24.7.17

Frédéric Beigbeder - 24,99€


Kirjan pokkaripainoksella on ilmeisesti eri nimi, 8,99€ (suomentaja ja siis varmaan myös suomennos on sama, Ville Keynäs). Itse löysin tämän ilmaiseksi kirjojen vaihtohyllystä.

Frédéric Beigbederin romaani on osittain omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että romaanin minäkertoja työskentelivät mainostoimistossa ja alkoivat laatia tätä romaania, satiiria mainosmaailmasta, tarkoituksenaan hankkia potkut. Kirjailija ilmeisesti onnistui, kertoja Octave ei niinkään (oletan että myöskään jotkut muut Octaven tempaukset eivät ole ihan suoraan kirjailijan omia kokemuksia, sen verran rankaksi homma menee).
Ja, no, tämä on satiiria mainosmaailmasta, copywriter halveksii asiakkaita jotka halveksivat kuluttajia, ja valmiudestaan tehdä tätä saa isoa palkkaa jolla voi vaikka rahoittaa kokaiinin ja huorien käyttöä...
Paljon suoraa kommentointia markkinoinnista ja sen valtavuudesta ja kaikkialle työntymisestä pamflettimaisuuteen asti, mikä on vähän ongelma kun en erityisemmin jaksa innostua pamfleteista joiden kanssa olen liiaksi samaa mieltä; jos on minua kuunnellut tietää että "konsumeristis-materialistinen" on minulle kirosana, joten tämän kirjan anti on...missä?

21.7.17

Sarjakuvasession paluu

Vaikka sarjakuvia suht paljon luenkin ei niistä tule blogiin kirjoitettua, ja kun on nyt taas kertynyt kohtalainen pino luettavaa (niin ostettuja, saatuja kuin lainattujakin) ja tässä ei ole sen kummempaa ohjelmaa seuraavan 24 tunnin aikana, niin voisipa taas harrastaa sessiomaisen luennan jossa keskitytään sarjakuviin, taas vähän maratonin tyyliin vaikka sivumääriä en laskekaan. Viimeksihän olen tällaista harrastanut noin vuosi sitten...

Raportoin edistymisiä tänne sitä mukaa kun etenen, ja kuviakin pitänee lisäillä luetuista, joten postaus päivittyy.
Aloitan nyt 14.30 Batman-kirjalla jota olen jo ehtinyt vähän matkaa lukea.

16.00
Kaksi kirjaa luettu.
Ensimmäinen oli Greg Ruckan ja Klaus Jansonin Batman: Death and the Maidens, jonka olin jo ehtinyt aloittaa eilen. Molempia tekijöitä on tullut luettua ennenkin, ja Rucka on kirjoittajana ollut sen verran tasokas että suunnilleen kaikki missä on mukana on ainakin potentiaalisesti kiinnostavaa...vaikka tämä päätyikin nyt olemaan ihan ok. Lähinnä siitä syystä että Batman-vihulaisista Ra's al Ghul ja tyttärensä Talia ovat jääneet jokseenkin tuntemattomiksi, sellaisiksi joita on nähnyt vain toisen käden viittauksina tai muuten ohimennen, joten tarina ei sen kummemmin resonoinut. Mutta ei näiltä tekijöiltä nyt huonoa voi olettaa tulevan.

Toinen kirja oli sitten Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta, omaelämäkerrallista tarinointia teini-iästä, mm. tytöistä.
Brownilta olen muutaman muun sarjakuvan aiemmin lukenut ja niistä omaelämäkerrallisemmissa kuten Paying For It on kyllä välittynyt tietty viileys ja vähän robottimaisen looginen suhtautuminen asioihin, ja se kyllä heijastuu tässäkin, vaikka mukana on myös teinimäistä epävarmuutta...


17.30
Jatkoin Marshal Blueberry-albumeilla. Jean Giraud & Jean-Michel Charlierin varsinaisen Blueberry-sarjan olin lukenut joku aika sitten ja vaikken nyt niin suuri länkkärifani olekaan niin olivat silti erinomaisen viihdyttäviä juttuja, ja nyt sitten luin tämän spinoffina syntyneen edellisen sarjan jatkoksi syntynyt albumitrilogian, jossa Mike Blueberry päätyy selvittelemään Heavenin kaupungissa Arizonassa toimivaa aseiden salakuljetusjuttua...
Ekan albumin alussa meni hetki totutellessa että mistäs tässä onkaan kyse, mutta sitten juttu alkoikin rullata tehokkaasti. Piirtäjä on vaihtunut, William Vance on tunnettu luottomies jonka kuvitus on kuitenkin vähän karumpaa ja harmaampaa kuin Charlierin, ei niin hyvä, ja kolmannen albumin piirtäjä Michel Rouge on askel taas vähän alaspäin, vaikka luettavana homma säilyykin...
Ilmeisesti tätä ei sitten tullut enempää kuin nämä kolme albumia, sitten olisi vielä toinen spinoff-sarja Blueberryn nuoruudesta. Kai sitäkin pitää joskus katsoa.

(edit: varsinaisessa sarjassa piirtäjä oli siis Giraud, ja Charlier oli kirjoittaja)

19.00
Sitten toisaalle, eli viides osa Keiji Nakazawan Barefoot Gen -sarjasta: kymmenosaisesta sarjasta on pari ensimmäistä osaa ilmestynyt suomeksikin nimellä Hiroshiman poika, ja nimi vinkanneekin aiheen: omaelämäkerrallisessa teoksessa käsitellään elämää Hiroshimassa 40-luvun jälkipuoliskolla, ensimmäisessä osassa ennen pommia ja lopuissa pommin jälkeen.
Ja nyt olen päässyt puoleenväliin sarjaa ja ei, tätä ei mielellään lue, mutta jos toiset ovat tämän eläneet niin vähintä mitä voi tehdä on lukea siitä, sellaisella suoruudella Nakazawa aihetta käsittelee.
Mutta en etene tässä mitenkään nopeasti, oikeasti minulla olisi seuraavakin osa kirjastosta lainassa mutta saattaa mennä hetki ennen kuin siihen tartun...


20.15
Jatkamme japanilaisessa sarjakuvassa mutta ihan eri lajityypissä, ja vihdoin naistenviikko huomioidaan naistekijällä. Olin aiemmin lukenut Fumi Yoshinagalta erinomaista vaihtoehtohistoriasarjaa Ooku (jossa shogunaatin aikana Japaniin iskee kulkutauti joka tappaa valtaosan miehistä naisten ollessa immuuneja...miten tämä sitten vaikuttaa yhteiskuntaan kun naiset tekevät kaiken ja jäljelläolevista miehistä tulee kallisarvoisia, suojeltuja ja holhottuja ylellisyyksiä). Muuhunkin tuotantoonsa piti siis tutustua, ja siitä suurin osa on ymmärtääkseni tällaisia lyhyempiä romanttisia tarinoita, kuten tämäkin Garden Dreams, yhteen kirjaan mahtuva juttu joka noin periaatteessa sijoittuu massiivisesti romantisoituun käsitykseen eurooppalaisesta keskiajasta ja painopiste on Suurissa Tunteissa.
Tämä on hillittömästi estetisoitua korkeaoktaanista Hömppää, ja täytyy kyllä todeta että hieman säälittävät lukijat jotka eivät tällaisesta kykene nauttimaan...

21.45
Jatketaan naistekijöillä.
Madéleine Floresin The Girl and the Gorilla kertoo aloittelevasta kirjailijasta jota masentaa tyrmäävä hylkäyskirje, ja sitten hän sattuu kadulla kulkiessaan huomaamaan puhuvan gorillan, joka johdattaa päähenkilön Luovuuden valtakuntaan...ja, no, tämän luki mutta en ollut erityisemmin vaikuttunut.

Faith Erin Hicksin The Nameless City sen sijaan oli oikein symppis, näitä nuortenfantasiasarjoja nuoren soturioppilaan ja katuvarkaan ystävyydestä jne, ei sinänsä mitään radikaalin mullistavaa mutta kiva tarina, kiva toteutus, ja kiva miljöö (suuri kaupunki joka lainailee ulkoista tyyliään enemmän itä-Aasian kuin Euroopan pseudokeskiajasta), ja tälle oli ilmeisesti jatkoakin (Hicksin The Adventures of the Superhero Girl oli erinomaisen hauska ja Friends With Boys ihan ok, sinänsä hyvin tehty mutta kouluteinidraama oli sellaista että olin samantyylisiä tarinoita nähnyt jo ihan tarpeeksi)

23.15
Sitten pari teosta Hideshi "jumalauta tää on sekaisin" Hinolta, japanilaisen kauhusarjakuvan yhdeltä legendalta...ensimmäisessä varsin omalaatuinen perhe asuu varsin omalaatuisessa talossa ja punainen käärme (joka on varmaan peilin takaa tuleva demoni) aiheuttaa tuhoa ja hävitystä, ja toisessa poika muuttuu valtavaksi ötökäksi. Molemmissa on paljon kipeää kuvastoa, body horroria ja muuta jännää (tolkkua sen sijaan vain nimeksi). Näitäkin olen lukenut jo muutamia, ja on niitä vielä jotain jäljellä...
Tämä liittyy vähän tuohon Hiroshiman poikaan, Hinon yhdeksi tärkeäksi inspiraationlähteeksi on mainittu kasvaminen sodanjälkeisessä Tokiossa.

Jep, jotain muuta taas ennen nukkumaanmenoa.

9.30
Illalla luin vielä ensimmäisen osan Ksenofonin ja Petri Hiltusen Anabasista ja vähän matkaa Lena Ackebon Gud va hemskt!iä, ja nyt aamulla Anabasiksen toisen osan ja vähän lisää Ackeboa.

Anabasis on sarjakuvasovitus Ksenofonin, Sokrateen oppilaan silminnäkijäreportaasi Kyyroksen sotaretkestä, tai oikeastaan enemmän sen loppupuolesta, koska Kyyros kuolee nopeasti ja varsinainen tarina käsittelee kreikkalaissotilaiden paluumatkaa takaisin Kreikkaan vihamielisen ympäristön läpi...ja sovitus on Hiltusta, jonkinlaiseen historialliseen uskottavuuteen pyritään mutta toisaalta kerrontakin pidetään dramaattisena.

Gud va hemskt! taas on runsas kokoelma Lena Ackebon lyhyitä sarjoja vuosien varrelta: ei tät liian suurina annoksina pidä lukea mutta teos sisältää lähes kaiken mitä pitää tietää Ruotsista ja/tai elämästä. Ackeboa ei ole kai ikinä julkaistu suomeksi, mikä on vähän sääli mutta sinänsä ymmärrettävää koska sarjat pommittavat niin kovaa tahtia umpiruotsalaista puhetta, populaarikulttuuria, mainoksia yms yms siinä määrin että paljon viittauksia menee kyllä minulta ohi ja kerronnassa puhuvilla päillä on iso rooli, mutta noin yleissävyltään tämä kyllä osuu minun huumorintajuuni. Gierth-Ove, c'est moi.


 Mitäs seuraavaksi.

11.15
Siinä missä yllämainitun Jean Giraudin jutuista olenkin pitänyt, niin alter egonsa Moebiuksen sarjat eivät ole oikein ikinä minulle toimineet, ja nyt kun luin vuosien jälkeen uudestaan Aedenan puutarhat niin en ole mielipidettäni vieläkään muuttamassa. Pastellisävyistä hippifuturismia ja kosmista leijuntaa, ei kiitos.

Gilbert Hernandezin sarjoista sen sijaan olen pitänyt, ja niin myös nyt teoksestaan Sloth vaikka sekin on aika outo (eikä vapaa kosmisesta leijunnasta), tarina  pojasta ja tytöstä ja toisesta pojasta ja sitruunatarhan hirviöstä ja koomasta pikkukaupungissa...

14.30
Kävin ulkona kun oli nätti sää, ja sitten palasin lukemaan lisää.
Marcel Ruijtersin sarjakuvia olin lukenut aiemminkin, ja niissä oli samaa tyyliä kuin tässä All Saintsissa paitsi vielä vähemmän tekstiä. Tarinoita joiden kuvitustyyli ja ideat on lainailtu keskiaikaisista manuskripteistä, ja tässäkin kerrotaan pyhistä naisista joita uhkaavat paholainen, metsien villit, rutto, kerettiläiset ja monet muut vaarat ja vaaroista selvitään (tai ollaan selviämättä) mitä moninaisimmilla tavoilla...hilpeä teos.

Willy Vandersteenin Anu & Antti -sarjoista olin aikoinaan lapsena jotenkin tietoinen mutten ollut niitä koskaan lukenut ennen kuin ihan viime aikoina pari albumia ja nyt sitten yksi lisää. Ja, no, ehkei ollut mikään suuri menetys vaikken näitä lapsena lukenut...Vähän kuin lainailtaisiin Hergén Veikko, Tette & Jykkeä paitsi että varsinaiset nimihenkilöt ovat vähän sivussa tapahtumista ja meno on kovin hapokasta, tarina etenee kiihkeällä tahdilla tolkuttomasta juonenkäänteestä toiseen.

Ja lopuksi luin vähän lisää Lena Ackebota, joka on ihan paras.





Luettuja sarjiksia tuli päivän aikana aikamoinen pino, mukana oli nyt paljon kohtuumittaisia albumeja ja paksummat teokset taas olivat suht nopealukuisia. Mutta tämä oli nyt tässä.

20.7.17

W. Barnard Faraday - Pendragon


Kun aktiivisemmin spefiä harrastin niin yksi kiinnostuksen kohteistani oli Arthuriana, eli kuningas Arthurin sykliin jollain tavalla liittyvät tarinat: olen niitä kohtalaisen määrän lukenut, ihan varhaisista Chretien de Troyeseista ja Maloryista modernimpiin sovituksiin. Tämä on sittemmin vähän jäänyt (varsinkin kun Vaskikirjat yhä panttaavat sitä Once and Future Kingin suomennosta...) joskin muuta ritarirunoutta on toki tullut harrastettua.

Tämä kirja kuitenkin on divarista mukaan tullut: Green Knight -kustantamo on erikoistunut Arthurianaan, harrastajilta harrastajille, ja mm. ovat kaivaneet uudelleenkustannettavaksi sekalaisia vanhempia teoksia kiinnostavuuden perusteella, myös teoksia jotka olisivat muuten jokseenkin unohdettuja...
Kuten vaikka tämän W. Barnard Faradayn kirjan, joka julkaistiin alun perin 1930.

Faraday tekee joitain varsin persoonallisia ratkaisuja, erityisesti kirjoitusaika huomioonottaen ehkä varhaisemmin kuin kukaan muu...ensinnäkin spefielementit ja varsinainen ritariaika heivataan menemään, kirja on historiallista fiktiota joka on sijoitettu realistisemmin kansainvaellusaikaan 400-500-luvulle jolloin Rooman ote Britanniasta on pelkkä muisto, joskin hyvin vahva sellainen, ja mytologisempi aines on jätetty pois (sittemmin tätä ratkaisua on toki käytetty runsaasti).
Samoin suhteellisen harvinainen ratkaisu on tehdä Arthurista (tai tässä Artoriuksesta) minäkertoja: sinänsä hassua kuinka tämä on harvinainen näkökulma, yleensä silloinkin kun Arthur on näkökulmahenkilö hän on silti kolmannessa persoonassa...
Kolmas erikoinen ratkaisu on rajata tapahtumat muutamaan kuukauteen: kirja alkaa Artoriuksen, kuningas Aurelianin kenraalin tehtävästä pohjoisessa ja päättyy seuraavana vuonna Baden-vuoren taisteluun: Artorius ei siis ole kirjan aikana kuningas, joskin aktiivisesti pyrkii yhdistämään Britannian keskenään hajanaiset pienet kuningaskunnat yhteen hyökkääjiä vastaan, ja muutenkin suurin osa Arthur-syklin olennaisista osista on kokonaan poissa tai sivumennen mainittuja. Ja lopussa toki vihjataan kuninkuudesta ja miten se saavutetaan...

Gwendaello nimittäin on oman valtakuntansa kuningatar, ja muutenkin päämäärätietoinen nuori nainen ja soturi, eräänlainen proto-prinsessa Leia ripauksella Xenaa: tämän elementin vuoksi jos olisi pitänyt arvata kirjoitusajankohta tekstin perusteella niin metsään olisi mennyt, ja vaikka usein lähinnä pyörittelenkin silmiäni vanhempien tarinoiden nykysovituksille joihin on väkisin ympätty joku aktiivinen tokenistinen naissoturi niin tässä se kuitenkin meni hyvin.

Lukukokemuksena tämä oli vähän epätasainen: alkupuolella alkoi huolestuttaa kun iso osa kirjasta oli poliittisten tilanteiden käsittelyä ja sotatoimien ja joukkojen liikehdinnän kuvauksia, ja kaikilla oli tietysti hankalat kelttinimet ja niitä nimiä luetellaan paljon. Varin kuivakkaiden kappaleiden välissä on kuitenkin runsaasti omalaatuista huumoria, bardi Aneurin ja apotti Gildas ovat erinomaisen viihdyttäviä sivuhahmoja ja tietysti myös Gwendaello, ja poliittiset juonittelutkin tulevat vähän selvemmiksi keskivälissä kirjaa...mutta kuivakkaammista osioista ei ihan päästä eroon.
Tavallaan tämä sopii hyvin Green Knightin linjaan: harrastajille tämä on suositeltava tuttavuus, muille ehkä ei.

18.7.17

Wilfred Owen - Anthem for Doomed Youth


Lisää Penguinin pikkumustia, lisää runoutta, vaikka tällä kertaa ollaan siirrytty vähän lähemmäs nykyhetkeä, noin sadan vuoden päähän: Wilfred Owenin aiheena on ensimmäinen maailmansota, ja kirjan nimi kertookin näkökulman. Suuri osa tuotannosta julkaistiin postuumisti, koska Owen kaatui sodassa 1918 25-vuotiaana.

'I shall be one with nature, herb and stone,'
Shelley would tell me. Shelley would be stunned:
The dullest Tommy hugs that fancy now. 
'Pushing the daisies' is their creed, you know.

Aihe ja käsittelykin on tuttuja mm. Jylhän ja Kupiaisen vastaavista sotakokoelmista, ja sama lyyrisyyden ja groteskiuden ristiriita on käytössä tässäkin, mitoilla ja kaunofraaseilla mennään mutta sisältö rikkoo.
Ja siinä missä Jylhä on vielä jotenkin ylevä, ja Kupiainen taas väsynyt ja ahdistunut, niin Owen on ehkä eniten irvaileva ja vihainen: historialliset seikat eittämättä vaikuttavat, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniassa ylevä propaganda oli huipussaan ja ristiriita todellisuuteen ja juhlavien sanojen tyhjyys ehkä koettiin sitäkin suurempana, ja yllämainitussa esimerkissä myös Shelelyn romantiikka saa osansa...

Owen liikuttelee näkökulmaa laajasti, viljelee puhekielisiä fraaseja (ja esim. The Chances on käytännössä kokonaan puhekielistä) ja kuvailee yksittäisiä kokemuksia ja yksittäisiä kohtaloita, mutta myös laajempia kohtaloita, vaikka kokonaista sukupolvia kuten nimirunossa tai The Parable of the Old Man and the Youngissa, jossa vanha Abraham on uhraamassa nuorta poikaansa Iisakia eikä välitäkään enkelin keskeytyksestä...

Tämäkin teos vanhentuu sitten kun maailmasta ovat sodat loppuneet, ei ennen.

Dulce et Decorum Est

Bent double, like old beggars under sacks,
Knock-kneed, coughing like hags, we cursed through sludge,
Till on the haunting flares we turned our backs
And towards our distant rest began to trudge.
Men marched asleep. Many had lost their boots
But limped on, blood-shod. All went lame, all blind;
Drunk with fatigue; deaf even to the hoots
Of tired, outstripped Five-nines that dropped behind.

Gas! GAS! Quick, boys! - An ecstacy of fumbling,
Fitting the clumsy helmets just in time;
But someone still was yelling out and stumbling,
And flound'ring like a man in fire or lime...
Dim, through the misty panes and thick green light,
As under a green sea, I saw him drowning.

In all my dreams, before my helpless sight,
He plunges at me, guttering, choking, drowning.

