Ja juuri kun aloin uhkaavasti alkaa suhtautua positiivisesti runouteen, Risto Ahti muistuttaa siitä mikä minua oikein ärsyttää.
Kukoista ja kanoista kehitellään yleisiä teemoja sarjassa, ja joitain ihan kiinnostavia ajatuksia on melkein esitetty, ja sitten hukutettu sanoihin, sanoihin, sanoihin ja lauseisiin jotka teoriassa ovat kai suomea mutta eivät tälle lukijalle merkitse yhtään mitään.
Sinänsä merkillisesti kokoelmasta tulee kuitenkin sellainen olo että kirjoittaja voisi olla mielenkiintoinen puhuja, keskustelija, kirjoittaja jossain muussa muodossa. Jossain joka ei anna mahdollisuutta itsetarkoitukselliseen kikkailuun ja avautumattomiin kuviin.
Viisas on vailla viisautta, älykäs vailla älyä
Mitä siis on tiedettävä?
Porkkanat ja herneet varastin, herneet kerjäsin.
Ja Rekolan itsenäiseksi maaksi julistin. Itse olin
kansalliskokous ja ulkoasianvaliokunta enkä ilman
jäniksenpassia ojaa ylittänyt.
Minut pakotettiin ensin kouluun, opetettiin lukemaan,
sitten pantiin verolle, että maksaisin koulupakkoni.
Ja kun kuljin ainoastaan metsiä ja maita ja lauloin
lauluja, jotka toisten suusta varastin, irtolaisuudesta
ja varkaudesta minut kiinniotettiin.
Nyt en uskalla maani rajaksi ihoani sanoa,
nyt en uskalla päätäni, en kynsieni kuita omikseni sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti