22.1.17

Barbara Pym - Less Than Angels




It is often supposed that those who live and work in academic or intellectual circles are above the petty disputes that vex the rest of us, but it does sometimes seem as if the exalted nature of their work makes it necessary for them to descend occasionally and to refresh themselves, as it were, by squabbling about trivialities. The subject of Miss Clovis's quarrel with the President [of a Learned Society] was known only to a privileged few and even those knew no more than that it had something to do with the making of tea. Not that the making of tea can ever really be regarded as a petty or trivial matter and Miss Clovis did seem to have been seriously at fault.

Barbara Pym -bloggauksien sitaattivalinnoiksi tuntuu tulevan näitä teeaiheisia pätkiä, koska jotain olennaista niissä tavoitetaan. Jos pitäisi laittaa vain hyviä lauseita niin voisin siteerata puoli kirjaa...

Eli taas vaelletaan Pym-maahan, yksittäisen päähenkilön sijaan meillä on ensemble jonka elämien käänteitä ja keskinäisiä suhteita selvitellään arjen ironian värittäminä.
Tällä kertaa keskiössä ovat monissa muissa kirjoissa sivussa vilahtaneet antropologistit, joten kirjan henkilöt eittämättä osoittavat suurta kiinnostusta sosiaalisia konventioita kohtaan, mutta sopivalla etäisyydellä tietysti. Pym itse oli aikoinaan työskennellyt International African Institutessa, jossa on alaan tutustunut, ja kun antropologijoukon lisäksi kirjassa on henkilöinä myös romanttiseen viihteeseen erikoistunut kirjailija ja lähiörouvia, niin Pym selvästi ammentaa tässä kirjassa runsaasti omista kokemuksistaan...

Akateemisen tutkimuksen ja opiskelun piirteistä osa on ehkä hieman muuttunut mutta sanotaankonoin että aika moni asia kuulosti myös kovin tutulta, ja antropologin tapaan Pym käsittelee kohteitaan tarkasti mutta ulkopuolisesti ja reflektoivasti, joten ironialta ei välty kukaan...
Varsinaista juonta tässä ei tosiaan ole, hieman keskeisemmässä roolissa on nuori väikkärintekijä joka on viettänyt aikaa Afrikassa ja palaa sinne ehkä pian takaisin, mutta ehtii kyllä aiheuttamaan sekaannusta parinkin naisen elämässä...ja kirjan lopusta on vähän vaikea sanoa että onko siinä vain kiirehditty vetämään nopeasti langat kokoon vai kuvastaako se laajemmin tiettyjen tapahtumien perimmäistä banaaliutta, "oikea" lopetus olisi sellainen jonka joku muu kirjailija tekisi mutta se ei sopisi Pymin itsereflektoivaan laatuun...

Perinteiseen tapaan erinomainen kirja, ei Pymin parhaimpia (yhä vaan Excellent Women ja The Sweet Dove Died) mutta hyvä kuitenkin. Lukekaa ihmiset.
Helmet-haasteeseen tämä alkaa olla vaikeammin sovitettavia (jos huomioin että nuo kannessa ovat koruja eivätkä eläimiä), sanotaan nyt sitten 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (kirja sijoittuu julkaisuaikaansa 1950-luvulle)

20.1.17

Slavenka Draculić - The Taste of a Man

 

Kirjan alussa nuori puolalaisnainen Tereza tekee lähtösiivousta New Yorkin asunnossa: nainen on ollut kaupungissa tekemässä väikkäriä ja nyt apurahakausi on lopussa  ja on aika palata Puolaan.
Perinpohjaiseen siivoukseen on syytä ja samaan tapaan New Yorkissa apurahatutkijana ollut brasilialainen José ei tule palaamaan São Pauloon...

With each day José and I progressively inhabited each other. How else could we recognize our desires if not by listening to them from within? How else could we have known what we thought or how we saw the world if not by finding a way to be together, to belong to each another completely? I felt that if I gave up my own past, if I reduced my self-awareness to brief fleeting moments, I just might be able to do it.  

Slavenka Draculićin romaani on kertomus obsessiivisen voimakkaasta rakkaussuhteesta joka syttyy kahden ihmisen välille, suhteesta joka sulkee koko muun maailman pois, ja kun muu maailma nyt kuitenkin työntyy sisään ja yhteiselo ei voi saavuttaa täydellistä ja ikuista kahden ihmisen fuusioitumista yhdeksi lihaksi, niin jotain on tehtävä, ja niin Tereza inspiroituu Josén tutkimusaiheesta, kannibalismista ja mm. Andien lento-onnettomuudesta 1972, ja hyvin pian käy selväksi että Tereza on tässä selviytyjä ja José ei ole.


Kirjan alku oli aika raskassoutuinen, Terezan ja Josén suhde oli niin kaikennielevän obsessiivinen ja kuitenkin niin abstrakti, että siihen oli aika vaikea suhtautua mitenkään. Jonkin verran aletaan punoa symboleita rakkaudesta, seksistä, ruoasta yms ja kun kirja tosiaan alkaa loppupuolen tapahtumista jossa jo vihjataan miten käy vaikka yksityiskohtiin päästään vasta myöhemmin, niin näissä oli jotain ihan kiinnostavia kehityksiä mutta kokonaisuus ei silti vielä vakuuttanut, kirjan perustana oleva suhde oli liian absoluuttinen mutta abstrakti.
Mutta kun päästään konkretiaan ja Terezan ja Josén suhde palaa takaisin aikaan ja paikkaan, kirja käy vetävämmäksi. Olen varmaan aiemminkin maininnut että arvostan fyysisyyden kokemuksia kirjallisuudesta, ihan groteskiinkin asti, ja tässä kyllä sitä on, samalla kun Terezan toimissa pysyy sisäinen, ymmärrettävä logiikka. Mikään trilleri tämä ei kuitenkaan ole, vaan kuvaus niistä olosuhteista, ajatuksista ja tuntemuksista joiden johdosta yksi henkilö tappaa ja osin syö toisen.
Ja sellaisena lopulta varsin kiehtova (ei, en ole aikeissa aloittaa, mutta eikös kirjallisuuden pitäisi saada meidät ymmärtämään erilaisia ihmisiä?)

Tietysti on hyvä muistaa että vaikka Tereza puhuukin täydelliseen yhteyteen pyrkivästä suhteesta, niin näkökulma on lopulta vain hänen, Josésta kuulemme vain ulkopuolisesti suodatettuna, vaikka kuinka "tiesin hänen myös ajattelevan samoin", "ymmärsin vihjeestä hänen hyväksyvän" yms.  Samalla mieleen tuli, että samoin kuin Liian paksu perhoseksi -kirja, on tosi vaikea uskoa että tämä tarina käännetyillä sukupuolirooleilla tulisi ikinä julkaistuksi (ja jos tulisi, olisi mitenkään saatavilla).

Kirjan bongasin alunperin Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun henkilöt ovat apurahatutkijoita ulkomailla (ja voin jo vinkata että kun olen sopivaa lukemista katsonut, niin nuo kaksi haastetta tulevat menemään päällekkäin jatkossakin).
Helmet-listasta otan tällä kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (jätän auki kohdistuuko tietämättömyys kannibalismiin, tiiviisiin parisuhteisiin vai naisen ajatteluun, tämä on monipuolisesti opettavainen teos).

14.1.17

Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta


Impulsiivisia löytöjä viime kirjamessuilta, taas kerran novellikokoelma kirjailijalta josta en ollut kuullutkaan, tällä kertaa maltalaiselta Oliver Friggierilta (suom. italian kautta Laura Ivaska).

Monet näiden kahdentoista lyhyen novellin päähenkilöistä ovat jollain tavalla yhteiskunnan marginaalia, yksinäisiä, hyljeksittyjä ja siedettyjä, henkilöitä joita tämä marginaalisuus leimaa. Miehestä jolla oli iso säkki ei koskaan oikein selvinnyt kuka tämä oli mutta vanhemmat pelottelivat tällä vielä pitkään lapsiaan, kerjäläisnainen perinteisessä faldetassa ei kestä olla olematta se mikä on, koiramiehen elämää hallitsi koiralauma ja leimansa ne antoivat myös kuolemaan, lääkärillä riittää avunpyyntäjiä niin paljon ettei hänellä ole ikinä aikaa olla vain itsekseen...

Tämä tarkkailun ja rajauksen aihelma välittyy myös kirjoitustyylissä, joka on usein aika minimalistista, henkilöitä ja tapahtumia kuvataan enemmän toteavasti kuin maalaillen: pari minä-kertojalla toteutettua tarinaa erottuvat vaikka nekin toki keskittyvät tapahtumien kuvailuun...ja vaikka monissa elämissä onkin karuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta, olin kuitenkin yllättynyt tietystä lämmöstä, kyräilevän ja juoruilevan kylänväenkin toimia leimaa usein, no, sietäminen, "se nyt on semmoinen"-asenne (ei tosin aina).

