18.8.17

Lukumaraton 18-19.8.

Kirjablogien yhteinen lukumaraton on täällä taas: tämänkertaista yhteismaratonia emännöidään Oksan hyllyltä -blogissa ja omalta osaltani tämä on jo...aika mones.


Aloitan tällä kertaa vähän aikaisemmin, jo nyt edellisenä päivänä kello 15.00 ja seuraavat 24 tuntia olisi tarkoitus käyttää mahdollisimman suurelta osin lukemiseen (luonnollisesti ajattelin nukkua, ja syödäkin varmaan jotain). Pari tavoitekirjaa on jo mietitty ja kummankaan tekijä ei ole ennalta tuttu joten katsotaan miten sujuu maratontyyppinen lukeminen niissä, hyllyssä on sitten lisää valikoimaa jos tarvitsee vaihtaa.

Raportoin etenemisestä sopivin väliajoin täällä.

Että pääsen vauhtiin, aion aloittaa kevyemmän oloisesta teoksesta, eli Elin Wägnerin Pohjoistullin tyttösakista.

16.15
Ensimmäiset reilu 60 sivua (eli noin puoleenväliin) luettu Pohjoistullin tyttösakkia, eli varsin reippaasti etenee. Irene Mendelinin suomennos on julkaistu 1919 eikä ole ihan nykyisten kielistandardien mukainen, alkuteos ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin: kertoja Elisabeth tulee konttoristiksi Tukholmaan, asuu yhdessä kolmen muun konttoritytön kanssa ja kertoilee arkisesta elämästä: tämä on vähän kuin Hilja Valtonen maustettuna sosialismilla.

Kepeästä tyylistä huolimatta yhteiskunnalliset kysymykset pysyvät esillä ja noihin aikoihin naisten käyminen palkkatyössä oli varsin uusi asia ja luonnollisesti hyvin epäilyttävää, ja moni muukin asia on nykykulmasta kiinnostavan nyrjähtänyt (huvituin kuinka tyttösakki harrastaa kulttuuria, heillä on seinillään Botticellin ja Rembrandtin jäljennöksiä ja aamiaispöydässä luetaan ääneen runoja...ovat ehkä köyhiä mutta ylpeitä).

17.45
Pohjoistullin tyttösakki luettu, kaikki 138 sivua. Valtosmaisuus pysyi yllä joskin asiat eivät ihan niin menneet kuin odottaa voisi, vaikka tiettyjä henkisiä yhteyksiä tässä tuntuikin Nuoren opettajattaren varaventtiiliin. Ja sosialistiset ja feministiset näkemykset pysyivät kyllä esillä.

Oma osuutensa kiinnostavuudesta tuli myös iästä, joitain viittauksia ja pikkutapahtumia en ymmärtänyt lainkaan mistä niissä oli kyse, ja muutenkin niin pienissä ja suurissa asioissa tuli käänteitä jotka aikalaisittain saattoivat olla aivan tavallisia mutta nykynäkökulmasta ei tulisi ajatelleeksi: harvassa nykykirjassa henkilö ottaa noin vain harmonikan esiin ja alkaa soittaa, noin esimerkiksi, ja toisaalta monien toimien perustana olevat ajatusmallit tuntuvat hämmentäviltä. Vaikka ollaan niinkin lähellä kuin sadan vuoden takaisessa Tukholmassa. (Ja juu, jotkut toiset asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan niin paljon kuin voisi toivoa)

Tämä kirja ei kuulu Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen koska on ruotsalainen, mutta tuli kuitenkin tietooni kun etsin haasteeseen sopivaa luettavaa, ja hyvä että tuli.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en tahdo kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

Nonih, sitten voisi aloittaa seuraavan kirjan, jatkaen työväenluokan naisilla.

