21.6.17

Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä

 

Kun kirjan ensimmäisillä sivuilla on viittauksia Pikku prinssiin niin kirjan nimen henkimän estetiikan kera aloin huokailla syvään, että onko tässä sitten taas luvassa rasittavan latteaa teepussifilosofiaa.

Susanna Tamaro kuitenkin skarppaa jonkin verran. Kirja (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) on isoäidin laatimia päiväkirjamuotoisia merkintöjä, jotka on kuitenkin tarkoitettu tyttärentyttärelle, joka on tuolloin toisessa maassa: isoäiti Olgan terveys rapistuu ja kuolema odottelee jo, ja suhde tyttärentyttäreen on ollut hieman ongelmallinen (samoin kuin nyt jo kuolleeseen tyttäreen), ja näissä merkinnöissä Olga avaa omia taustojaan, mitkä olivat suhteensa omiin vanhempiinsa, puolisoonsa, tyttäreensä jne, ja tämä oma tarina onkin kirjan ydin.

Filosofointia, ja osa siitä latteaa, toki on mukana, mutta sitäkin värittää kertojan luonne, tietty suorapuheisuus ja toisaalta välittyvä näkemys että ei tämä Olga nyt niin ihastuttavan viisas ja hyvä ollut, joskus hyvinkin kyseenalainen. Ennemminkin kiinnostava oli kuinka piirteet, suhteet ja ongelmat välittyvät sukupolvelta toiselle, joskus samoina ja joskus vastareaktioina, Olgan hankaluudet oman äitinsä kanssa (ja innokkuus syyttää tätä) heijastuvat Olgan tyttären hankaluuksina (ja innokkuutena syyttää tätä) ja ilmeisesti myös tyttärentyttären...tämä viesti tyttärentytärelle on ehkä vähän epämiellyttävää ("tulet sekaisin olevasta suvusta ja luultavasti toistat itsekin samat virheet") mutta ehkä sitten kuitenkin tarpeellista.
Tuon ympärillä oli sitten niitä "seuraa sydämesi ääntä"-juttuja, populaareja fiilistelyjä, ihan tarpeeksi, kiitos vaan.

En nyt mitenkään ihastunut tähän, oli se parempi kuin pelkäsin ja ihan leppoisasti luettava mutta ilman Frau, Signora & Bibi -haastetta en olisi varmaan tähän tarttunut eikä sekään nyt niin suuri menetys olisi ollut...

17.6.17

Alexandra Berková - Magoria

 

Hmm hmm hmm.
Varsin merkillinen oli tämä Alexandra Berkován kirja (suomennos ja loppusanat Eero Balk), satumaista allegoriaa kerrottiin proosarunouden keinoin. Alaotsikko kirjalle on "tarina suuresta rakkaudesta", ja kirjan läpi kulkeva juonne onkin Kalvosiiven ja Yrjänän rakkaus, joka päätyy kuitenkin ongelmiin kun Yrjänä katoaa, Kalvosiipi sitten vaeltaa seurasta toiseen etsimässä Yrjänää ja sitten kun tämän löytää niin...
Toisena isona tarinana on Jotaarkan nouseminen yhteiskunnan poliittisessa arvoasteikossa kun aiempi naisyhdistyksen johtaja Janinka katoaa.

Kirja on kirjoitettu kommunistisen Tsekkoslovakian vedellessä viimeisiään vaikka se vasta 1991 julkaistiinkin ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyi suomeksi, ja, no, se on luonnollisesti kirjan aiheena (Magoria on maan nimi, suomeksi ilmeisesti lähellä olisi "Hölmölä"). Kerrontaa kuitenkin lainaillaan enemmän satuperinteestä, kiin kansansaduista kuin taidesaduistakin: läheinen yhteys oli Andersenin Lumikuningattareen, ja tätä lukiessa päässä kummitteli myös Pessi ja Illusia ja jotenkin mielikuvani Jotaarkasta näytti kovasti muumien Vilijonkalta (ja kirjailija ajoittain puhuttelee lukijaa "rakkaat lapset", vähän kuin Vaculikin Marsut, ja onhan Tsekkoslovakia ollut mm. lastenanimaatioiden merkkimaita).
Kerronta on tosiaan lähinnä proosarunoutta, eli osin aikamoista "mitäköhän minä oikein tässä luen"-vetoa ja osin ilahduttavan kauniita ilmaisuja (ja mukana on puhutun kielen klangia, eli tämä voisi kuulostaa hyvältä ääneen luettuna). Kääntäjä Balk ei oletettavasti ole alkutekstille orjallisen uskollinen vaan nimenomaan suomentaja.