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus ja Hannu.
Helmet-lukuhaasteeseen tämä sopii vaikkapa kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin, ja novellihaasteen novellimäärää kasvatetaan kahdellatoista, yht. 123. (muuttoliikekin tässä mainitaan pariin kertaan mutta sen verran ohimennen etten lasku mukaan)

10.1.17

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt


Kun toisaalla puheeksi tuli Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivat kirjat, erityisesti genrekirjat, nämä Petra Delicadot mainittiin yhtenä sopivana dekkariedustajana: Alicia Giménez Bartlett kirjoittaa espanjaksi ja asuu Barcelonassa, johon myös nämä kirjat sijoittuvat. Ja kun kirjastosta löytyi heti ensimmäinen osa (suom. Jukka Koskelainen), ja sitkeästi roikkuva flunssa kannusti lukemaan jotain lukusukkulamaista, niin tämä osui paikkaansa.

Sarjan ensimmäinen osa alkaa keskellä yksityiselämäsotkuja, vaikka työpuolella joudutaankiin uuteen tilanteeseen: Petra on toisen avioeronsa jälkeen muuttamassa uuteen taloon, vaikka molemmat ex-miehet yhä vähän kummittelevat nurkissa ja uusi elämä lähtee muutenkin vähän yskiskellen käyntiin, enemmän suunnitelmissa kuin todellisuudessa.
Työssä tulee nimittäin uudet haasteet: Petra on hyvin koulutettu, asianajaja yms mutta nykyisessä työssään poliisissa on lähinnä keskittynyt arkistonhoitoon, kenttätyöstä ei ole kokemusta. Kunnes sitten sopivasti oli miehistövajausta kun tuli uusi juttu: joku tyttö oli raiskattu, ja raiskaaja ei muuten ollut niin paljoa väkivaltaa käyttänyt mutta tekonsa lopuksi oli jollain piikkisysteemillä jättänyt merkin tytön käsivarteen. Työparikseen/alaisekseen Petra saa Fermin Garzónin, tuntuvasti vanhemman ylikonstaapelin jolla on runsaasti kenttäkokemusta muttei kovin paljoa kunnianhimoa...ja tietysti raiskaustapaus ei jää ainoaksi, ja pian on mediakin ryöpyttämässä asioiden hoitoa...

Minua vaivasi se, mistä ranskalaiset käyttivät ilmaisua un cœur simple. Halusin kaiken olevan tasapainoista ja selkeää. Halusin rikollisten olevan pahoja ja uhrien viattomia. Halusin yhteiskunnan olevan valmis kostamaan vääryydet. Poliisin piti olla moraalinen linnake kaiken kaaoksen keskellä. En ollut varautunut kohtaamaan joka suunnalta huokuvaa vihamielisyyttä.

Luonnollisesti tätä lukiessa tuli ajatelleeksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, molemmat käsittelevät rikosjuttuja poliisitutkimuksina niin että mukana on myös aimo annos poliisilaitoksen sisäisiä suhde- ja valtakuvioita sekä tietysti kohtaamisia median, todistajien, epäiltyjen yms. kanssa, ja höysteenä sitten päähenkilön omia henkilökohtaisen elämän säätöjä. Ja päähenkilöissäkin on vähän samaa tuntua, kumpikaan ei ole mikään ansarikukkanen kun joutuu oppimaan pärjäämään usein varsin sovinistisessa työympäristössä ja yksityiselämässäkin on jonkin verran räväkkyyttä (joskin Petra ei ole samalla tavalla "hyvä jätkä" kuin Maria ja viljelemänsä kulttuuriviittauksetkin ovat enemmän kirjallisuusklassikoista kuin suomipunkista).Kirjojen sävytkin muistuttavat toisiaan, perusvakavasta sisällöstä huolimatta teksti on sujuvaa, karikatyyreja ja tilannekomiikkaa kylvetään sopivasti että kaikki ei kuitenkaan ole niin kuolemanvakavaa.
Siinä määrin näissä on samaa, että jos on viihtynyt Maria Kallion seurassa niin varmaan niin tekee myös Petra Delicadon kanssa.

