Aika taas harjoittaa hieman yleistä pohdintaa, ja jatkaa hieman lauseita joita Lukupiirin puolella ja muualla on kirjoitettu...Tämä blogi miettii kahta (tai kolmea) toimintaa ja niihin liittyviä kysymyksiä. Nuo merkilliset toiminnat ovat runojen lukeminen (ja niiden kirjoittaminen) sekä niistä puhuminen.
Miksi lukea ja kirjoittaa runoutta? Mm. uskonnollisessa mystiikassa välitetään yleisesti kokemuksia jota ei voida esittää loogisesti etenevänä kielenä, ja tässä runous on usein toimivampi ilmaisumuoto. Sama toiminee myös ei-uskonnollisessa mystiikassa. Hyväksyn tämän runouden olemassaolon oikeutuksena.
Tällä oikeutuksella runous on kommunikaatiota kirjoittajan ja lukijan välillä (erikoistapauksissa nämä ovat sama henkilö), ja sellaisena sen tulee olla riittävän selkeätä. Kommunikaatio joka ei ole selkeää ei ansaitse vastaanottajaa.
Tuossa mielessä suhtaudun kielteisesti runouden laajamittaiseen tulkintaan; se saattaa olla tarpeen jos kirjoittaja ja lukija tulevat selkeästi eri kulttuuritaustasta tai aikakaudelta, mutta jos runous on henkilökohtaista kommunikaatiota niin tulkinnan tarve esittää vaatimuksen, että minun tulisi olla joku muu.
Tällöin annan sen jonkun muun lukea sen runon, pitäkää tunkkinne.
Luonnollisesti lukija voi poimia henkilökohtaisia merkityksiä myös sellaisista paikoista joihin runoilija ei ole sellaisia laittanut; tämä voi toteutua kuitenkin myös vaikkapa satunnaisgeneraattorin arpomasta sanamassasta tai muusta vastaavasta lähteestä.
Toisessa blogissani mainitsin, että minulla on tapana lukea lehtien horoskooppeja ja olen laatinut myös oman tähtikarttani. Ei sillä että uskon astrologiaan tai lehtihoroskooppien ennustuskykyyn, vaan koska ne toimivat satunnaisgeneraattorin tuottamina katalyytteinä itsen ja maailman tutkiskelussa. Samaa harrastusta suosittelen muillekin.
Jotkut tahot esittävät toivomuksia/vaatimuksia, että runoudesta pitäisi puhua enemmän ja kirjoittaa vaikkapa siellä Lukupiirin tai Hesarin kulttuurisivujen puolella.Toisaalta jotkut tahot, samat tai eri, paheksuvat sitä tapaa jolla runoudesta puhutaan mm. Hesarin kulttuurisivuilla ja usein suhtautuvat halveksivasti kriitikoihin ja (ammatti)kritiikkiin ilmiönä. Voiko runoudesta puhua? Jos voi, pitääkö siitä puhua? Jos pitää, pitääkö siitä puhua yksinomaan kunnioittavasti runopiirien omaa kieltä käyttäen?
Ammattinikin puolesta olen kiinnostunut luonnontieteiden popularisoinnista, siitä että miten niistä puhutaan ja voidaan puhua "vieraalla" kielellä jossa joudutaan luopumaan eksaktiuden vaatimuksesta, jargonista jne. Samoin minua ärsyttää mm. lakimiesten kapulakieli, ja talouspoliitikolle on turha talouspolitiikan kielellä perustella miksi jokin asia on oikein tai väärin, se on mahdotonta.
Saman "vieraan" kielen vaatimuksen esitän myös kulttuuripiireille; jos jostain puhutaan yleisesti niin siitä puhutaan tavalla joka ei tule miellyttämään. Sori vaan, se on tää maailma.
Niiden piirien ulkopuolisena siis minäkin kirjoittelen tänne miten minua huvittaa (harkitsin tämän tekstin esittämistä vuokaaviona, ja että kirjoittaessani noista runokirjoista jakaisin tähtiä yhdestä viiteen mutta jääköön nyt). Ja lupaan että jos tässä blogissa käytetään sanaa "mimesis" niin se on vittuilua.
Tuossa on Miten? ja Miksi?
Ne helpommat kysymykset ja vastaukset:
Kuka?: minä.
Milloin?: nyt.
Mitä?: enemmän tai vähemmän satunnaisesti valittuja runokirjoja.
Missä?: Käyttämissäni pääkaupunkiseudun kirjastoissa/kotonani/tässä blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti