Veijo Meri on minulle tutuin esseistään ja Suomen historiaa käsittelevistä teoksista, vaikka toki Manillaköyden ja käännöksen tai kaksi olen myös lukenut. Ja oikeastaan en edes tiennyt että häneltä löytyy myös omaa runotuotantoa.
Ja vähän kuin aikaisemmin Krohnin ja Tikan kanssa, en minä tässäkään tapauksessa katso tarpeelliseksi muuttaa mielikuvaani kirjailijasta runoilijaksi, tämä kokoelma on parhaimmillaan silloin kun se on vähiten runonomaista. Ja kirjan aloituskappale jonka lainaan alla tiivistääkin koko ongelman tämän ja monen muun kokoelman kohdalla, se että jonkin tapahtuma on merkittävä kirjoittajalle ei välttämättä välity lukijalle.
Kerran viisikymmentäluvun lopulla Ekbergin kahvilassa Bulevardin varrella Helsingissä pohdimme, mitkä saattaisivat olla mieleemme palautuvat muistot ja mielikuvat ja ajatukset kymmenen minuuttia ennen kuolemaa tai tajunnan menetystä, tai jos unohetaan kuolema, minä tahansa tilinteon hetkenä, kun kaikki vanha täytyy jättää eikä uutta vielä ole, kun suunniteltu ja ehkä jo ostettu uusi osoittautuu vanhaksi kamaksi sekin, olimme yhtä mieltä siitä, että todennäköisesti eivät mieltä valtaa filminpätkät, jotka on otettu häissä, hautajaisissa, kansallisina juhlapäivinä, lyseon juhlasalissa, kun saimme lakkimme, kasarmin kentällä, kun vannoimme sotilasvalamme, jonka teksti oli kovennettua Mooseksen lakia, lastemme syntyessä, rakastettumme antautuessa meille velhoille ja velmuille, vaan heikoimmin muistamamme polun mutkan heinätukko, hevosenkengän jälki kovettuneessa savessa, niin terävä ja syvä, että siihen kurkisti nähdäkseen, oliko kenkä jäänyt kiinni sen pohjaan, ison pilven reuna yhtenä heinäkuun iltapäivänä, kun olimme unohtuneet seisomaan johonkin kohtaan pientareelle emmekä ikinä halunneet lähteä siitä pois, näppylänaamaisen ruman tytön nopea kesken menevä haukotus junassa Mäntyharjun asemalla...
2 kommenttia:
Joo, vähän ilmaan suunnattu heittolaukaus on tuo teksti, jonka olit poiminut esiin. Jotenkin tulee mieleen, että jos tuo olisi ollut osana romaania, olisi ajatellut toisin päin, että "onpas runollista!"
Minä tosin luin tietysti väärin sen kohdan missä sanotaan "rakastettumme antautuessa meille velhoille..." Minä luin että "muille velhoille..." Sen olisi ehkä muistanut?
Se olisi ehkä jäänyt mieleen, juu :)
Ja niin, yksi Brechtiin viittaava runo kokoelmassa sai kyllä myös etsimään netistä tietoa että mistäs siinä konikapinassa oikein olikaan kyse, mistä tuli mieleen ne Meren hyvät historiakirjat.
Ehkä nämä tosiaan olisivat hyviä osasia laajemmassa proosakokonaisuudessa mutta yksittäisiksi poimittuina nämä eivät minuun tehonneet.
Lähetä kommentti