Erojakin on. Työpari Fermin Garzónin rooli on suurempi kuin kenenkään Kallion kollegan, ja monella tapaa kirjan keskellä on myös Petran ja Ferminin yhteistyö ja sen sujuvuus. Merkittävin ero näkyy ehkä kuitenkin tuossa ylläolevassa sitaatissa: kaikkien osapuolien suhtautuminen poliisiin on huomattavasti negatiivisempaa, epäillyt, todistajat, asianomaiset, uhrit ovat pääsääntöisesti varsin epämiellyttävää väkeä kaikki, media suorastaan raivokas, eivätkä päähenkilötkään ole mitään puhtaita pulmusia: Fermin Garzón on varsin jääräpäinen ja hieman saamaton, ja Petra itse osoittaa aika ajoin aikamoista häikäilemättömyyttä, muutamakin tempaus on sellainen että suomalaissisarensa ei ikinä moista olisi tehnyt...mutta tämä itse asiassa sopii minulle hyvin, tilanteisiin tulee lisää kiinnostavaa ristiriitaa ja Petra ei ole ihan Mary Sue.
Ja tietysti oli mukava bongailla joitain tälle lukijalle tutun Barcelonan maamerkkejä, mutta ei niitä tässä osassa niin valtavasti ole, saman verran tai vähemmän kuin Kallioissa Espoota (ja selvästi vähemmän kuin Bruneteissa Venetsiaa).

Kirjaa on luettu kohtalaisen paljon blogeissa, mm. Kirsi, Erja, Norkku, Mari A...

Ai niin, Helmet-haaste. Koska luin kirjan sairastamista piristämään, niin tämähän osuu sitten kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi.

8.1.17

Sergei Dovlatov - Ulkomuseo

 
Kirjan päähenkilö Boris (jolla saattaa olla "joitain yhteyksiä" itse Dovlatoviin) on kirjailija, jolla menee aika huonosti: kirjallinen ura on jäissä kun tuotanto on Neuvostoliiton oloissa vähintäänkin epäilyttävää, rahaa ei ole mutta viina maistuu, ja välit vaimo Tanjaankin ovat varsin hankalat...uusi työpaikka kuitenkin löytyy, Puškin-ulkomuseon turistioppaana.

Museossa ja sen lähistöllä löytyy tietysti monenlaista merkillistä tyyppiä ja erikoisia sattumuksia riittää, samoin perinpohjaisemmin käsitellään Borisin ja Tanjan suhdetta, avioerosta huolimatta väleissä on myös lämpöä ja toisaalta Tanja suunnittelee muuttoa länteen, toivoen Borisin tulevan mukaan mutta lähtee myös ilman Borisia.

Dovlatovin tyyli on hyvin sujuvaa, kieli lakonista ja napakkaa (jossain kohtaa kirjaa taidettiin mainita Hemingway) ja Pauli Tapion suomennoskin tukee tätä. Sujuvuuden ohella kerronta on humoristista ja sopivan kevyttä sinänsä vakavista tapahtumista huolimatta joten tämä oli erinomaisen viihdyttävä teos, ja parhaimmillaan se oli kuvatessaan Borisin ja Tanjan suhdetta.
Mutta toisaalta minulla oli ehkä kovemmat ennakko-odotukset kirjaa kohtaan, kun olin Dovlatovia kuullut kehuttavan ja viime vuonna olin viettänyt aikaa välillä Leningrad - Ost-Berlin (mikä auttoi myös ymmärtämään joitain kulttuurireferenssejä, joita oli kivasti kyllä myös avattu kirjan lopun suomentajan huomautuksissa). Mutta kun sen yhteydessä ja sitä ennen oli lukenut monia mustan huumorin ja absurdiuden purevia sivalluksia (esim. Moskova-Petuški, Kateus, Oikeudenkäynti alkaa, Punainen ratsuväki, Ihmismielten insinööri, Marsut...) niin olihan tämä ehkä vähän turhankin kevyt minun makuuni.
Vähän tästä tuli mieleen stand-up-komedia, ja takakannessa siteerataan Joseph Helleriä "[...] huumorissa on jotain amerikkalaista".
Vaikka tämä nyt ei ihan vastannut odotuksiani niin olihan tämä kuitenkin erinomaisesti lukemisen arvoinen kirja.

