17.10.17

Emmanuil Kazakevitš - Sininen vihko (ja lukemisesta yleensä)


Taas ollaan kuriositeettiosastolla, tämä Emmanuil Kazakevitšin pienoisromaani on niitä Neuvostoliiton puolella painettuja suomenkielisiä teoksia, joita olen pari aikaisemminkin lukenut, mm. Leningrad - Ost-Berlin-haasteeseen.

Kirjan tapahtumatkin sijoittuvat osuvasti paria kuukautta päälle sadan vuoden taakse, loppukesään 1917 jolloin Vladimir Iljits Lenin oleskeli piilopaikassa Karjalan kannaksella ja suunnitelmat vievät kohti työläisten vallankumousta.

Ei tässä kauheasti tapahdu, enemmän keskitytään henkilökuvaan, niin pienessä maalaismajassa asuvaan ja uutterasti työskentelevään Leniniin kuin tätä ympäröiviin ystäviin, piilottelijoihin. Maailman kaikuja kuuluu runsaasti niin sanomalehtien kuin vierailijoiden puheiden perusteella mutta niistä kuullaan vain toisen käden tietoja, kunnes olisi taas aika itse tarttua toimeen...paljon on puhetta monenlaisista toimijoista, joita en niin hyvin tunne kun en ole perehtynyt Neuvostoliiton syntyyn, jostain mensevikeistä olen just ja just kuullut mutta monet muut olivat tuntemattomia...ja näiden ja muiden poliittisten puheiden välissä sitten sirotellaan sitten vähän luontoidylleja yms.

Eihän tämä nyt siis mitenkään hyvä kirja ole, Kazakevitš kirjoittaa henkilökuvaa joka menee reippaasti hagiografian puolelle ja muidenkin henkilöiden laatu korreloi selvästi oikeaoppisuuden kanssa, eli vaikka henkilökeskeisesti kirjoitetaankin niin ei tässä tavatonta psykologista syvyyttä nyt niin harrasteta. Tällainen jokseenkin pompöösi tendenssityyli on kuitenkin minusta jotenkin viehättävää ainakin kohtuullisen pieninä annoksina...

Tässä muistelen kuitenkin pari viikkoa sitten bloggaamaani Friedebert Tuglasin kirjaa, ja sen sitaattia "Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää."

Joku voisi ehkä tässä vaiheessa kysyä että miksi minä tällaisia kirjoja oikein luen (ja sen suuntaisia kysymyksiä olen joskus vähän kuullutkin), jatkan siteeraamista, ensin lisää Tuglasia:
"Tottakai sulkeisjärjestystä on hyvä harjoitella. Mutta jos kaksi ihmistä siviilissä tekee samaan aikaa saman liikkeen, se tuntuu jo koomiselta.
Ajattelussa on samoin."


Ja aiemmin esittämääni lainausta Papinin Gog-kirjan postauksessa, sitaatti C.S.Lewisin esipuheesta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin:
"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 


Moneen kertaan on kuullut väitettävän että kirjallisuus, erityisesti kaunokirjallisuus, kasvattaisi lukijan ymmärrystä toisten ihmisten elämistä, näkökulmista, kokemuksista ja ajatuksista ja näin edistäisi empatiaa. Joskus on esitetty kirjallisuusharrastajien ja -ammattilaisten keskusteluja todisteeksi että tämä ei pidä kovin hyvin paikkansa.

Mutta eihän lukeminen itsessään mitään auta jos ei oikeasti lue kirjoja jotka menevät oman kokemuksen ulkopuolelle, muutenhan sitä vain rakentaa päänsä ympärille kaikukammiota jossa vahvistaa omaa kokemustaan, omia ajatuksiaan, omia mielipiteitään ja kehittää pahimmillaan ehkä illuusion että mitään muuta ei olekaan, että maailma on juuri sellainen kuin millaiseksi sen kuvittelen.

Tämä pätee tietysti myös laajemmalla yhteisön tasolla: tietyn hetken kirjallisuus rakentaa oman aikansa mallia, yleisesti hyväksyttyä paradigmaa. Näin tekee erityisesti suosittu kirjallisuus mutta vähemmänkään suosittu ei ole tästä vapaa. Ei myöskään käännöskirjallisuus, koska mallin sisällä päätetään mikä kirja käännetään ja julkaistaan, ja nämä kirjat ovat siis suurelta osin mallin mukaisia.