20.00

Tai vähän muidenkin luokkien naisilla ja miehillä mutta kuitenkin: Zhang Jien Raskaat siivet on edennyt n. 80 sivun verran (suomennos saksan kautta Marja Kyrö).
Kirjan alussa oleva henkilöluettelo saattaa jo pelottaa joitain pois (ja on tarpeen, henkilöitä on paljon, myös näkökulmahenkilöitä) ja miljöökin ehkä, ollaan 70-80-luvun Kiinassa ja suuri osa henkilöistä työskentelee Raskaan teollisuuden ministeriössä tai on muuten sen kanssa kosketuksissa. Ja paljon puhutaan yhteiskunnasta ja ideologiasta ja teollisuudesta ja sosialismista ja arkielämästäkin.
Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole paljastunut, tässä on ensemble-kerrontaa jossa jokaisella henkilöllä on omia tekemisiään.

Juu, voisin luonnehtia teosta hieman kuivakkaaksi mutta toisaalta tällainen reipas yhteiskunnallisen pohdinnan määrä toisesta kulttuurista on oikeasti kiinnostavaa samalla kun elämän pienet yksityiskohdat saa tähän kuitenkin elämän tuntua, ja hyvin toteutettu ensemble on aina ilahduttavaa. Saa nähdä miten homma etenee.

Oh, typeryydet saavat luonnollisesti jäädä sikseen, onhan hänen hiuksissaan jo harmaita suortuvia. Ei edes täällä neljän seinän sisällä saa antaa periksi; löyhän käytöksen, kun se kerran on tullut tavaksi, laahaa mukaan toimistoon ja yleisille paikoille sitä lainkaan huomaamatta, ja sitten saa korjata kärkeviä huomautuksia ja joutuu puhutteluun. Ja vaikka sen jälkeen varoo minkä taitaa, niin muiden silmissä käyttäytyminen on silti hullua. Kymmenen hyvää työtä päivässä eikä yksikään sielu niitä muista; mitättömän pieni ajattelemattomuus tai laiminlyönti, ja ihminen on leimautunut mahdottomaksi ikiajoiksi, leimautunut noudatettaviksi tarkoitettujen sääntöjen rikkojaksi. Laupias taivas!

23.00

Vielä hiljan rakastettiin sellaisia sanoja kuin 'luokkataistelu' tai sellaisia ilmaisuja kuin 'taistelu elämästä ja kuolemasta'. Ikään kuin kärjistyneet ristiriidat olisivat mahdollisia vain vihollisleirien kesken. Ovatko saman leirin sisällä esiintyvät erilaisia näkemyksiä koskevat ristiriidat helpompia ratkaista?

Kirja etenee, sivulla 140 tällä hetkellä, ja jatkuu samalla tyylillä: lisää näkökulmahenkilöitä jotka elämäntilanteineen, luonteineen ja aatoksineen ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta tyytymättömyys, sisäinen kuohunta, ristiriidat leimaavat kaikkien elämää. Varsinaista juonta ei ole, mutta temaattisuutta on.
Vaikka kirja eteneekin sujuvasti niin ei tämä varmaan kaikkien kirja ole...

Ei pidä vaatia eikä toivoa, että nuorten tunteet ja käsitykset sopisivat saumatta meidän omiin käsityksiimme. Eikä liioin sovi odottaa, että nuoret puolueen jäsenet suhtautuvat puolueeseen samalla tavalla kuin me aikanamme. Me taistelimme henkemme edestä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, he vaativat nykyään lisää ajatuksenvapautta, heillä on enemmän elämänkokemusta kuin meillä oli, he ovat kokeneet useampia historiallisia muutoksia kuin me. Tosiasiat ovat opettaneet heidät ajattelemaan ja arvioimaan tarkemmin. Me emme saa katsella maailmaa rouva Nelikiloisen silmin, puolueen jäsenet eivät saa väsyä astumaan eteenpäin. Kun et enää jaksa, saat käydä lepäämään mutta et saa jäädä toisten tielle seisomaan.

Jatkan vielä jonkin matkaa kunnes uni tulee, aamulla sitten lisää.

10.15

Hänellä oli monia pieniä mutta rakkauteen verrattuna realistisempia toiveita. Rakkaus on yhteiskuntatieteiden ja tulevaisuuden aihe.

Myöhäisillan ja aamun lukemisella olen nyt sivulla 232. Hetken kesti aamulla taas päästä vauhtiin kun Mo Zheng vertaa itseään Jean Valjeaniin ja niin vertaa myös Zheng Yuanyuan, mutta kyllä tämä taas lähti, ja luo kiinnostavan monipuolista kuvaa ajastaan ja sen ihmisistä. Ja tässähän alkaa jännittää miten Chen Yongmingin johtamien Shuguangin autotehtaiden käy.

Teos on myös hyvää jatkoa viimevuotiselle "Leningrad - Ost-Berlin" -haasteelle, kuvataan niin sosialistista järjestelmää kuin ihmisiä siinä...

Luojan kiitos, että kaunokirjalliset tuotteet eivät ole keskuskomitean dokumentteja, ei niiden voi odottaa joka suhteessa olevan läpikotaisin harkittuja. Edes keskuskomitean dokumenteissa ei jokainen sana eikä jokainen lause ole niin täsmällinen kuin matemaattinen kaava. Hänet itsensä asia jättää kylmäksi, ja ilmeisesti muutkin suhtautuvat siihen melko tyynesti, mutta Feng Xiaoxuan ja Song Ke tuskin tyytyvät siihen, että heitä näin vähätellään. Totta on, että kritiikki ja itsekritiikki ovat arvokkaita puolueperinteinä, mutta ei siitä vielä niin kauan ole, että tietyt persukset sinnikkään kiipimisensä takia kävivät koskemattomiksi, vielä koskemattomammiksi kuin tiikerin takapuoli.

14.15

Valokuvan nauru kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Sille, joka odottaa jossakin. Jossakin elämän risteyksessä.
Se ei kuulu äidille, joka on hänet synnyttänyt, eikä isälle, joka on hänet kasvattanut. Synnyttänyt ja kasvattanut, ja nyt heidän täytyy katsella sivusta, kuinka jokin nuori tuulihattu vie tyttären heiltä noin vain. Edes mitenkään ponnistelematta. 

Noniin, Raskaat siivet on luettu loppuun sivulle 366, uuteenvuoteen 1981. Poliittiset tasapainottelut ja muut vihjailut kävivät paikka paikoin haastaviksi nyansseissaan, mutta silti ja osittain myös siksi, erinomainen teos, joka sinänsä sopi hyvin tällaiseen maratonluentaan, sen verran sivuja että ei ehkä muuten tulisi yhdellä istumalla luettua, mutta henkilöitä ja rinnakkaisia tilanteita oli sen verran paljon että hyötyi tiiviistä lukemisesta.

En olisi varmaan muuten ikinä keksinyt tätä lukea, jos en olisi katsonut mitä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivia "1001 Books You Must Read"-kirjoja on järkevästi saatavilla: tämä oli yksi ei-kovin-suuresta joukosta.
Ja ilmeisesti teos aiheutti kohtalaisesti kuohuntaa ilmestyessään rehellisyydessä ja satiirissa, toisaalta kiinnostavaa oli että pyrkimyksenä oli ymmärtää hyvinkin kaikkien toimijoiden ajatuksia ja toimia: osa näyttäytyi ehkä positiivisemmin kuin toiset, mutta kaikki olivat omassa sisäisessä logiikassaan ymmärrettäviä ja toisaalta kyseenalaisuuksia oli myös vähän jokaisen toimissa. Kiinnostava teos siis myös sinä mielessä että se oli kuitenkin kommunistisen ideologian edustaja mutta itsekin pohti ja kyseenalaisti mitä se kommunistinen ideologia oikeasti on tai kuuluisi olla. Siis kirja joka tarjoaa näkökulman toiseen aikaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan ja mitä parempaa voi kirjalta toivoa?