If in some smothering dreams you too could pace
Behind the wagon that we flung him in,
And watch the white eyes writhing in his face,
His hanging face, like a devil's sick of sin;
If you could hear, at every jolt, the blood
Come gargling from the froth-corrupted lungs,
Obscene as cancer, bitter as the cud
Of vile, incurable sores on innocent tongues, -
My friend, you would not tell with such hight zest
To children ardent for some desperate glory,
The old Lie: Dulce et decorum est
Pro patria mori.

13.7.17

Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina


Haastekombotteluna poimimme osumia sekä novellihaasteeseen että Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: Ljudmila Petruševskaja on venäläinen kirjailija jolta on 80-luvun lopulla julkaistu tämä 21 novellin kokoelma (suom. Katja Losowitch). Novellit ovat varsin lyhyitä, suurin osa kahdesta kymmeneen sivua, ainoastaan kaksi kirjan lopussa olevaa ovat hieman pitempiä.

Luonnehtisin kokoelman yleissävyä häiritseväksi: Petruševskaja suosii monissa novelleissaan eräänlaista tyhjyyden kehystämistä. Asia jota halutaan tapahtuvaksi ei tapahdu, muutosta ei tule tai tulee aivan eri aikaan ja suuntaan kuin kuuluisi ja kaikesta puhutaan hyvin viileään, toteavaan, hivenen absurdin perinteen suuntaiseen sävyyn.
Lopputulos on joskus hyvinkin kiehtova, minua viehätti esim. N.-novelli joka käsittelee erästä tarinaa, sen kertojaa ja miten se kerrotaan, millaisia vaikutuksia sillä on ja missä olosuhteissa se on syntynyt, mutta tarinaa ei kuulla ja sen sisältöönkin vain epämääräisesti vihjataan.

Tai Seinä-novellin päähenkilö Anja, josta moni sanoi että hänen lävitseen saattoi kävellä kuin seinän läpi: Anja antaa voimakkaasti vaikutelman toisaalta seinästä ja toisaalta höyrypilvestä jonka läpi voi kävellä mitään hipaisematta, ja nämä mielikuvat sekoittuvat absurdiksi sanonnaksi joka kuitenkin ymmärretään. Anja on täydellinen sillai tylsällä tavalla, ulkoisesti harmonisen täydellinen ja ystävällinen, tyyni, väritön niin ettei oikein kukaan saa selville onko pinnan alla mitään, eikä sinne päästetä lukijaakaan. Ja tämä on merkillisesti saatu toimivaksi.


Turhautumisen kokemuksia ei siis voi välttää, joskin ne tuotetaan juurikin lukijalle, novelleissa asiat kun kuitataan kovin toteavaan sävyyn...ja ehkä tuo piilevä turhautuminen, tyhjyyden ja toteutumatta jäämisen tunne kuvastaa 1980-luvun Neuvostoliittoa laajemminkin, en tiedä. Ja vaikutus tulee voimakkaammin juuri kokoelmasta, yksittäisinä novelleina saattaisivat aiheuttaa lähinnä "höh, tuossako se nyt oli"-fiiliksen.
Kirja ei siis ollut varsinaisesti miellyttävä, mutta kuitenkin suhteellisen sujuvasti luettava ja Petruševskaja tekee siinä kiinnostavia asioita...

11.7.17

Anne Tyler - Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa

 

On jo pitempään ollut tarkoitus lukea tämä kirja: Anne Tyler on mainittu amerikkalaisverrokiksi noista brittikirjailijoista joista olen pitänyt, Pymista ja Bowenista ja Bainbridgesta ja Sparkista ja Taylorista ja Fitzgeraldista, kirjan nimi oli kutkuttava (en tosin arvannut sen olevan ihan noin konkreettinen, että päivällisellä Koti-Ikävä-nimisessä ravintolassa olisi keskeinen osa) ja se on mainittu tuotantonsa parhaimmistoon (mm. itse tekijänsä toimesta).