Tällaisiin teoksiin inspiroi Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste.

Niin: Jotaarkka haaveilee nousevansa Liejukauno Tonkion rinnalle, ja se, että häntä on mahdoton tuhota, olisi myös Jotaarkan rauhan tae. Jotaarkka aavistaa jotenkin, että Tonkio ja hän - että he kaksi yksinkertaisesti - eh, voimakkaita tunteita on vaikea ilmaista sanoin - että he yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, no - ja tulihan se sanotuksi. Jotaarkka lehahtaa purppuraiseksi: niin: Tonkion rinnalla hän punastuu kohti korkeampia päämääriä...
*
Erotamme aikamme modernissa ajattelussa kolme perussuuntausta, nimittäin: kenoon, hyssynmyssyyn ja alakautta koukaten:
teesi: ihminen oppii virheistään.
antiteesi: yksikään oppinut ei ole tipahtanut taivaalta.
synteesi: joka erehtyy, on oppinut, pääsee taivaaseen eikä tipahda.
(ennen kuin professori ehtii loppuun asti, hänet nappaa nokkavarpunen)

15.6.17

Lucius Apuleius - Kultainen aasi

Antiikin romaanien harvalukuisesta mutta olemassaolevasta joukosta tämä Apuleiuksen teos lienee kuuluisimpia, ja varhaisin latinankielinen esimerkki (suomennos J.A.Hollo)
Tarinana tämä on polveilevan episodimainen: kertoja Lucius saapuu kaupunkiin ja sattuu hassuja tapahtumia, sitten hän uteliaisuuttaan haluaa nähdä taikuutta ja muuttuukin aasiksi, ja sitten vasta hassuja alkaakin tapahtua joko itselle, tai sitten osuu paikalle kun joku kertoo juttua, eli sisätarinoita riittää. Tiedossa on että ruusuja syömällä muuttuisi takaisin ihmiseksi mutta eihän nyt liian helposti sopivia ruusuja löydy, sitä ennen vaihdetaan omistajaa monta kertaa.

Periaatteessa jonkinlaista henkistä kehitystä monenlaisten koettelemusten kautta Lucius saa, mutta yleisluonne on kuitenkin sen verran satiirinen, että liian moraaliseksi ei mennä. Siinä missä aiemmin lukemassani Kallirhoessa on jonkinlaista kokonaisuuden pyrkimystä, tämän episodiluonne ja satiirisuus viittaa enemmän myöhempään veijariromaanien joukkoon, jotka luultavatsi ovat vaikutteita ottaneet, niin Lazarillo de Tormes kuin lukemani Alain-René LeSaget. Myös Boccaccio lainaili joitain juttuja Decameroneen ja Shakespearekin mahdollisesti tämän teoksen tunsi...kirjan keskellä oleva laaja sisätarina Eroksesta ja Psykhestä on myös itsenäisenä tunnettu.

Renessanssin jälkeiset vuosisadat ovat sen sijaan suhtautuneet teokseen hieman epäluuloisemmin, kun runsaan maagisen aineksen ohella jutut yltyvät usein aika roiseiksi, sen verran että nykylukijoistakin herkemmät voivat suhtautua varauksella (olisin siis voinut säästellä teosta paitsi klassikkohaasteeseen myös pride-viikolle).
Hauska teos tämä kuitenkin on.

13.6.17

Rex Stout - Puuttuva lenkki


Nämä Rex Stoutin kirjat ovat oikein rattoisia dekkareita luettavaksi silloin tällöin, tämä on viides lukemani ja tähän mennessä teokset ovat olleet varsin tasalaatuisia (ja sallivat sarjan lukemisen lähes satunnaisessa järjestyksessä, tämä on taas alkupäätä, kolmas Nero Wolfe -kirja), vaikken näitä useampia haluaisikaan lukea peräkkäin.