Ymmärrän kyllä kirjallisuuden (ja muunkin taiteen) merkityksen oman identiteetin rakentamisessa, erityisesti nuorissa tämä on tärkeä prosessi, ja samoin kirjallisuuden avulla voi jäsentää vallitsevaa ajankuvaa. Mutta samalla pidän epäterveenä loputonta identiteetin rakentamista ilman sen haastamista, ja myös vallitseva paradigma on ajoittain hyvä kyseenalaistaa tutustumalla johonkin ihan muuhun.
Helppo tapa toteuttaa tämä on lukea vääriä kirjoja, kuten vaikkapa tällaisia vanhoja teoksia joita ei normaalisti enää lueta.
(Sen verran kompromettoin että suosin kirjoja joita nimitän B-sarjan klassikoiksi, kirjoja jotka ovat joskus olleet arvostettuja mutteivät ole enää, tai ovat tunnettuja jossain kulttuuripiirissä mutteivät muualla, koska tämä kuitenkin kertoo jonkinlaisesta kirjallisesta laadusta).

Lukijana luokittautunen "paranoidiksi lukijaksi", ja saatan ehkä etsiä kirjallisuudesta ymmärrystä ja totuutta, mutta yhtä lailla apofaattisuuden kautta. Sinisessä vihossa on paljon arveluttavaa, kyseenalaistettavaa ja historian hylkäämää, mutta negaation vuoksi juuri siihen voinkin luottaa.

--------------------
Tämä on vähän rajatapaus Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun keisarikunnan alueella pysytään, mutta maanpakolaisuuden mekaniikka on kuitenkin sen verran vahvasti mukana että menköön.

14.10.17

Helsingin kirjamessut lähestyvät


Kun Turusta on selvitty niin onkin aika alkaa valmistautua Helsingin kirjamessuihin, jossa on aikomus seikkailla tänäkin vuonna (viimevuotisia kokemuksia täällä ja täällä ja täällä).

Ohjelmalehteä on taas selattu ja kiinnostavia juttuja poimittu muistiin. Tällä kertaa ohjelma onkin vähän väljempi, vuoden Suomi-teema ei tuo olennaista lisää ohjelmaan kun aiheeseen sopivia juttuja olen ei-temaattisestikin bongaillut joitain ohjelmiini, ja muutaman kiinnostavan jutun voi myös jättää väliin kun olin niitä jo kuulemassa Turussa, vaikka niissä ehkä jotain uutta/eri asiaa tulisikin (esim. pari aihetta saa nyt 30 minuuttia 20 minuutin sijaan).

Mutta tällä kertaa muodostuukin siis tärppilista jossa on teoreettisesti mahdollista jopa ehtiä suureen osaan juttuja, vaikka taas kerran suhtaudunkin suht rennosti ohjelmaan, menen osaan ja flaneeraan messuilla muuten vaan ja saatan satunnaisesti päätyä kuulemaan muitakin juttuja jos sattuu kivasti kohdalle.

Torstai
11.00-11.30 Minna Canth: Lajivirren laulamaa - Kalevala ja kirjallisuus
12.30-13.00 Mika Waltari: Kääntäjäkeskustelu
13.30-14.00 Takauma: Hyppysellinen tiedettä
14.30-15.00 Takauma: Tieteelliset menetelmät ja pyhien jäännösten tutkimus
18.30-19.00 Minna Canth: Kielletyt levyt - sata vuotta musiikin sensuuria

Perjantai
15.30-16.00 Aino: Suomalainen mytologia ja kansanperinne nykyajan kaunokirjallisuudessa
16.00-16.30 Kirjakahvila: Missä kirja-alalla mennään
16.30-17.00 Takauma: Muinaisuutemme jäljet
17.00-17.30 Takauma: Arkeologiaa pyhillä paikoilla

Lauantai
11.30-12.00 Katri Vala: Suomalaisuuden monet myytit
12.00-13.00 Kullervo: Parnasson kirjallisuuskeskustelu
14.00-14.30 Takauma: Suomen kirjailijaliitto esittää: Runouden uudet valtatiet
17.00-17.30 Mika Waltari: Sauna suomalaisessa kirjallisuudessa
17.00-17.30 Kullervo: Myrkkyjen maailma

Sunnuntai
10.30-11.00 Aino: Vuoden kristillinen kirja
11.00-11.45 Olohuone: Runosunnuntai: Sadan vuoden runokirjat
14.30-15.00 Takauma: Suomen kirjailijaliitto esittää: Kirjallisuuskritiikin kapeneva tila

Vaikka nyt olenkin merkinnyt tärpit myös perjantaille, se saattaa jäädä kuitenkin kokematta, suunnitelmissa on pyöriä messuilla lauantaina ja sunnuntaina ja luultavasti myös torstaina.

Olen myös lupautunut hengailemaan perinteisellä bloggaajapisteellä Boknäsin osastolla lauantaina ja sunnuntaina siinä neljän maissa, saa tulla tervehtimään (ja tervehtiä saa toki muuallakin jos näkee, itsehän olen usein niin puusilmä että näen messuilla vain kirjoja, ihmiset saattavat jäädä huomaamatta).

