21.9.09

Uuno Kailas: Paljain jaloin (1928)

No niin. Saa kutsua vanhanaikaiseksi, mutta mitta ja riimit ovat minusta piristäviä, ne tuovat tekstiin ryhtiä ja rytmiä.
Tätä Kailaan "nostit laaker-seppeleen helo-otsalles / se Parnassoksen rinteiltä taitettu on" henkeä voisi parodioidakin jos se liiallisen helppouden vuoksi ei olisi tylsää...hakematta mieleen tulee kuitenkin Maurice Vellekoop, ei ole varmaan Kailasta lukenut mutta on näistä tyylivalinnoista enemmänkin tarinoinut...
Kovin ollaan kuolema-pakkomielteisiä tässä, ja paikka paikoin lipsutaan banaalin ja triviaalin puolille mutta on niitä osumiakin. Ja tämä blogi avoimesti tuntee sielujen sympatiaa itseironisia ulkopuolisia tarkkailijoita kohtaan, joihin Kailaskin kuuluu.

Kun olin kuollut

Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,

ah, oli autuas
levätäkseni silloin!
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä,
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
-Katso, hän nukkuu tässä.

-Hauta on hoitamaton.
-Niin on. Hän oli köyhä.
-Eikö hän ollut myöskin
mieleltä...noin - vähän löyhä?

-Houkkio, originelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi - itsensä otti
hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin -
ne nyt olivat niitä - -
-Tunsitko hyvinkin? -Hiukan.
Suurtapa iloa siitä...

Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuhun, itään.

Ei kommentteja: