9.3.16

Vladimir Bartol - Alamut




"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."

Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa, reippaasti etenevää juonta ryydittää filosofinen pohdiskelevuus.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...

Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."

Sujuvasti eteenpäin rullaavasta seikkailullisesta juonesta huolimatta tässä on hankalia paloja, joita pureskellaan myös Ales Debeljakin jälkisanoissa. Nykylukija saattaa lukea kirjasta vaikka Al-Qaidaa, Osama bin Ladenia yms. mutta kirjoitusajankohdassa taas näkökulma on toinen, ensimmäinen tekstiversio oli omistettu Benito Mussolinille ja Italian fasistit olivat ennemmin seldzukkeja ja slovenialaiset taas ismailiitteja...Hasan on häikäilemätön manipulaattori mutta myös visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkii, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.

Ja jos mies luottaa vaimonsa uskollisuuteen, eikö hän ole onnellinen avioliitossaan vaikka todellisuudessa vaimo pettäisikin häntä? Ja jos mies uskoo vaimonsa pettävän häntä, eikö hän ole onneton vaikka todellisuudessa vaimo olisikin uskollinen? Onko lapsen ilo uudesta lelusta valheellista, jos lelu otetaankin pian häneltä pois? Mikä on totuus ja onko sillä merkitystä?
Mitä Bartol sanoo? Mitä minä luen? Ovatko ne sama asia?

Tutustumisen arvoinen kirja kuitenkin, näytti se miltä tahansa. Ja yksi rajapyykki 1001 Books -listalla, 200. luettu teos. 

1 kommentti:

hdcanis kirjoitti...

Nyt vähän sulateltuani tarkennan suhdetta verrokkeihini: Umberto Econ Ruusun nimen tapaan tämä on historiallinen romaani jossa on selkeä juonirakenne mutta joka käsittelee enemmän ideoita kuin henkilöitä ja miljöötä (ja Econ Foucaultin heilurissa jopa esiintyvät assassiinit ja Vuoren Vanhus).
Waltari kiinnittää enemmän huomiota miljööseen ja päähenkilöiden psykologiaan mutta tunnelmassa on samaa, ja sekä Waltari että Bartol katselevat herooisuuden läpi toiselle puolelle.