Nähdään messuilla!

13.10.17

Stig Dagerman - Sleet

 

Pari vuotta sitten luin Stig Dagermanin romaanin Äidin varjossa, ja vaikken nyt ihastunutkaan niin uteloitti kuitenkin sen verran että vastaan tullessa otin luettavaksi tämän novellikokoelman, 12 novellia 40-luvulta.

Dagerman nimitti journalismia taidoksi tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista: ei kirjoiteta nälästä vaan siitä kuinka nälkä on johtanut väkivaltaiseen kapinaan tms. Dagermania kiinnistaa enemmän nälkä, tai pelko, ahdistus, häpeä, yksinäisyys, usein lapsen näkökulmasta. Paljoa ei välttämättä tapahdu (parissa novellissa niin vähän että en oikein saanut niihin edes mitään otetta), pelataan taskushakkia, mennään ulos juhannusaattona, piilotetaan eväsvoileipien suolalihaa ja kurkkua, odotetaan juoppoa isää kotiin, mutta merkityksensä noissa tapahtumissa kuitenkin on.

When you're the child of a small family farmer, your back grows crooked already at an early age from you trying to bear as much on it as the grown-ups. It's only fitting that we bear their burdens, seeing as we already wear their outgrown clothes and speak their castoff words. Our haunches burn from the strain of trying to keep pace with their long strides. It's not easy walking in these grown-up shoes, no sir. But it's what we've got to do, 'cause being children is a choice we've never really had.

Kovin iloisia kertomuksia nämä eivät ole, mutta lämpöä ja ymmärrystä niissä kuitenkin harjoitetaan (jopa viimeisen, pisimmän, novellin 'Where's My Icelandic Sweater?' Knut on yhtaikaa varsin rasittava ja sympaattinen henkilö...), ja Dagermanin ilmaisussa on kyllä myös eleganttia purevuutta...

Kirjan aloittavassa To Kill a Child -novellissa sen sijaan tapahtumat ovat keskeisiä ja dramaattisia. Alunperin tilaustyönä liikenneturvallisuuskampanjaan ajonopeuksien laskemiseksi tehdyssä novellissa on mittaa vain neljä sivua, mutta silti siinä kuvataan piinallisen tarkasti erästä kesäistä sunnuntaiaamua, kuinka lapsi lähtee lainaamaan sokeria naapurista ja mies ajaa autoa, mielessä merenranta.

Mutta "[b]ecause life is constructed in such a merciless fashion, even one minute before a cheerful man kills a child he can still feel entirely at ease, and only one minute before a woman screams in horror she can close her eyes and dream of the sea, and during the last minute of that child's life his parents can sit in a kitchen waiting for sugar[...]"

Tämä kirja kuuluu siis Novellihaasteen II piiriin.

11.10.17

Penelope Fitzgerald - Human Voices


Tämä sopii hyvin muiden lukemieni Penelope Fitzgeraldin romaanien joukkoon, taas kerran kuvataan hieman eksentrisen ihmisjoukon muodostamaa mikroilmastoa, paikka, aika ja ihmiset vain vaihtuvat. Edellisissä ollaan oltu saksalaisromantikkojen, Thamesin asuntolaivojen, British Museumin Tutankhamon-näyttelyn ja pikkukaupungin kulttuuripiirien parissa, nyt asetutaan BBC:n Broadcasting Houseen toisen maailmansodan aikaan. Kirjailija itse työskenteli paikan päällä, joten jotain ammennetaan omista kokemuksista...

BBC pyrki sodan aikana korostamaan riippumattomuuttaan muista valtiollisista instansseista ja niiden kontrollista: liialliseen sotasensuuriin ei haluta alistua ja tapahtumista pyritään raportoimaan niinkuin ne tapahtuvat.

Broadcasting House was in fact dedicated to the strangest project of the war, or of any war, that is, telling the truth. Without prompting the BBC has decided the truth was more important than consolation, and, in the long run, would be more effective. And yet there was no guarantee of this. Truth ensure trust, but not victory, or even happiness.

Tämä riippumattomuus näkyy muutenkin, sota rajoittaa muutenkin toimintaa kun pommitusten vuoksi kaikki henkilökunnan jäsenet eivät välttämättä aina poistu työpaikaltaan vaan heidät majoitetaan BH:ssa, ja moni on myös siinä määrin omistautunut työlleen että sen tekeminen hyvin on tärkeää ja muista ei niin väliä (dramaattisen puheen aikana äänitarkkailija huolestuu vain äänentoiston laadusta, mitä sanotaan ei ole tärkeää).
Ja yhteisö koostuu tietysti yksilöistä, ja näistä parin osaston väkeä kuvataan sellaisina kuin he työssä ovat: Fitzgerald rajaa näkökulmaa, henkilökuvista ei tehdä kokonaisia mutta silti paljon mahtuu BH:n seinien sisälle.

