and so you will bear the whole burden alone. But if it pleased you to let me be the fourth in the company, then we ladies should console each other, just as the two of them will do, and you will be more content."

Toinen rasti Annamin Vive la France! -haasteeseen! 

13.11.13

William Shakespeare - Rikhard III


Ratsu! Ratsu! Valtakunta hevosesta!

Sitten siirrymme teokseen, jota käsitteli myös edellisen postauksen kirjailijan tunnetuin kirja Ajan tytär.
Shakespearen tuotannosta ovat nämä historialliset kuningasdraamat jääneet pääosin lukematta, jokin aika sitten luin Rikhard II:n mikä oli vähän tylsä, ja nyt sitten iso hyppäys eteenpäin, ruusujen sodan lopun Rikhard III:een joka ei ollut tylsä.

Gloucesterin Rikhard on ruma kyttyräselkä joka näytelmän aloituspuheessa ilmoittaa ryhtyvänsä pahikseksi ja tämän jälkeen juonittelee, tappaa ja tapattaa paljon ihmisiä, nousee kuninkaaksi ja lopulta kuolee itse, ja kruunun ottaa (tuleva) Henrik VII, Shakespearen aikalaisen kuningatar Elisabethin isoisä. Huomattavana lähteenä Shakespeare käyttää Elyn piispan, Rikhard III:n vihamiehen, muistiinpanoja ja muutenkin tässä on reippaan propagandistinen ote.
Historiallisista yksityiskohdista joustetaan muutenkin, Clarence ja Edvard IV kuolevat lähes perättäin vaikka todellisuudessa väliä oli viisi vuotta ja kuningatar Margareetakin heiluu maisemissa siinä vaiheessa kun pitäisi olla jo haudassa...(henkilöitä on kohtalaisen paljon ja nimeltä mainitaan vielä lisää, kirjassa olevaa Yorkin ja Lancasterin sukupuuta tuli tarkasteltua muutamaankin kertaan että mikäs näiden hahmojen yhteys olikaan)

Yksi suosikkini Shakespearen tuotannossa on varhainen tragedia Titus Andronicus, koska se on niin läpeensä tolkuton verimässäily että on mahdotonta sanoa pitäisikö se ottaa vakavasti vai ei. Tässä on vähän samaa, Rikhard III on vedetty niin reippaasti groteskin puolelle ja päähenkilö on niin jyrkin vedoin esitetty pahis että ei tähän oikein minään inhimillisenä tragediana pysty suhtautumaan, mutta vimmaa toki riittää. Oikeastaan tuli mieleen että tästä pitäisi tehdä sellainen uusi HBOn myöhäisillan draamasarja jossa on paljon väkivaltaa ja tissejä.
Oikeastaan olin yllättynyt kuinka suuressa osassa naiset tässä loppujen lopuksi olivat, yhtään yksittäistä vahvaa naisroolia mukana ei ole mutta kuningattaret Margareeta, Elisabet ja Anna sekä Yorkin herttuatar pääsivät kaikki kyllä ääneen, mieleen tulivat antiikin draamat kärsivistä naisista, tyyliin Hecuba, Andromache tai Troijan naiset...

Ihan tuotantonsa kärkeen en ole kuitenkaan tätä nostamassa enkä ole varma jaksanko niitä muita kuningasnäytelmiään lukea, mutta tämä oli kuitenkin viihdyttävä teos. Ja Matti Rossin käännös on perinteisen hyvä.

11.11.13

Josephine Tey - A Shilling for Candles


Tämä on nyt seitsemäs lukemani Josephine Teyn kahdeksasta dekkarista, ja tämä alkaa aika epätavallisesti: satunnainen ohikulkija löytää naisen ruumiin, ja kyseessä on mitä ilmeisimmin murha. Muissa kirjoissa on ollut huomattavasti enemmän epävarmuutta mitä oikeastaan on tapahtunut vai onko mitään, joten tällainen perinteisempi ote oli hieman yllättävä...

Nainen on menestyvä näyttelijätär Christine Clay, joka lomailee incognito erään tuttavansa huvilassa seuranaan mies johon tutustui aivan sattumalta noin viikkoa aiemmin. Ja kyseinen mies onkin sitten pääepäilty...Juttua selvittää Teyn vakiohahmo, Scotland Yardin tarkastaja Alan Grant, yhä hieman väritön henkilö verrattuna muuhun henkilökaartiin, ja pari muuta hahmoa saakin oman näkökulmahetkensä (huomasin muuten että Alan Grantilla on sama syntymäpäivä kuin minulla).

Aika perinteisenä dekkarina tämä etenee vaikka onkin tyylillisesti myös aika lukuromaanimainen ja hajanainen verrattuna vaikkapa Christien tiukkoihin paketteihin, osa juonenkäänteistä ei oikeasti johtanut mihinkään ja toisaalta varsinainen ratkaisu tuli kuitenkin vähän puskista...Mielenkiintoinen tvisti oli laittaa Grant tekemään pari kohtalaista kömmähdystä ja toisaalta kuvata parin muun henkilön hyvinkin nokkelaa päättelyä joiden avulla selvittelevät omia juonenkäänteitä, löytävät ratkaisevia todisteita tms., Grantin tavallisuutta korostetaan verrattuna vaikka Poirotiin tai lordi Peteriin.