Tällä kertaa muuan firman pomo pyytää Nero Wolfea selvittämään firmassaan tapahtunutta huomattavan rahasumman katoamista, pääepäiltynä nuori sähkevirkailija Clara Fox. Mutta esiselvitysten aikaan viehättävä neiti Fox tuleekin Wolfen luo ja haluaa palkata tämän selvittämään toista juttua, 40 vuoden takaista merkillistä velkajuttua...Wolfe punnitsee tilannetta hetken ja ottaa neiti Foxin asiakkaakseen, ja tästä alkaakin sitten varsin monimutkaiseksi yltyvä rikossarja jossa hyvinkin erilaiset tapahtumat liittyvät yhteen...

Sarjan perusasetelma on paikallaan, Nero Wolfe oleskelee kotonaan ja pyörittää sieltä käsin tapahtumia, kirjan kertoja Archie Goodwin hoitaa tai delegoi ison osan jalkatyöstä, ja kirjan nautittavinta osuutta ovat juuri näiden kahden persoonan yhteispeli ja hyvät henkilöhahmot muutenkin: juoni yltyy tässä tavallista monimutkaisemmaksi ja toisaalta epäilyni kohdistuivat kyllä myös oikeaan henkilöön, joskin loppunäytöksessä toki on selvitettävää tarkalleen mitä tapahtui ja miten se osoitetaan (Wolfe sopii luontaisesti tuollaisiin parlour sceneihin, koska ei koskaan kovin kauaksi parlourista poistu).

Tämä oli ensimmäinen Stout jonka luin suomeksi, aiemmat englanniksi, ja, no, alkukielellä olen pitänyt tuosta Archie Goodwinin hivenen naljailevasta, idiomaattisesta puheesta joka pysyy kuitenkin pääosin ymmärrettävänä, ja toisaalta tuontyyppinen kieli alkaa nopeasti tökkiä suomennoksissa, minusta sitä on todella vaikea saada kuulostamaan luontevalta. Joten olen liian niuho Reijo Kalvaksen käännökselle (mukana on myös muutama hämärä fraasi jossa jäin ihmettelemään mitäköhän ne tarkoittivat tai miten sanottiin alkukielellä...). Ja takakannen kirjoittajakin laittaa omiaan, "syvässä etelässä tapahtunut brutaali lynkkaus" = toteuttamatta jäänyt hirttotuomio Nevadassa.
Lisää Stoutia tullen lukemaan kun taas huvittaa, mutta taidan keskittyä lukemaan niitä englanniksi.

Sopivasti ajoitettu kirja dekkariviikolle, ja sainpahan viimein Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 24. Kirjassa selvitetään rikos.

12.6.17

Lucius Shepard - Kalimantan

 

Barnett, kaakkois-Aasiassa asuva britti (Kalimantan on Borneon saaren Indonesialle kuuluva osa) kertoo tarinaa MacKinnonista, amerikkalaisesta joka on Kalimantaniin saapunut öljy-yhtiön leipiin mutta kun tämä sotkeentuu myös huumekauppaan niin Barnett, jonkinlaisesta säälistä, toimittaa tämän piiloon sisämaahan.
MacKinnon ravistaa edellisen huumeriippuvuuden pois mutta tutustuu paikallisten tarjontaan ja kehittää edelleen voimakkaampaa versiota yhdestä, mutta tämä rohto tuokin ihan uudenlaisen kosketuksen henkimaailman kanssa...