Olisin tässä voinut vielä loppuun vetäistä jonkin novellin tai pätkän jotain pitempää kirjaa mutta taidan kuitenkin lopettaa tähän. Yhteissivumäärä 504 ei ole mikään kärkitulos mutta luin ne kaksi kirjaa jotka halusinkin maratonilla lukea ja ne molemmat olivat erinomaisen kiinnostavia teoksia, tämä on hyvä näin.

Sitten voisi käydä vaikka vilkuilemassa mitä kuuluu niille maratoonareille jotka ovat jo aloittaneet tai jotka ohta aloittavat...

17.8.17

Robert Louis Stevenson - Olalla

 

Viimeinen minulla oleva Penguinin pikkumusta on Robert Louis Stevensonin pitkä novelli Olalla.

Kertoja, haavoittunut brittiupseeri, tarvitsee lomaa toipuakseen, ja muuan tuttava ehdottaa erästä taloa Espanjassa: talo on ajan saatossa rappeutunut ja ehtona oleskeluun tulee, että vieras pysyy omissa oloissaan ja pitää seurustelun talon oman väen kanssa minimissä.
Kertoja saapuukin taloon, jonka omistaa vanha ja dekadentti aatelissuku, tai mitä siitä on jäljellä: flegmaattinen äiti, poika Felipe joka on vähän yksinkertainen ja mahdollisesti päästään vialla, ja sitten tytär Olalla joka pysyy kuitenkin piilossa. Ja mistä tulevatkaan öiset äänet?
Noniin, kirjan takakansi antaakin vihjesanan "vampirism" ja onhan tämä tyylipuhdasta 1800-luvun kauhuromantiikkaa, jos laji kiinnostaa niin mikä ettei (tämä myös on kirjoitettu ennen Draculaa, joten yleisimpiä lajityyppikliseitä ei kuitenkaan harrastettu...)

Sattumaa oli lukea tämä niin lähekkäin House of Ulloan kanssa, kun päällekkäisyyttä jonkin verran oli. Mielikuva vanhan järjestyksen pitkälle eteneestä rappiosta on jaettu, ja varmaankin heijastelee todellisiakin tilanteita ja koko maata, jolla oli loistava menneisyys mutta nykyisyyden kanssa oli vähän niin ja näin...ja loiston päivät olivat tosiaan jo vakaasti menneisyydessä, toisin kuin vaikkapa Tiikerikissassa.

16.8.17

Ingrid Noll - Apteekkari


Kirjan premissi on aika kiintoisa: kertoja Hella Moormann ja Rosemarie Hirte (joka ilmeisesti oli päähenkilönä Ingrid Nollin edellisessä kirjassa) jakavat sairaalahuoneen ja Hella innostuu kertomaan elämäntarinaansa josta ei vaiheita puutu, ja Rosemarie laukoo väliin joitain kommentteja.

Hella on jo lapsuudestaan lähtien ollut "kiltti tyttö", pinko koulussa ja myöhemmin ahkera ja kunnollinen apteekkari, mutta miesten kanssa on aina ollut ongelmia, Hella kun tuntee vetoa hankaliin tapauksiin joita sitten yrittää "parantaa", yleensä huonolla menestyksellä...suhteellisesti ottaen Levin on siis selkeä parannus ainakin pintapuolisesti, opiskelija ja rikkaan isoisän ainoa perijä (jos siis jättää huomiotta isoisän innokkuuden testamentin muutteluun), mutta eipä tämäkään tapaus mene ihan putkeen. Ja ruumiitakin tulee, kuten Sapo-sarjassa sopii odottaakin.