Tatjana kohosi elämäni ylle kuin aamunkoi. Siis rauhallisesti ja kauniina, herättämättä äärimmäisiä tunteita. Äärimmäistä hänessä oli vain välinpitämättömyys. Rajattomassa välinpitämättömyydessään hän muistutti luonnonilmiötä.
Kuvataiteilija Lobanov juhlisti hamsterinsa syntymäpäiviä. Hänen viistokattoiseen ullakkohuoneeseensa oli ahtautunut tusina ihmisiä. Kaikki odottivat Oleg Tselkovia, joka ei ilmaantunut. Istuttiin lattialla vaikka tuolejakin olisi ollut. Yön lähetessä keskustelu muuttui sävyltään uhkaavammaksi. Eräs kaljuksi ajeltu merimiespaitainen mies ei kestänyt enää ja karjahti:
- Sanon viimeisen kerran, että väri on ideologinen ilmiö!
(Myöhemmin kävi ilmi, ettei hän ollut varsinaisesti taiteilija, vaan tuoteasiantuntija Apraksin dvorin komissiokaupoissa.)

Ja kas, tämäkin kirja sopii Muuttoliikkeessä-haasteeseen: Tanja suunnittelee muuttoa pois Neuvostoliitosta länteen, ja kyllä Boriskin sitä ajattelee, vaikka myös argumentoi että hän on kirjailija ja ihminen menettää 80% ilmaisustaan vieraalla kielellä, kyvyn vitsailla ja olla ironinen...ja moneen muuhun maastalähtijään viitataan myös.
Ja minkäköhän Helmet-haasteen vielä lukuisista avoimista kohdista valitsisin tähän...sanotaan vaikka 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Anneli, Marissa ja Donna Mobile

5.1.17

Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa

 

Jossain kirjan puolivälissä tuli mieleen, että aloittamassani Frau, Signora & Bibi -haasteessa on mahdollinen ongelma: jos valikoin luettavia kirjoja kirjoittajan sukupuolen perusteella, niin silloin se heijastuu myös lukemiseen (en ole muutenkaan kovin immersiopainotteinen lukija, joten tietty etääntynyt metataso seuraa usein lukemisessani). En lue vain kirjaa, luen naisen kirjoittamaa kirjaa. Saattaa siis olla, että tähän haasteeseen liittyvissä postauksissa tullaan puhumaan paljon myös sukupuolesta, stereotypioista, yms yms eikä vain kirjoista kirjoina.
Okei, tässä tapauksessa kirjan kannessa oleva alaston nainen korostaa kirjan sukupuolittuneisuutta...

Tanskalaisen Iselin C. Hermannin Suutelen postinkantajaa (suom. Tarja Teva) on kirjeromaani: tanskalainen nainen lähettää postikortin ihailemalleen ranskalaistaiteilijalle ja yllätyksekseen saakin vastauksen, joka johtaa jatkuvampaan, kiihkeän intohimoiseksi yltyvään kirjeenvaihtoon.
Kirjeromaaneissa tulee yleensä mietittyä kuulostavatko kirjeet "aidoilta", kirjoittavatko ihmiset oikeasti kuvatunkaltaisia kirjeitä ja, no, tässä ei olla ainakaan kovin arkipäiväisiä, voin myöntää että ei ole kokemusta (mikä on ehkä ihan hyväkin kun muistetaan että varsin usein kirjeromaanien lopussa miehet kuolevat). Toisaalta kirjoittajat myös korostavat kirjeenvaihdon haavekuvallisuutta, fantasiointia (voisin sanoa myös pornografisuutta, kun osapuolet redusoivat toisiaan enemmän omien haavekuviensa jatkeeksi kuin todellisiksi ihmisiksi).

Mielessä kävi myös, että onkohan tämä feminiininen versio voimafantasiasta, Conan-barbaarin tai James Bondin sijaan meillä on aistillisen hullu Delphine Hav, joka kirjeittensä viettelyllä saa komean ranskalaismiehen ajettua intohimoisen rakkauden hurjiin syövereihin...lopun käänteet (odotinkin että jotain tuonsuuntaista tvistiä loppuun on luvassa, vaikka varsinaisesti mitä tapahtui tulikin yllätyksenä) monimutkaistavat fantasiaa mutteivät kuitenkaan sulje sitä pois. Ja viettely, niin, se käy molempiin suuntiin (ja sanamaalailuna tässä on kyllä jotain viehättäviä kohtia).