Lucius Shepardin scifi-fantasia-teoksessa (suom. Eero Mänttäri) viittaillaan Conradin Pimeyden sydämeen mutta happoisempana versiona, ja kun osin vaellellaan myös muuttuvassa ja erikoisessa henkimaailmassa ja liittoumat ja vihollisuudet henkilöiden välillä (joihin kuuluu myös hollantilainen Tenzer ja paikallisen naisshamaanin henki) ovat kovin epävakaista ja muuttuvaista sorttia. Ei siis kirja selkeyden rakastajille, ja muutkin joutuvat ehkä antamaan joissain kohdissa mennä että asioita nyt tapahtuu, mutta noin suunnilleen tästä kyllä juonikuvio löytyy, ja ehkä ainesta laajemmillekin pohdinnoille.
Yksi ajatus jota pyörittelin oli kuinka Shepard kommentoi siirtomaavaltoja, edustettuina ovat alueella toimivat vanhemmat britti ja hollantilainen ja nuorempi amerikkalainen (ranskalaiset, espanjalaiset, kiinalaiset ja japanilaiset on jätetty sentään pois) ja natiivi-waidanin ohella nämä päätyvät myös edustamaan omia kansallisuuksiaan...
En nyt mitenkään ihastunut mutta kivuttomasti luettava tämä kuitenkin oli (kun ei liikaa joka yksityiskohtaan tarttunut).

Kirjasta on blogannut myös Mikko, ja tapahtumapaikkansa puolesta tämäkin sopii Kukko kainalossa -lukuhaasteeseen.

11.6.17

Kesäretkellä Kuopiossa

Terveisiä aurinkoisesta Savosta!
Paikalliset kirjabloggarit kutsuivat kesävierailulle, ja kun matkat sain järjestettyä niin pitihän lähteä, kun viimeksi Savon suunnalla olen ollut joskus opiskeluaikoina...
Lähdettiin Arjan kanssa aamuseitsemän tienoilla Helsingistä matkaan, säätila oli jo lupaavan kesäinen ja oli sitä melkein koko matkan ajan (jossain Heinolan tienoilla oli vähän sadetta ilmassa). Matkanteko sujui reippaasti, kahdentoista aikaan ylitetään Kuopion raja, ja 12.15 löydämme sovitulle tapaamispaikalle Ison hautausmaan parkkipaikalle, joita meitä jo odottaa Amma, Tuulevi ja kirjailija Marja-Sisko Aalto (Joanna liittyi joukkoomme vähän myöhemmin).

Ensimmäinen vierailukohde on Minna Canthin hauta, jonne jätimme kukkatervehdyksen.

Retkeä jatkettiin Canthin seurassa: sää oli mitä suosiollisin joten aseutuimme Minna Canthin puistoon piknikille.


Täällä otettiin virtuaaliyhteys Antti Heikkiseen, joka oli sen verran kiinni Tuntemattoman sotilaan teatteriharjoituksissa ettei paikalle fyysisesti päässyt, mutta kertoi näytelmästä ja muista tekemisistään, myös tulevasta kirjastaan Mummosta (kuulemma kunnianosoitus vanhemmalle suomalaiselle maalaisnaiselle).


Tämän jälkeen Marja-Sisko Aalto kertoi omista kirjoistaan, historiallisista murroskohdista juontuvista dekkareista, Lapin sodasta tai Karjalan ortodokseista 1500-luvun lopulla (kun aikaisemmin olen merkkivuotena kaipaillut reformaatioon liittyviä kaunokirjoja, niin ilmeisesti Ikoni aiheesta ammentaa. vaikka nykyaikaan sijoittuva dekkari onkin). Ja vähän kaikesta muustakin, keskustelu vaelteli leppoisasti puistossa istuskellessa.

Piknikiltä siirryttiin syömään (nälästä ei siis reissulla kärsitty) kirjallisuushenkisesti Isä Camillo -ravintolaan, jossa bloggaajajoukkoon liittyi seuraava kirjailija, Marko Kilpi.



Puheena oli tuore Undertaker jossa kirjana on kuitenkin tv-sarjan rakennetta, kirjojen ja tv-sarjojen kirjoittaminen ja kustantaminen (ja konsultit, ne konsultit) ja muut rönsyilevät aiheet: niin Kilven kuin Aallon kanssa aiheiksi tulivat luonnollisesti myös kirjailijuuden ja toisen ammatin, poliisin tai papin, yhdistyminen. Juttua riitti täälläkin, ja ruokakin oli hyvää.

Ilma alkoi iltapäivällä käydä jo hieman hautovaksi, kun aloimme valua kohti linja-autoasemaa: matkalla käytiin vielä pikaisesti yksillä ja sitten Onnibussin kyytiin kello kuudeksi, ja takaisin kotia kohti: Kampissa oltiin hieman yhdentoista jälkeen illalla, ja vaikka väsyneenä tunsikin matkustelleensa, niin reissu oli mitä parhain: kiitos Amma ja Tuulevi järjestelyistä, Arja ja Joanna seurasta, kirjailijat kiinnostavista jutteluista ja Kuopio viehättävästä miljööstä ja hyvästä säästä. Toivottavasti näemme taas ensi vuonna.