Tässä oli vähän Patricia Highsmith -tyylistä kuviointia, ja Hella toki kertomuksessaan esiintyy hankaliin tilanteisiin ajautuvana uhrina, jolle nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sanotaanko vaikka että ei hän ole ongelmiinsa suinkaan viaton. Ja se on myös ongelmana tässä, kirja nojaa vahvasti henkilöihin mutta minun on vaikea pitää Hella Moormannia kovinkaan uskottavana hahmona, että kukaan käyttäytyisi noin tolkuttomasti tai alkaisi tarinoimaan tällaista tarinaa tuntemattomalle henkilölle...

Frau, Signora & Bibi -haasteeseen luetut saksalaisdekkarit (tämän suomensi Oili Suominen) eivät nyt niin vakuuta. Kirjan rakenne sinänsä oli ihan kiinnostava ja tietyssä kyynisessä asenteessa oli ansionsa, joten saattaa olla että se Nollin edeltävä teos Kukko on kuollut voisi olla parempi.

15.8.17

Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa


Kun olen katsellut Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivaa vanhempaa kirjallisuutta niin eipä sitä ihan valtavasti löydy; jos kirjailijoita olisikin niin löytyykö kirjojaan mitenkään järkevästi...
Emilia Pardo Bazánin The House of Ulloa on niitä poikkeuksia: ei kai tätäkään voi valtavan tunnetuksi julistaa mutta kirja on 1001 Books -listassa ja ilmeisesti on myös väistämättömiä teoksia espanjalaisen kirjallisuuden opinnoissa, ja tuore Penguin-painoskin löytyi Akateemisesta joten luetaan.

Nuori (ja kokematon, naivi) pappi Julián on lähetetty Galician maaseudulle vanhan ja arvokkaan aatelissuvun kartanoon kappalaiseksi: harmi vain että kartano ja suku on kovin rappeutunut niin taloudellisesti kuin moraalisestikin, Ulloan markiisi Don Pedro on eleissään ja toimissaan toki ylpeä mutta perusteita ei juuri ole, ja tilan todellinen voima on majordomo Primitivo, vanha kiero mies jolla on lähiseudulla kaikki langat käsissään. Tätä sotkua Julián sitten yrittää selvitellä parhaan taitonsa mukaan, mutta kovin vaikeaa on.

Juoneltaan ja tunnelmaltaan kirja tuntuu hieman muodottomalta, kirjan alku liikkuu hieman goottilaisissa tunnelmissa mutta sitten lähdetään laatimaan avioliittoa ja sitten tapahtuu kaikenlaista muutakin, aina silloin tällöin muistetaan heittää sekaan vähän lisää goottilaista romaania ja sitten taas koomisempaakin ainesta...mukana on jotain kaikille.
Pardo Bazan mainitaan naturalismin edustajana ja juu, tuttuja piirteitä löytyy, realistinen ote mutta rappeutumista ja hajoamista korostetaan: 1800-luvun lopun ajankuva myllerryksineen kyllä tuntuu ja onkin kirjan ansioita. Vähän tästä tuli mieleen myös Gradia Deledda sekä ne kirjat joita Stella Gibbons parodioi...

Lopulta juonta taas vedetään kokoon niin että tässä tiettyjä kirjan kattavia teemoja saattoikin havaita, vaikka lukiessa ei siltä aina tuntunut: en ollut mitenkään erityisen ihastunut lukiessani vaikka ihan hyvin etenin, mutta lopun myötä tuleekin esiin kiintoisia ajatuksia.

Primitivo returned from his expedition, clutching a dusty cobwebbed bottle in either hand. For want of a corkscrew they opened the bottles with a knife and then filled the small glasses that had been brought out for the occasion. Primitivo drank hard, and joked freely with the abbot of Ulloa and the master of the house. Sabel, for her part, served with greater familiarity as the feast drew on and the wine went to their heads. She leaned across the table and laughed at a joke that made Julián lower his eyes, for he was not accustomed to the after-dinner talk of huntsmen.