Olen painoton kaipuusta mieheen, jota en tunne - jonka käsialan tunnen tuntematta kättä, jonka sanat tunnen tuntematta suuta. Painoton kaipuusta ja kateudesta paperia kohtaan, jolle kirjoitan ja joka pian on käsissäsi katseesi kohteena. Ajattelen sinua vuorotellen "sinuna"ja "hänenä".
Ajatella, että olisi siellä - hänen käsissään sinun katseesi kohteena.

Kirja on aikoinaan luettu myös Kiiltomadossa. Ja Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 42. Esikoisteos.

3.1.17

Friedrich Dürrenmatt - Epäily



Friedrich Dürrenmattin Epäily-kirjan (suom. Eero Ahmavaara) lukeminen osuikin hyvin eläytyttävään hetkeen, kun kirjakin sijoittuu uudenvuoden molemmille puolille ja päähenkilö, berniläinen komisario Bärlach makaa sairasvuoteella. Joskin toisin kuin Bärlachilla, tautini ei ole toistaiseksi tappava, pelkkää limaa hengityselimissä ja kuumetta, eikä näköpiirissä ole myöskään yhtään piilossa olevia natsirikollisia, korkeintaan sellaisiksi haluavia.
Ja teoksessa viitataan samaan tauluun kuin viime uutenavuotena lukemassani Sciascian filosofisessa rikosromaanissa The Knight and Death

Kirjan päähenkilö on siis sama kuin muutama kuukausi sitten lukemassa Tuomarissa ja hänen pyövelissään, ja sävykin on samanlainen, varsinainen rikosjuttu on pohjimmiltaan aika suoraviivainen ja keskiössä ovatkin filosofis-eetilliset pohdinnat.
Komisario Bärlach makaa sairaalassa, ja siellä ollessaan eräs tuttu lääkäri toteaa Life-lehdessä julkaistusta kuvasta, joka esittää eräällä keskitysleirillä toiminutta lääkäriä suorittamassa epäinhimillisiä kokeita, että se muistuttaa vähän hänen vanhaa opiskelututtuaan joka on nykyään ylilääkärinä eksklusiivisella yksityisklinikalla, mutta eihän se tietenkään voi olla hän...
Josephine Teyn Ajan tyttären tapaan Bärlach kuitenkin tarttuu ajatukseen ja alkaa selvittää onko tohtori Emmenbergerin alibi (vietti sotavuodet Chilessä) tai tohtori Nehlen tunnistus (tappoi itsensä 1945) niin vedenpitäviä kuin ajatellaan, koska epäilyä on vaikea tappaa kun se on herännyt...tosin kun epäilyyn löytyy lisää aihetta, niin Bärlach myös hankkiutuu kyseiselle yksityisklinikalle, eli ihan pelkkänä älyllisenä probleemana tätä ei hoideta.

Ja kuten sanottu, lopulta ongelma ulottuu reilusti filosofis-eettiselle puolelle, tarkasteluun päätyy niin tohtori Emmenbergerin ajattelu ja toiminta kuin niin monen muunkin, ehkä meidän kaikkien...turha on olettaa että tämä rajoittuisi vain tiettyyn ajan ja paikan historialliseen lokeroon, tässä oli runsaasti asioita jotka kuulostivat vuodelta 2016 (enkä puhu nyt uusnatsien kasvaneesta näkyvyydestä). Melkein tekisi mieli sanoa kirjaa pimeän kyyniseksi, mutta ei se ole.

Laki ei ole laki, vaan valta on laki; se on totuus, joka on kirjoitettu korkealle niiden pimeyden laaksojen yläpuolelle, joissa me menehdymme. Mikään ei ole aitoa tässä maailmassa, kaikki on valhetta. Kun sanomme laki, tarkoitamme valtaa; jos lausumme sanan valta, ajattelemme rikkautta, ja jos sana rikkaus nousee huulillemme, toivomme nauttia kaikkia maailman paheita. Laki on pahe, laki on rikkaus, laki on tykkejä, trusteja, puolueita; mitä siitä sanommekin, se ei koskaan ole epäloogista, ja siispä olkoon lause, joka sanoo, että laki on laki, yksin valhetta. Matematiikka valehtelee, ymmärrys, taide, kaikki ne valehtelevat. Mitä oikein haluatte, komisario?

Helmet-haasteeseen tämä osuu muutamaankin mainioon kohtaan, tekisi mieli laittaa tämä kohtaan "Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta" mutta valitsen kuitenkin kohdan 20. "Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö."

Olikos näitä Dürrenmattin rikosromaaneja lisää, vai joko minä luin ne kaikki?