Kirja kertoo baltimorelaisperheestä, äiti Pearl Tullista ja kolmesta lapsesta Codysta, Ezrasta ja Jennysta (ja myöhemmin näiden perheistä): perheen isä Beck jättää perheen lasten ollessa pieniä.
Pearl Tull ei selvästikään ole helppo ihminen, vaikka eri lapsilla on hieman eri tulkinnat kuinka vaikea tämä lopulta oli: kirjan keskeinen aihe on kuinka eri henkilöillä on samoista tapahtumista hieman eri muistot, Cody muistaa lapsuuden hyvin kauheana ja negatiivisena ja aikuisena pyrkii pysymään paljon erossa muusta perheestä, kun taas Ezran muistot ovat positiivisempia. Osittain tämä heijastaa tietysti myös todellisuutta mutta toisaalta on myös persoona- ja valintakysymys...
Kaikkien lapsien myöhempään elämään myös vaikuttaa lapsuus, tietyt piirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle vaikka ei haluaisi, ja samoin kontrastoidaan jokaisen perheenjäsenen suhteellista ulkoista menestystä noin keskiluokkaisessa mielessä ja kauniin kuvan takaisia jännitteitä ja rikkonaisuutta. Nämä tulevat kaikkein vahvimmin esiin loppukohtauksessa, kun ulkopuolelta tuleva kommentointi, kuinka sille päivälliselle Koti-Ikävän ravintolaan kokoontuva perhe kaikkine lapsineen, puolisoineen ja lapsenlapsineen näyttää idylliseltä klaanilta, aiheuttaa "sinä et tiedä mitään"-puuskahduksen...

Tämä oli, no, ihan kiva. Sujuvasti luin ja näin arvostamisen arvoisia seikkojakin sen verran että tämä sijoittuu kategoriaan "laadukas lukuromaani" (jossa "lukuromaani" ei ole haukkumasana) mutta en nyt mitenkään ihastunut: hiven karsimista olisi ehkä terävöittänyt kirjaa, hiven jotain enemmän ja jotain vähemmän, en tiedä. Ainakin tämä tuntui hieman turhan depressiiviseltä ja huumorittomalta verrattuna noihin yllämainittuihin verrokkeihin...En kuitenkaan pidä poissuljettuna että lukisin jotain muutakin Tyleriltä.

Muutama muu bloggaus kirjasta löytyy, ainakin Jenni, Kirsi-Maria, Liisa, Hanna (joka olikin valinnut saman sitaatin jonka itsekin halusin, ja näköjään muutkin lukevat tätä kirjaa heinäkuussa 2017...)

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?)

10.7.17

John Gay - Trivia: or, the Art of Walking the Streets of London


Nämä Penguinin pikkumustat ovat näppärää kesälukemista, kulkevat hyvin mukana kun käy ulkona kävelyllä ja kaipaa jotain lukemista hetken istahtamisille...
Nyt vuorossa oli käyttöön sopivasti John Gayn kävelyopas 1700-luvun alusta, jossa laajan runoelman muodossa ohjeistetaan mitä kannattaa ottaa huomioon kun kävelee Lontoon katuja, talvella tai kesällä, päivällä tai yöllä, millaiset kengät on hyvät, miten ennustaa tulevan sään, kenelle annetaan jalkakäytävän seinäpuoli, miten vältetään maalattuja seiniä, miten tunnistaa prostituoidut...ja tietysti kuinka mukavaa käveleminen on.

Omalla tavallaan hilpeä pikku teos, ei tosin aina kovin helppoa luettavaa kun kielen koukerot tuovat oman haasteensa ja samoin tekevät viittaukset Lontoon paikkoihin ja 1700-luvun elämään, ja samalla nuo tietysti myös ovat teoksen kiinnostavinta antia. Sympaattinen pikku teos (John Gayn se tunnetumpi teos odottaa hyllyssä lukemista, kuullette siitä lähitulevaisuudessa).

Of pick-pockets (ote)

Where the mob gathers, swiftly shoot along,
Nor idly mingle in the noisy throng.
Lur'd by the silver hilt, amid the swarm,
The subtil artist will thy side disarm.
Nor is the flaxen wig with safety worn;
High on the shoulder, in the basket born,
Lurks the sly boy; whose hand to rapine bred,
Plucks off the curling honours of the head.
Here dives the skulking thief, with practis'd slight,
And unfelt fingers make thy pocket light.
Where's now thy watch, with all its trinkets, flown?
And thy late snuff-box is no more thy own.