(nyt lähden seuraavalle piknikille, kesäkuun viikonloput ovat aktiviteetteja täynnä)

8.6.17

A.E.Ingman - Rimpisuon usvapatsas

 

Kovin laaja ei ole Alfred Emil Ingmanin tuotanto, neljä kirjaa vuosilta 1915-17 ja tämä esikoinen ilmestyi kun kirjailija oli jo hyvän matkaa päälle viisikymppinen, mutta jonkinlainen asema suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kuitenkin löytyy (huomasin että SKS on kymmenisen vuotta sitten julkaissut uusintapainoksen tästä alkuperäisessä kieliasussa, tähän NTK-painokseen ja sen uusintapainoksiin on kieltä korjaillut Pentti Huovinen: Ingman kirjoitti suomeksi vaikka olikin varsinaisesti ruotsinkielinen).

Kirjana tämä ottaa hieman vaikutteita Robinson Crusoesta, vaikka Lappiin sijoittuukin: pääosassa aikuisuuden kynnyksellä olevat pojat Matti ja Jussi kuulevat tarinaa laajan Rimpisuon yllä leijuvasta merkillisestä sumupilvestä, ja alueen kuuluisasta vaikeakulkuisuudesta huolimatta päättävät lähteä katsomaan miten sellainen voi muodostua olosuhteissa joissa ei sellainen pitäisi olla mahdollinen, ja jatkavat sitten maailmalle töihin...mutta kun Rimpisuon keskellä oleva saari vaikuttaa kiinnostavalta ja mukavaltakin niin päättävät jäädä asuttamaan sitä ainakin tulevaksi vuodeksi, ja loppuosassa kirjaa sitten eletään erämaassa ja tutkitaan seutuja (mm. sen usvapatsaan syntyä).

Jos syvällistä psykologista otetta kaipaa niin suosittelen enemmän suunnilleen mitä tahansa muuta kirjaa, tässä päähenkilöillä on nimet eikä sitten paljoa muuta, ja keskeisimmällä sivuhenkilöllä, vanhalla ukolla joka suosta ja patsaasta kertoo, ei ole edes nimeä: tässä kirjassa keskitytään olennaiseen, eli Erämaassa Seikkailemiseen, ja siihen kuuluu sellainen mutkaton toveruus mitä tässäkin kirjassa kuvataan. Erämaakirjallisuus näin runsaalla painotuksella ei ehkä ole suosikkiaiheitani, mutta...

Näkemämme ei voinut olla todellista; sen täytyi olla uusi ansa, vaarallisempi kuin mikään aikaisemmista. Jos pakenemme emmekä yritä päästä selville tuollaisista kielletyistä salaisuuksista, voimme ehkä pelastua hengissä, kunhan vain purjehdimme ensi tilassa tästä taikasaaresta.

Ingman kehittelee kyllä hyvin merkillistä paikkaa tästä Rimpisuosta, joten vaikka kirja on monella tapaa hyvin, no, konkreettinen, on sen realismi varsin joustavaa. Anakronistisesti kirjan aikana mieleen tuli että tässähän on aika mallikas pohjustus H.P.Lovecraftin tyypillisille Cthulhu-tarinoille, minä hetkenä hyvänsä suosta nousee shoggotheja tai saaren luolasta Shub-Niggurathin palvontapaikan luota löytyy Necronomicon...nämä eivät tässä muodossa tietenkään aktualisoidu, mutta kovinpa vihjaa Ingman, kovinpa vihjaa. Myöhemmän kulttuurikerrostuman läpi tämä vanhempi teos kyllä näyttää hieman erilaiselta (enkä pitäisi lainkaan mahdottomana, että Suomeen sijoittuvia Cthulhu-tarinoita kirjoittaneet S. Albert Kivinen ja Boris Hurtta olisivat Ingmaninsa lukeneet, pitäisi ainakin).