14.8.17

Runokuu lähestyy

Heinäkuiset kirjabloggaaja-runokävelijät (runokävelystä) osallistuvat nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteeseen. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto (yhteistyökumppaninaan Kirjasampo) innostaa lukemaan runoja rakkaudesta.
 

Kuuden kirjabloggaaja-runokävelijän rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:
21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!
Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia.

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

12.8.17

Mercè Rodoreda - Death in Spring

 

Sitten "mitäköhän mä just luin"-osastoa.

Alkuvuodesta luin yhden katalaaninkielisen kirjallisuuden suuruuksista, Mercè Rodoredan, ainoan suomennetun kirjan, Timanttiaukion, ja kun tämä viimeisiinsä kuuluva (ja postuumisti julkaistu) teoksensa tuli vastaan niin luetaan.

Kuten Timanttiaukiossa, tässäkin pysytään maantieteellisesti hyvin rajallisella alueella, ahdistavassakin määrin: koko kirja sijoittuu pieneen nimeämättömään kylään, mahdollisesti jossain Kataloniassa (pari sanallista viittausta vinkkaa sinne päin, joskin alkukielellä ne saattavat olla vieläkin neutraalimpia). Ulkomaailmasta ei juuri edes huhuja kuulu: jo ohimenevä mainintakin että yksi kylästä lähtevä tie vie naapurikylään tuntuu häiritsevältä.
Henkilöiden nimiäkään ei mainita, päähenkilö on kirjan alussa 14 ja lopussa ehkä parikymppinen, päähenkilön isä kuolee kirjan alussa, äiti on kuollut jo aiemmin, ja niin päähenkilömme alkaa suhteeseen paria vuotta vanhemman äitipuolensa kanssa (henkilöillä on siis kuitenkin nimet, seppä tekee jokaiselle syntyneelle renkaan ja laatan jotka kiinnitetään kylän vieressä olevan metsikön puihin, kullekin omansa...)

Perinteitä kylässä riittää muitakin: alussa kerrotaan kuinka kylän talot maalataan joka vuosi vaaleanpunaisiksi, ja pian tulee esiin yhä uusia tapoja, traditioita, uskomuksia, ja monet niistä aika groteskeja, makaabereja, synkkiä ja raakoja...kuolema ja väkivalta ovat koko ajan purskahtamassa esiin, ja niitä käsitellään rituaalisten symbolien kautta.

Varsinaista juonta kirjassa en tavoittanut, onpahan matka outouteen: kerronta ja kieli on vahvaa, melkein proosarunoa ja tuo yhden lisäulottuvuuden symbolien ja niiden kohteiden käsittelyyn, ja saa pohtimaan että olisiko tässä luettavissa vielä lisääkin tasoja (kirjoittaako Rodoreda Francon Espanjasta vai yleismaallisesta elämän ja kuoleman kierrosta vai jostain muusta vai kaikista noista).
Merkillinen teos, tässä on mukana kuvia jotka tuskin ihan hetki kaikkoavat mielestä vaikka kokonaisuus onkin vaikea hahmottaa...

Osuma Frau, Signora & Bibi -haasteeseen (ja jostain kummallisesta sattumasta minulla on nyt kesken kolme kirjaa joissa kaikissa ollaan Iberian niemimaalla, joka ei paljasta itsestään kauneimpia puoliaan, kuullette kahdesta muusta lähipäivinä).

Did death die tired from having killed? When skin turned cold, flesh hardened and all grew icy and wooden, where had death gone? If death was each person and each person was death, why don't we refer to "deaths"? The deaths of men and women, deaths waiting inside like the worms of misery. The deaths of children: silent, hidden, ready for the stone to strike. One eye open and laughing. Why not "deaths are coming" instead of "death is approaching"? Death inside trees. Arborideaths - rotted from within - die in the end. The tree that has sheltered death turns very slowly to dust, over time's time. It comes apart. It is like a caterpillar, the prisoner had said. Death lives within the tree, like the butterfly within the caterpillar.