At that precise moment, while the juniors were eating their dessert at Prunier's, Annie fell in love with RPD absolutely, and hers must have been the last generation to fall in love without hope in such an unproductive way. After the war the species no longer found it biologically useful, and indeed it was not useful to Annie. Love without hope grows in its own atmosphere, and should encourage the imagination, but Annie's grew narrower. 

Saattaa olla että pitäisi olla britti saadakseen tästä enemmän irti, BBC-suhdetta ei ole ja muutenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi: varsinaista juontakaan ei ole joka ohjaisi lukemista mutta tyyliltään Fitzgerald tietysti on erinomaisen nautittava.
Näkökulma on myös kiinnostava, onkohan Suomessa tehty vastaavaa tiedonvälitykseen keskittyvää sotaromaania tehty. Tai vaikka viihdytysjoukoista tai muista vastaavista (faktapuolelta olen jotain nähnyt ja olemassaolosta myös jotain kuullut).

10.10.17

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vihaiset koirat


Kyllä kirjamessujen ohessa tuli jotain luettuakin, otin matkalukemiseksi mukaan dekkarin sarjasta josta olin lukenut ensimmäisen osan alkuvuonna ja se kiinnosti tarpeeksi että nyt toisenkin osan luin. Ja varmaan tulevaisuudessa kolmannen.

Alkuasetelma lähtee edellisen jäljistä, uusi hieman triviaalilta näyttävä tapaus tipahtaa barcelonalaispoliisi Petra Delicadon ja työparinsa Fermin Garzónin käsiin: tuntematon mies makaa tajuttomana sairaalassa pahoinpitelyn jälkeen, ja pitäisi selvittää kuka hän on (ja sen jälkeen tietysti mitä on tapahtunut). Vähän ajan päästä mies kuolee joten rikosastekin nousee murhaksi, mutta juttu ei olekaan helppo kun henkilö on ollut varsin etäinen ja erakkomainen, henkilöllisyyden selvittäminen vie jo oman aikansa, samoin mitä mies on tehnyt viime vuosina ja keitä tuntee että on päätynyt tuolla tavalla hakatuksi...no, pikkurikollisuutta on harrastettu paljon ja siihen liittyviä pikkujuttuja keriytyy auki, mutta pääjutussa meneekin koko kirjan mitta. Mutta tapahtumat liittyvät koiriin...

Toisena sisältönä on sitten Petran ja Ferminin yhteistyö ja siviilielämän ponnistukset, kummallekin tulee romansseja omalla tahollaan.

Teos on erinomaisen sujuvasti etenevä ja siinä mielessä "täyttää paikkansa" ja mieleen tulee yhä Leena Lehtolaisen Maria Kalliot, mutta eri suuntaankin mennään enkä ole ihan vakuuttunut että monet erot tapahtuvat oikeaan suuntaan.
Sarjallisuus tuntuu sen verran että Petran ja Ferminin henkilöihin ja näiden keskinäiseen suhteeseen pääseminen vaatii edellisen osan lukemista, mutta iso osa kaikesta muusta siinä kirjassa olevasta vaietaan pois, ikään kuin sitä ei olisi: työpaikalla ei tehdä oikein muuta kuin keskitytään juuri tähän juttuun, jolloin poliisityön arki ei oikein elä. Ja sivuhenkilöt vaihtuvat täysin: edellisessä osassa varsin näkyvät (hieman rasittavassakin määrin) Petran ex-miehet vaietaan tässä täysin (olemassaoleviksi mainitaan mutta ei edes nimiä mainita) eikä muutakaan ulkopuolista jatkuvuutta ole, Giménez Bartlett kirjoittaa henkilöitä muttei kovinkaan selkeää maailmaa.
Samoin niin Petran kuin Ferminin persoonasta on tasoiteltu suuremmpia särmiä pois, ensimmäisessä osassa olivat ristiriitaisampia ja sillai kiinnostavasti ärsyttävämpiäkin.
Dekkarijuonessa riitti käänteitä mutta eteneminen oli kuitenkin varsin selkeää, aika ison osan arvasinkin jo hyvissä ajoin (ja kirjan nimi antaa jo vihjeitä ja takakansi sanoo jo varsin suoraan yhden koukun jota oikeasti kirjassa pantataan viimeiselle kolmannekselle).

Monin tavoin kirja siis tuntui hyvin sulavalta ja siloitellulta, vähän liiankin. Se täytti erinomaisesti tarkoituksensa mutta en ole ollenkaan varma onko sarja menossa hyvään suuntaan, seuraava osa kertonee lisää...
Ja joka tapauksessa tästä saa osuman Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen.