Aikakauden brittidekkareille tyypillistä kasuaalia rasismia toki löytyy, samoin hieman Teyn perinteistä journalismikritiikkiä. Viihdyttävä teos muttei kyllä kirjailijan terävintä kärkeä.
Alfred Hitchcock on muuten filmannut tämän nimellä Nuori ja viaton, lähinnä napaten alkuasetelman ja kirjan kolme henkilöä ja dumpaten kaiken muun tehdäkseen omassa tuotannossaan perinteisen "syytöntä miestä epäillään rikoksesta"-filmin.

10.11.13

Georges Bernanos - Maalaispapin päiväkirja

Bernanosin tunnetuin teos on jonkinasteinen katolisen kirjallisuuden klassikko, joka on tunnettu myös Robert Bressonin läpimurtoelokuvana.

Kovin juonivetoinen kirja tämä ei ole, päähenkilö jää nimettömäksi, pienessä ranskalaisessa seurakunnassa toimiva nuori pappi joka alkaa pitää kirjata muistiin ajatuksiaan ja keskusteluja ihmisten kanssa. Muistiinpanot ovat varsin fragmenttisia, päiväkirjassa ei ole mainintoja päivämääristä mutta "löydetyn dokumentin" muotoa noudatetaan mainitsemalla yliviivauksia, marginaalimerkintöjä, revittyjä sivuja...
Kovin paljon riemua tässä ei ole, pappimme kärsii kroonisesta vatsakivusta joka sallii hyvin rajallisen ruokavalion, ja seurakuntalaiset suhtautuvat häneen vuoroin hurmoksellisena askeetikkona tai juoppona, joka tapauksessa hieman epäilyttävänä oliona. Ristiriitainen hahmo pappi on sisäisestikin, yhdistelmä alistuneisuutta ja ylpeyttä, epävarmuutta ja päättäväisyyttä, uhrautumista ja oman navan tuijottelua.

Ja pohdinnat ja keskustelut, niitä riitti. Köyhyydestä ja porvarillisuudesta, vokaatiosta, Neitsyt Mariasta, ihmisyydestä, kaitselmuksesta ja armosta ja vaikka mistä. Vaikka kieli (ainakin Helena Anhavan suomennoksena) olikin sujuvaa niin kirja oli silti varsin tiheä ja paikka paikoin raskas ja kirja luin mieluiten hitaasti muutama sivu kerrallaan.
Mutta antoisa tämä silti oli, vaikka en usein niin innostukaan tällaisesta (havaintojeni mukaan erityisesti ranskalaisen romaanin rakastamasta) miltä-minusta-juuri-nyt-tuntuu -vellonnasta niin tässä riitti pureskeltavaa.

Seurakuntani nääntyy ikävään, kas siinä oikea sana. Kuten niin monet muut seurakunnat. Ikävä kalvaa niitä silmiemme edessä, emmekä voi sille mitään. Jonakin päivänä se ehkä tarttuu - syöpä on meissä. Siitä huolimatta voi elää kauan.

Osallistun kirjalla Annamin Vive la France! -haasteeseen.

1.11.13

Lokakuun luetut

Georgette Heyer - Why Shoot a Butler?
Elizabeth Taylor - Hyvien ihmisten hotelli
Beryl Bainbridge - Master Georgie
Karel Capek - Kotiinpaluu
Henry Miller - Hymy tikkaiden juurella
Uuno Kailas - Novelleja

Avilan Teresa - Sisäinen linna
New Scientist: Do Polar Bears Get Lonely?
Markku Lappalainen - Lepakot: salaperäiset nahkasiivet
Henri Nouwen - Ainoa tarpeellinen

JP Ahonen & KP Alare - Perkeros
Pieter de Poortere - Dickie Hollywoodissa
Natsume Ono - not simple
Abouet & Oubrerie - Aya: Love in Yop City

Lokakuussa on luettu myös varsin mainio nippu, niin kaunokirjallisuutta, tietokirjoja kuin sarjakuviakin. Erityisesti nuo mainitut sarjakuvat olivat erinomaisia ja omanlaisiaan kaikki, sen sijaan kaunokirjallisuudessa ei nyt ollut mitään erityisiä huippuja (Milleristä en blogannut erikseen, pitkä novelli jonka herättämät ajatukset eivät nyt oikein tarkentuneet tekstiksi)

Ja jos ette huomanneet, niin lokakuussa oli kanssa Helsingin kirjamessut, josta tuli mukaan taas muutama kirja ja lukuajatus, ja iso joukko tuttujakin tuli nähtyä.

Marraskuun lukulistoilla on ainakin ranskalaisia luvassa, tällä hetkellä kesken kaksi kirjaa sieltäpäin.