8.8.17

John Gay - The Beggar's Opera

 

Tämän näytelmän ei varmaan kuuluisi toimia ollenkaan näin hyvin nykyaikana: John Gayn teos on melkein 300 vuotta vanha parodia oman aikansa muotivillityksestä eli italialaistyyppisistä oopperoista, erityisesti tuolloin Lontoossa vaikuttaneesta Händelista (kyseiset oopperat tunnetaan toki nykyäänkin mutta luulen että parodia on lopulta ollut kulttuurisesti näkyvämpi), ja viittaukset muihin ajankohtaisiin aiheisiin ovat myös lukuisia. Tässä painoksessa oleva esittelyteksti kannattaa siis lukea, ynnä myös lukuisat alaviitteet, kun ne lukukokemusta auttavat, mutta teos itsessään on toki myös riemukas.

Varsinainen tarina on varsin yksinkertainen, kaikesta juonittelusta huolimatta. Varas Macheath (kirjaimellisesti nummenpoika, siis maantierosvo) on mennyt vannomaan rakkautta kahdelle nuorelle naiselle, Polly Peachumille ja Lucy Lockitille, ja nämä yrittävät kampittaa toisiaan ja auttaa macheathia pulasta, koska neitosten isät Peachum ja Lockit taas pyrkivät saamaan Macheathin hirteen (Peachum on varastetun tavaran välittäjä, Lockit vankilan vartija, molemmilla on käynnissä monenlaisia bisneksiä...)

Eikä juonesta nyt niin paljoa väliksikään, koska italialaisissa oopperoissa on onnellinen loppu niin metatietoisesti sellainen on laitettu tähänkin yrittämättä edes varsinaisesti selittää sitä mitenkään uskottavasti, ja muutenkin oopperan konventioille irvaillaan. Koko asetelma, nostaa miljööksi Lontoon epäilyttävämmät osat ja henkilöiksi varkaat ja huorat, on tietysti käänteistä siitä mitä oopperoissa yleensä tehtiin, ja lauluosuuksia ja aarioita käytetään paljon mutta ne on sovitettu kansanlaulujen melodioihin korkeamman sävellystaiteen sijaan (melodiat on mainittu joka aarian kohdalla, itse tunsin niminä vain Greensleevesin ja Packington Poundin, kuultuna osa muista olisi ehkä tuttuja).
Kyynisyyden, korruption ja käänteisyyden leima tuntuu muussakin näytelmässä, vaikka tunnelma pysyykin hyvin kepeänä (mm. Peachumin kauhistelu että onko tyttärensä Polly sortunut menemään naimisiin on varsin riemukas, samoin Peachumin varsin monimutkaiset bisnekset jotka ilmeisesti perustuivat ihan todellisiin esimerkkeihin ja käytänteisiin...)

Vaikka parodian kohde onkin hämärtynyt historiaan niin parodia silti toimii, antaa kiinnostavaa ajankuvaa ja toisaalta on ymmärrettävissä myös nykyhetkessä. Pitäisi varmaan se Brechtin versio lukea myös jossain vaiheessa...

Jenny Diver: I never go to the tavern with a man, but in the view of business. I have other hours, and other sort of men for my pleasure. But had I your address, madam -
Macheath: Have done with your compliments, ladies, and drink about. You are not so fond of me, Jenny, as you use to be.
Jenny Diver: 'Tis not convenient, sir, to show my fondness among so many rivals. 'Tis your own choice, and not the warmth of my inclination that will determine you.

Air XXIII All in a misty morning

Before the barn door crowing,
The cock by hens attended,
His eyes around him throwing,
Stands for a while suspended.
Then one he singles from the crew,
And cheers the happy hen;
With how do you do, and how do you do,
And how do you do again.

Macheath: Ah Jenny! Thou art a dear slut.