9.10.17

Turun kirjamessut, sunnuntai


Vietin Turun kirjamessuilla koko viikonlopun, vaikka sunnuntaina alkoikin hiipiä messuväsymys, kroppa alkoi huomautella että en ole nukkunut ihan optimimäärää viime öinä ja syönytkin vähän epätyypillisessä rytmissä...mutta kun on lähdetty niin ollaan sitten, ja kyllähän se pahin väsymys taas rapisi pois.

Päivä tosin alkoi toisessa messussa, vieläpä kirkon nimikkopyhimyksen, pyhän Birgitan, juhlapyhänä. Isä Peter vietti aamumessun, jossa ei vielä kauheasti väkeä ollut (kun on tottunut Henkan väkimääriin), varmaan sitten myöhempään päämessuun tuli enemmän.
Tämän jälkeen suuntasin taas messukeskukselle.

Sunnuntaina messuilla oli paljon spefiohjelmaa, jopa runsaaseen päällekkäisyyteen asti (usein pari kolmekin samanaikaista juttua jotka luultavasti vetoaisivat samaan yleisöön), ja samoin messuilla liikkui varsin näyttäviin cosplay-asuihin pukeutunutta väkeä. En napsinut heistä kuvia, joku muu varmasti niin teki.

Päivän ensimmäisenä puheena Tuomas Aitonurmi ja Reetta Saine puhuivat kirjavinkkauksesta, yleisesti mistä on kyse ja miten sitä tehdään ja kenelle, ja muutamin esimerkein (joista yhdestä kuulin lisää myöhemmässä keskustelussa).

Tämän perään tuli keskustelua klassikoiden kääntämisestä ja nimenomaan uudelleenkääntämisestä, puhujina Kersti Juva (mm. Nalle Puh, Shakespearea, Ylpeys ja ennakkoluulo) ja Paavo Castrén (Ilias ja Odysseia) ja kesken keskustelun yleisön joukosta värvätty Juhani Lindholm (Vänrikki Stoolin tarinat, Robinson Crusoe ja tuleva Huckleberry Finn).
Juttua riitti hyvin ja viehättävänä esimerkkinä tuli Gottlundin parinsadan vuoden takaista savolaisvoittoisella kielellä kääntämää Iliasta. Sinänsä ajatusta kielen vanhenemisesta vastustettiin, jotkut vanhat käännökset ovat yhä täysin valideja, mutta ongelmia tulee runokielisestä tekstistä joka saattaa muuttua helposti hyvin koukeroiseksi ja että lukemisen tavoissa on tullut sen verran muutoksia että nykylukija ei siitä koukeroisesta runokielestä enää ymmärrä mitä tapahtuu. Tai sitten vanhoissa käännöksissä on vikoja, niistä on jätetty osia pois tai ne ovat muuten vaan huonoja...

Loppupäivästä vietin suuren osan kakkoskerroksen seminaarihuoneissa ajoittaisia ekskursioita alakertaan lukuunottamatta. Puhujatilat itsessään olivat varsin mukavat, rauhallisemmat kuin messulavat, mutta väkimäärät puheissa eivät olleet kovin suuret, vaikutti siltä että moni messukävijä ei niitä edes löytänyt.

Ensimmäisenä keskustelu spekulatiivisista presidenteistä: Pasi Karppanen, Vesa Sisättö, Katri Alatalo, Shimo Suntila ja Magdalena Hai olivat kirjoittajia novellikokoelmassa joka tulee ilmeisesti joskus ensi vuonna, kunkin novellissa esiintyy joku Suomen presidenteistä spekulatiivisissa kummatunnelmissa (kokoelmassa ovat mukana kuulemma kaikki Stålbergista Niinistöön). Ja ilmeisesti ihan reaalimaailmassakin presidenttien taustoista paljastuu kaikenlaista kummaa, että kuinka suuri osa onkaan sitten fiktiota ja kuinka suuri faktaa...

Kuvan vasemmassa laidassa kolme kirjaa. On ne.

Sitten lyhyt esittely kirjasta erikoisena esineenä, Niklas Bengtsson on alan harrastaja joka on koonnut monenlaisia epätyypillisesti tehtyjä kirjoja, muodoltaan, materiaaliltaan, sidonnaltaan tms. Lastenkirjoissa näitä tietysti on mutta myös esim. taidekirjoissa harrastetaan myös epätyypillisiä ilmiasuja ja ratkaisuja...

Mikko Kauko ja Marko Lamberg esittelivät Naantalin luostarin kirjaa, keskiaikaisessa birgittalaisluostarissa ollutta koodeksia johon oli koottu monenkirjava kokoelma tekstejä ja joka on nyt ilmestynyt suomeksi.

Suomi koodattu täyteen raamatullisuutta -keskustelussa Jaana Hallamaa, Niko Huttunen ja Markku Jokisipilä tarkastelivat suomalaista kulttuuria ja sosiologisia ilmiöitä ja niiden suhdetta kristillisyyteen tarinoiden, etiikan ja dogmien tasolla.


Shimo Suntila, Juha-Pekka Koskinen, Johanna Venho, Johanna Sinisalo ja Juri Nummelin taas puhuivat Satuja aikuisille -novellikokoelmasta, jossa perinteisiä satuja on tarkasteltu ja tulkittu uusin näkökulmin ja tyylein, enemmän aikuisemmalla asenteella (mikä ei kuitenkaan kuulemma tarkoita yksinkertaista K18-kuvaston lisäämistä).


Ja lopuksi Miten kirjani ovat kuolleet -keskustelussa Magdalena Hai haastatteli Juha-Pekka Koskista ja Anne Leinosta miten eri tavoilla heidänkin kirjojaan on kuollut: jotkut teokset eivät ikinä päädy ideatasoa tai käsikirjoituspätkiä pitemmälle, joku jää julkaisematta (ehkä jopa vaikka on osa sarjaa...), jotkut jäävät mitättömälle huomiolle (taas linkitytään eilisiin keskusteluihin unohdetuista kirjoista) ja lopulta monen kirjan jäännöserät päätyvät makuloitaviksi.
Leinonen ehdotti makulointijuhlien järjestämistä, jossa hävitys tehdään näkyvästi ja vierailla on vielä viimeinen hetki hankkia kappale hävitettävää kirjaa...itse varoitin että tuo toimii kerran tai ehkä kaksi, mutta sen jälkeen ihmiset alkavat vihata sinua...

Ja tähän päättyivät messut ja oli aika lähteä takaisin Turun keskustaan ja raahautua pikkuhiljaa kohti linja-autoasemaa. Nyt on aika väsynyt olo mutta mukavaa oli, kiinnostavaa ohjelmaa tuli seurattua ja tuttujen ja muutaman tuntemattomankin kanssa juteltua. Ja yhden kirjan ostin tänäänkin.

Messut ovat jonkin verran erilaiset kuin Helsingin, näytteilleasettajia on vähemmän mutta ohjelmaa kuitenkin riitti ja sen seuraamisessa tilan suurempi kompaktius toimi, lavalta toiselle siirtyminen noin nollassa minuutissa oli oikeasti mahdollista. Ja suurimmassa osassa näkemistäni puheista oli yleisössä myös kivasti tilaa, perjantainen Eero Huovisen haastattelu taisi olla ainoa jossa osa yleisöstä joutui seisoskelemaan (joitain muita vastaavia bongailin kyllä myös, mutta ne eivät olleet omassa ohjelmassani). Ehkä tänne pitää tulla tulevaisuudessakin.

7.10.17

Turun kirjamessut, lauantai


Toinen päivä Turun kirjamessuilla sujui myös ohjelmallisesti varsin runsaana: määrällisestä vähän harvempia eri aiheita, mutta tällä kertaa pitempiä keskusteluja (puolesta tunnista tuntiin) ja lisäksi keskustelut limittyivät jännästi niin että vähän samoja asioita nousi eri yhteyksissä ja eri näkökulmista.

Aamupäivän ensimmäinen aihe oli unohdetut kirjat: saavuin paikalle pari minuuttia myöhässä ja läsnäoloni ansiosta puhujia ei ollut enemmän kuin yleisön jäseniä (joitain muita valui vielä myöhemmin paikalle...). Aihe oli sen verran kiinnostava että toinen aika kuin heti messun avautumisen jälkeen tai toinen paikka kuin yläkerran varsinaisesta massuhumusta erillään oleva sali olisi ollut hyödyksi, toivottavasti vastaavia keksusteluja järjestettäisiin uudestaan, koska aiheeseen sopivia kirjoja varmasti riittää...
Mikko Aarne, Anna Baijars ja Ville Rauvola nostivat kukin esiin jokusen viime vuoden kirjoja, jotka eivät ole saaneet ansaittua huomiota ja/tai myyntilukuja, ja samalla puhuttiin myös yleisemmin kuinka satunnaiselta kirjojen menestys tai menestymättömyys joskus tuntuu (ja Stoner-ilmiöstäkin puhuttiin). Kuinka Heidi Jaatinen jäi paitsioon kunnes kolmas kirjansa sattui nousemaan Finlandia-ehdokkaaksi, tai kuinka käännöskirjoille usein merkittävää on kirjoittajan saaminen vierailemaan, ja joskus sekään ei auta...
Esiin nousi myös kustantajan happotesti, että kustannuspäätöstä tehdessä jos kuvittelee sen huonoimman mahdollisimman tilanteen, että huomio on olematon ja myynti vähäinen, niin voiko silti olla tyytyväinen että on moisen kirjan kuitenkin tuottanut. Jos voi, niin hyvä, jos arveluttaa niin ehkä pitääkin arveluttaa.
Keskustelun lopuksi esille nostetut kirjat olivat yleisön mukaan napattavissa, saatte ehkä myöhemmin kuulla ansaitsiko Goliarda Sapienzan Elämän ilo unohduksen.

Tämän jälkeen kuulin loppuosan Tuija Lehtisen, Pasi Pekkolan ja Hannu Niklanderin neuvoista esikoiskirjailijoille, jossa mainittiin myös edellisessä keskustelussa noussut aihe, että siinä missä esikoinen vielä voikin saada huomiota esikoisuudella, niin toinen kirja on yleensä ongelmallisempi ja saattaa jäädä unohduksiin vaikka ensimmäinen kirja olisikin menestynyt...

Tämän jälkeen Anja Leinonen, Rosa Liksom, Juha-Pekka Koskinen ja Venla Hiidensalo jatkoivat kustannusalan murroksesta. Aihe on tuttu mutta kyllä siinä hyviä pointtejakin nousi, ja hyvä että nyt oli esillä enemmän mm. markkinointi. Rosa Liksom kertoi kuinka uransa alkuaikoina hän kieltäytyi markkinoimasta kirjojaan, ja sitten kun kiinnostuikin tästä niin kustantaja vuorostaan ei ollut kiinnostunut...ja kuinka muutenkin kustantajat sysäävät markkinointia kirjailijan harteille, pitää olla aktiivinen somessa yms yms. (lukijoissa moni kuulemma arvostaa henkilökohtaista kontaktia eli tällainen kirjailijuusprosessin jakaminen FB:ssa yms kuulemma ihan toimiikin).

Samalla mieleen tuli kuitenkin niin tämän kuin sen unohdettujen kirjojen keskustelun pohjalta, että myös kustantajien pitäisi oikeasti skarpata somepresenssiä.
Näin bloggaajana olen tietysti myös huomannut moneen kertaan mainitun asian että lehtikritiikkien määrä on laskussa ja epätasaisesti jakautunut, ja että palautteessa bloggaajien osuus ja rooli on kasvanut. Someaktiiviset kirjailijat ovat aika hyviä nostamaan omilla kanavillaan omista kirjoistaan tulleita bloggauksia, joka näin molemminpuolisesti toimii positiivisesti, kirja saa todistusta että sen on joku lukenut ja ehkä ollut jotain mieltäkin (ehkä jopa positiivista), bloggaus saa huomiota ja tätä kautta kirjankin huomioarvo nousee (edes pikkuisen).
Mutta samalla useammankin bloggaajan toimin on ihmetelty että monet kustantajat taas ovat kovin haluttomia moista tekemään kustantamistaan kirjoista: joskus sitaatteja saattaa päätyä jopa kirjankansiblurbeiksi mutta uudelleentwiittauksia, FB-linkityksiä yms ei harrasteta ollenkaan siinä määrin mitä voisi.
Kun somemarkkinointi sysätään näin paljon kirjailijan harteille niin someaktiivisten kirjailijoiden ja bloggarien välille voi syntyäkin kirjaa edistävää synergiaa, mutta eihän sellainen ole mahdollista esim. käännöskirjoille. Jos niistä joku bloggari kirjoittaakin niin tavoittavuus on rajallisempaa (ei liene sattumaa että unohdetut kirjat -keskustelussa nousi esiin useampikin käännöskirja, tai kuinka käännöskirjallisuuden asema suomalaisessa nykykirjallisuudessa on ongelmissa...)
Vaikka joskus kirjallisuuskeskustelun henkilökeskeisyys rasittaakin niin ei minusta ole ongelmallista että moni kirjailija on myös someaktiivinen, mutta ei se riitä: ei kustantaja voi sysätä kaikkea vastuuta markkinoinnista kirjailijalle, jotkut resurssit on hyödynnettävä kustantajatasolla (ja toisissa sekä kustantaja- että kirjailijatasolla toimiminen parantaa saavuttavuutta laajemmalle kuin pelkällä kirjailijatasolla).

Noniin, takaisin messuohjelmaan.
Poikkesin myös ruokapuolella bongaamassa tiskin johon tutustumiseen velvoittaa ihan blogin nimikin, eli Entocuben syötäviin hyönteisiin.


Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun sirkkoja syön, ja eiväthän ne maun puolesta mitään ihmeellisiä ole, lähinnä ne eivät maistu juuri millekään (jos ne on esim. marinoitu niin ne maistuvat marinadille) mutta suhtaudun silti hyvin myönteisesti tuoreeseen lakiin joka mahdollistaa hyönteisten käytön ruokatuotteina, koska proteiinilähteenä ne ovat parempia kuin muut eläimet, proteiini/rasva-suhde on terveellisempi, ja tuotanto on huomattavasti ekologisempaa kuin muun lihakarjan.

Mutta sieltä otin nyt vain maistiaisia, ja kävin varsinaisesti lounastamassa muualla.

Tämän jälkeen takaisin kirjapuolelle, kuuntelemaan keskustelua mikä on olennaista runokritiikissä.
Runokriitikolle tyypillistä jalkojen asentoa treenasin minäkin

Mervi Kantokorpi, Miikka Laihinen ja Siru Kainulainen puhuiva aiheesta, päivälehtien vs erikoislehtien merkityksestä (ensimmäiset merkittäviä lähinnä näkyvyyden kannalta, merkittävä runokritiikki ilmestyy Tuli & Savussa, Nuoressa voimassa yms), runouden "vaikeudesta" (itseääntuottava ajatus jota on parempi olla sanomatta), tai kuinka runokritiikkiä kirjoittaakseen tärkeää on lukea runoutta...
Taas näin bloggarina kiinnitin huomiota siihen huomioon että runokritiikissä on hyvä tuntua kokemuksellisuus ja "rakennustelineiden näkyminen", nämähän ovat piirteitä joita nimenomaan harrastetaan kirjabloggaamisessa, painotetaan oman kokemuksen esiintuomista sellaisena lukijana kuin on.
(Pohdin myös kohdeyleisön ajattelua, itse kirjoitan lähinnä itselleni joka ei välttämättä runouden suhteen ole aina positiivisen kiinnostunut vaan ennemminkin utelias-mutta-epäluuloinen...)

Jotain kiinnostavia puheita olisi ollut lavoilla mutta suuntasin juomaan kuoharia muiden kirjabloggaajien kanssa,oltiin sovittu tapaaminen. Koska missä bloggaajat kirjamessuilla toisensa kohtaavat, siellä kuohari on tervetullut lisä.
Katseltiin myös naapurilavan äärelle Alexander Stubbia kuulemaan tullutta runsasta väkijoukkoa, joka hajaantui sitten seuraavan puheen alkaessa.


Miki Liukkonen, Matias Riikonen ja Sinikka Vuola keskustelivat romaanin uusista muodoista, kaikilta kun on tullut romaani (tai romaanipari), joka ei perinteisen juonivetoisen lukuromaanin piiriin kuulu ja jotka siis ehkä vaativat myös erilaisia lukutapoja (terveisiä tässä nimeämättömälle bloggaajalle joka mainitsi lukeneensa Liukkosen kirjaa sata sivua, kirjailija itse pitää vain osittaista kirjan lukemista täysin toimivana ratkaisuna).
Ja toisaalta mainittiin myös että kyllähän myös perinteisemmissä romaaneissa voi olla tasoja jotka vaativat erilaista luentaa kuin "mitä seuraavaksi tapahtuu", ja Riikonen ehdotti lukemis-Finlandian perustamista vuoden parhaalle luennalle...
Aloin myös pohtia esiin nostettua ajatusta siitä kuinka todellisuuden todella realistinen kuvaus onkin juuri fragmenttisen polyfoninen, että kuitenkin ihmisellä on suuri taipumus kääntää elämänkokemuksensa tarinalliseksi, usein jopa itsepetokseen saakka: riippumatta siitä millainen todellisuus on, kokemus siitä on usein lineaarinen ja tarinallinen...
Niin, Riikonen myös luonnehti nykymaailmaa etukenoiseksi, kuten teki myös Koskinen kustannusalan murros -keskustelussa: Koskinen tosin puhui kustannusalasta jossa kirjan elinkaari on käynyt kovin lyhyeksi ja näin syksyn kirjamessujen aikaan suunnitellaan jo ensi kevään katalogeja, kun taas Riikonen laajemmin teknologian kehityksestä yms.


Lopuksi annos runoutta: Maria Matinmikko, Outi-Illuusia Parviainen, Juha Kulmala ja Jouni Inkala puhuivat tuoreista runokokoelmistaan. Tai siitä kuinka hankala on puhua, erityisesti runoudesta, itsestä ja/tai itse tehdystä runoudesta. Huomioita tehtiin ja niihin suhtauduttiin vaihtelevalla innostuksella ja tietysti runoja myös luettiin ääneen (ja vähän laulettiinkin).

Tähän päättyi lauantain kirjamessut minun osaltani, paluubussissa Arja suuntasi jo Helsinkiä kohti, minä jatkan messuilua myös huomenna.
Ja kirjankin ostin, sen saadun lisäksi.